Lue keskustelun säännöt.
Teinillä ei ole "elämää"
16-vuotias ei käy missään muualla kun koulussa. Kotona ei käy ketään häntä tapaamassa, eikä pidä yhteyttä keneenkään. Näin mennyt jo vuosia. Ei suostu puhumaan aiheesta. Mitä asialle voi vanhemmat tehdä?
Kommentit (279)
Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tyttö, niin ei hätää. Viimeistään yliopistossa alkaa viettää prinsessan elämää. Miehiä, juhlia jne.
Jos poika, niin olen pahoillani. Ei oikein ole mitään tehtävissä, jos ei ole komeaksi ja meneväksi syntynyt.
En mä ole ikinä yliopistossa ollut enkä edes juhlinut.
Vierailija kirjoitti:
Mitä pahaa siinä on, että viihtyy kotona? Enemmän olisin huolissani jos ei viihtyisi kotonaan. Kyllä se siitä aikanaan muuttaa omilleen ja voi olla, että silloinkin viihtyy kotonaan.
Eiväthän nämä sulje toisiaan pois.
Meillä teini harrastaa ja sitä kautta on ystäväpiiri. Muitakin on ja heitä nähdään ihan livenäkin monta kertaa viikossa. On synttäreitä ja muuta kivaa.
Viihtyy silti kotonakin ihan tarpeeksi.
Kyllä täydellinen eristäytyminen ikätovereista on aina hälytysmerkki. Pahimmillaan voi olla koulua-mpuja-ainesta. Ja vaikka ei olisikaan, masennus ainakin on odotettavissa, jos ei jo ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Eikö tosiaan tule mieleen, että lapsetkin ovat erilaisia? Minulla on kaksi lasta joita molempia patisteltu tasan saman verran. Toinen olisi koko ajan menossa joka suuntaan, toinen taas pitää väkisin raahata ja itsestään ei menisi minnekään.
En nyt ymmärrä mikä on pointtisi. Tottakai lapset ovat erilaisia, mutta heidän sosiaalisointi on yhtä tärkeää on heidän luonteens sitten millainen tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap
alkaisi nuokin varmaan kiinnostamaan, jos tietokonepelit ja netti otettaisiin välillä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä h elvettiä.
Oisko jutteleminen ja yhteydenpito teinin kanssa asiaa ja tätä kautta selvittää miten hän voi?
Jos on tyytyväinen elämäänsä, niin hyvä niin. Jos ei ole, niin keksikää yhdessä mikä häntä voisi kiinnostaa jne.
Mikä pakko ihmisellä on olla kavereiden kanssa ja mennä johonkin sosiaalisiin ryhmiin, jos ei kiinnosta? Järjetöntä.
Vierailija kirjoitti:
Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.
Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.
Minäkin kaikki kouluajat yksin, vaan eipä tullut Gerdiä! Ja olen pärjännyt esim.työssä ja elämässä silti vaikka lapsuus yksinäinen.
Pakosta ei hyvää seuraa. Eikä ryhmäliikunta kaikkia kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, olin juuri tällainen lapsi joka kävi vaan koulussa ja kotona, koska itsellä ei ollut kavereita. Asiasta syyllistäminen tai painostaminen ei auta asiaa. Tottakai itsekkin olisin halunnut pitää hauskaa ja olla kavereiden kanssa.
Kuten muutkin ovat jo ehdottaneet, jostain harrastusta voisi etsiä. (Jossa ei olisi samoja ihmisiä kun koulussa!) Äitini sai minut menemään tenniskurssille, siten että pyysi tulemaan hänen kanssaan, koska ei itse yksin kehtaa.
Tehkää paljon yhdessä perheenä, kokkailkaa, menkää kylpylöihin, eväsretkelle, mitä vaan. Varovasti voi kysellä onko koulussa jostain ongelmia. Minua koulukiusattiin, ei mitään kovin vakavaa mutta vaikutti paljon itsetuntoon. Mutta ikinä en puhunut asiasta mitään, enkä usko että vanhenpani vieläkään tietää asiasta.
En usko että nuori jolla on kaikki asiat hyvin ja on onnellinen haluaa viettää kaiket päivät yksin kotona möllöttäen. Tseppiä jatkoon!
Kaikki eivät ole joukkuepelaajia. Tämä olisi meilläkin pitänyt ymmärtää aikaisemmin. Partiot, tanssitunnit ja jääkiekko kokeiltiin. Just noin 11 vuotiaana ilmoitettiin poika uintiryhmään ja yksilölaji olikin hänen omansa. Ens kuussa sm uinnit ja siellä mukana!
Ala-asteella ystäviä oli vähän ja viihtyi ainokaisena hyvin meidän vanhempien kanssa. Matkustettiin paljon, nyt jo 17 v on käynyt 22 eri maassa.
Yläasteella alkoi kiinnostua nuorten jutuista enemmänkin, mutta ya lopputodistus oli 9,5, vaikka moni ei sitä uskonut kun poika oli bileissä ja muualla kunhan uinnista ehti.
Nyt lukiolainen ja kolme bestistä, ei edelleenkään tunne aina kuuluvansa joukkoon, kun joku tulee juttelemaan vaikka just näissä bileissä.
Ihan tavallisen sosiaalinen ja fiksu poika on, vaikka ala-aste meni kotona ja kavereita välillä kaipaillen. Aktiivinen hän kuitenkin oli kavereiden suuntaan, mutta kun jalkapallo tai lätkä ei ollut oma juttu, niin jäi vähän ulkopuoliseksi.
Kyllä se siitä, tsemppiä! Anna pojan olla omanlaisensa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti järjestätte perheenä tekemistä ja reissuja? Me käydään myös tapaamassa ulkomaisia tuttuja tai ulkomailla tuttujen kanssa, näillä usein samanikäisinä lapsia. Vaikka meidän 16v nyt jotain sosiaalista elämää onkin, lähinnä liittyen mopoiluun ja liikuntaharrastukseen.
Joo toi on tosi tärkeää, tavata ulkomaalaisia tuttuja ja käydä ulkomailla, tapaamassa ulkomaalaisia. Ja ulkomaille kannattaa lähteä tutttujen kanssa, oli tutut sitten ulkomaalaisia tai suomalaisia....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Eikö tosiaan tule mieleen, että lapsetkin ovat erilaisia? Minulla on kaksi lasta joita molempia patisteltu tasan saman verran. Toinen olisi koko ajan menossa joka suuntaan, toinen taas pitää väkisin raahata ja itsestään ei menisi minnekään.
En nyt ymmärrä mikä on pointtisi. Tottakai lapset ovat erilaisia, mutta heidän sosiaalisointi on yhtä tärkeää on heidän luonteens sitten millainen tahansa.
Pointti on se, että kaikkien kohdalla se sosialisointikaan ei auta. Ei teiniä enää voi väkisin raahata harrastuksiin, jos on nähty, että mikään ei vain kiinnosta. Tuossa äsken väitettiin, että tämä johtuisi siitä, ettei ole pienestä pitäen viitsitty viedä harrastuksiin. Meillä on ainakin kokeiltu partio, jalkapallo, karate, salibandy, muskari, kitara, yleisurheilu, uinti, geokätköily ja suunnistus. Mutta laiskoja vanhempiahan tässä vain ollaan, kun ei lasta mikään kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.
No sitten varmaan osaat antaa hyviä neuvoja tilanteen ratkaisemiseksi.
Teini-ikäisen kanssa rupeaa jo olemaan vaikeaa jos ei siihen mennessä ole vaivautunut sosiaalistamaan lastaan.
Sosiaalistamaan,ootko uuden sanan oppinu
Taas yksi valopää jonka mielestä pitäisi toimia kuten muut haluavat eikä kuten itse haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin teininä tuollainen. Asuttiin pienellä paikkakunnalla ja vähän syrjässä, koulututut niin kaukana että pyörällä ei päässyt ja julkisia ei ollut. Muutenkaan ei hirveästi omanhenkisiä ihmisiä ollut.
Mun kaverit oli netissä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten foorumilla. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin pidän edelleen yhteyttä isoon osaan ja yksi heistä on kaasoni. En mä silloin kummallisempaa sosiaalista elämää kaivannut. Vanhemmat jostain syystä jaksoivat kyllä "netissä roikkumisesta" (eli kirjoittamisharrastuksesta, sosiaalisten suhteiden hoitamisesta, opiskelusta ja pelaamisesta) valittaa, vaikka arvosanani olivat kiitettäviä ja harrastin päivittäin liikuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.
Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.
Minäkin kaikki kouluajat yksin, vaan eipä tullut Gerdiä! Ja olen pärjännyt esim.työssä ja elämässä silti vaikka lapsuus yksinäinen.
Pakosta ei hyvää seuraa. Eikä ryhmäliikunta kaikkia kiinnosta.
Kaikkia ei kiinnosta myöskään hampaiden pesu eikä läksyjen lukeminen, vaan kun ovat tarpeellisia. Jos haluaa pojasta täällä naisia haukkuvan luuserin, niin antaa vaan vätystellä yksin koneella kaikki illat, tuo riittää pilaamaan ilman että lapsessa olisi edes varsinaista vikaa alun perin.
Kyllä teini kiinnostuu, kun ei anneta vaihtoehdoksi sitä koneella nököttämistä. Kaveriton murrosikä on painajainen ja altistaa mm koulukiusaamiselle, on kova kiire saada lapsi aktiiviseksi. Nettiä vaikka max 2 h päivä, niin ihmeesti lapsi alkaa ihan itse keksiä tekemistä.
Meillä käytiin tuo vaihe läpi iässä 13 v, yhtäkkiä kaikki oli tylsää, ja lapsi olisi vaan ollut pelkästään koneella. Kun ei annettu, keksi aloittaa karaten, ja sitten kun oli käynyt kolmet iltatreenit ja ollut karatesta saatujen uusien ystävien kanssa, niin se pelaaminenkin väheni ilman että piti munakellolla mitata nettiaikaa.
Osaa vanhemmista ei vaan kiinnosta :(
Siis kolmet iltatreenit viikkoon. Nykyään on salskea hyväkuntoinen nuori mies, jolla on ystäviä, opiskelupaikka ja tyttöystävä.
Murrosikäinen (esimurrosikäinen) ei itse tiedä mikä hänelle on hyväksi.
Minä olin vastaava, pikkukylässä. Aina valitettiin että olen kotona vaan, no en mihinkään oikeen päässyt ,ja sen kerran kesässä kun antoivat sen verran rahaa että pääsi bussilla kaupunkiin, niin siitä sitten huudettiin että jatkuvastihan sinä käyt ja tuhlaat meidän rahat vaan.
Teini-ikä oli mun tähänastisesta elämästäni kamalinta aikaa. Olin koulukiusattu 15 vuotias, kaverit olivat kaikonneet, en oikeen itsekkään tiedä minne kaverit hävisivät mutta olin yksinäinen, masentunut, hiljainen ja ujo tyttö. Vietin paljon aikaa monet vuodet pelaamalla videopelejä ja roikkumalla facebookissa. Ainoat ystävät joita sain oli netin kautta koska kynnys oli matala. Vanhempani eivät saaneet tietää että olin kiusattu vasta kun täytin 19 vuotta, minua hävetti niin paljon kuinka tunsin itseni huonoksi, surkeaksi turhaksi ja iljettäväksi(kiusaaminen sai minut tuntemaan itsestäni näin), en kokenut saavani teininä perheeltäni tarpeeksi tukea ja turvaa henkisesti joten puskin yläasteen ja lukion läpi omilla voimilla suurimmaksi osaksi ja onneksi minulla oli ulkomaalaisia nettikavereita (muutama on edelleen hyvä ystäväni joidenka kanssa pidän yhteyttä ja ollaan todella läheisiä). Internetissä roikkuminen ei ole aina huono asia, mieluummin puhuu siellä edes joidenkin kanssa kuin ei puhu kenellekkään. (Tosin netti voi helposti olla myös vaarallinen paikka jos nuorella on huono itsetunto ja hakee lohtua vääristä ihmisistä) Joka tapauksessa nuori tarvitsee oikeasti tukea ja avoimuutta vanhempien kautta. Itse en kyennyt kertomaan vanhemmilleni vaikka he olivat huolissaan minusta, vanhempani ottavat asiat mielestäni liian painostavasti tai negatiivisesti esille joten en kyennyt avautumaan vaikka kuinka yrittivät auttaa. Äitini vei minut viimein lukion alkaessa psykologille puhumaan ja puhkesin kovaan itkuun ensimmäisellä käynnillä kuinka rikkinäiseltä, yksinäiseltä ja hyljeksityltä minusta tuntuu. Masennus kesti minulla teini-iästä noin 24 vuotiaaksi asti. Nyt voin jo paljon paremmin kun olen itsekseni työstänyt mennyttä, omia tuntemuksiani ja ottanut rauhallisesti ja saanut opiskella sitä alaa mikä kiinnostaa. Paranin masennuksesta. Muistakaa antaa tukea ja turvaa vaikkei teini sitä heti huolikkaan. Antakaa myös vaihtoehtoja joita teinin ei tarvitse heti valita vaan tieto siitä että apua ja tukea on saatavilla auttaa monesti ahdistunutta ja masentunutta teiniä. En tiedä mikä teidän teinillä on mutta halusin kertoa oman tarinani miksi itse elin internetissä enkä ikinä mennyt ulos tai nähnyt kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.
Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.
Minäkin kaikki kouluajat yksin, vaan eipä tullut Gerdiä! Ja olen pärjännyt esim.työssä ja elämässä silti vaikka lapsuus yksinäinen.
Pakosta ei hyvää seuraa. Eikä ryhmäliikunta kaikkia kiinnosta.Kaikkia ei kiinnosta myöskään hampaiden pesu eikä läksyjen lukeminen, vaan kun ovat tarpeellisia. Jos haluaa pojasta täällä naisia haukkuvan luuserin, niin antaa vaan vätystellä yksin koneella kaikki illat, tuo riittää pilaamaan ilman että lapsessa olisi edes varsinaista vikaa alun perin.
Kyllä teini kiinnostuu, kun ei anneta vaihtoehdoksi sitä koneella nököttämistä. Kaveriton murrosikä on painajainen ja altistaa mm koulukiusaamiselle, on kova kiire saada lapsi aktiiviseksi. Nettiä vaikka max 2 h päivä, niin ihmeesti lapsi alkaa ihan itse keksiä tekemistä.
Meillä käytiin tuo vaihe läpi iässä 13 v, yhtäkkiä kaikki oli tylsää, ja lapsi olisi vaan ollut pelkästään koneella. Kun ei annettu, keksi aloittaa karaten, ja sitten kun oli käynyt kolmet iltatreenit ja ollut karatesta saatujen uusien ystävien kanssa, niin se pelaaminenkin väheni ilman että piti munakellolla mitata nettiaikaa.
Osaa vanhemmista ei vaan kiinnosta :(
Niin että ihan karateen veitte, kun tuli hetkellinen olo, ettei mikään kiinnosta? Luitko ollenkaan minun kommenttiani. Olemme tässä 6 vuoden ajan yrittäneet saada lasta kiinnostumaan JOSTAIN harrastuksesta. Pikkuisen eri asia kuin teillä, joilla joku kiinnostus on lopahtanut. Meillä se ei ole koskaan edes alkanut, vaikka on retuutettu vaikka mihin.
Voisin hyvin kuvitella, että jos esikoiseni olisi ainoa lapsi, kuvittelisin sen olevan juuri noin helppoa ja pitäisin vain muita huonoina kasvattajina. Esikoinen nimittäin on juuri tuollainen, että on ollut aina monessa mukana, mutta yläasteelle mennessä kiinnostus lopahti ja pikkuisen potkimalla hänet sai taas "ruotuun". Mutta kuopuspa ei olekaan samaa maata, koska tästä on taisteltu jo eskari-ikäisestä asti. Siksi näitä kokeiluja onkin kertynyt näin paljon.
En minäkään.
Joitain vanhempia ei vaan kiinnosta miten lapsella menee. Niille riittää, että lapsen ruokkii ja se siitä, muulla ei olekaan väliä.
Kokemusta on :(