Alkoholistien lapset, miten teihin lapsena suhtauduttiin?

Ei, koska harva tiesi, että olen alkoholistin lapsi. Äitini osasi pitää kulissit todella hyvin pystyssä ja itse en kavereita juuri tuonut kotiin, sillä häpesin äitini käytöstä. Kavereille en aiheesta juuri puhunut.

Kuulin kerran kaveriltani että hänen äitinsä olisi kieltänyt viettämästä aikaa minun kanssa. Onneksi kaveri oli fiksumpi kuin äitinsä. Oireilin lapsena perheen alkoholismin vuoksi eri tavoin ja ihmettelin kun minusta sanottiin että MINULLA on ongelmia. Eka/tokaluokkalaisena ymmärsin jo että se ongelma ei ollut minussa.

Up

Ivallisesti.  Koulussa opettaja käski minua sanomaan isälleni, että lopettaa juomisen.  Siinä kaikkien kuullen.  Tosi fiksu opettaja, oikein pedagogi viimeisen päälle.

Toiset lapset huutelivat, että isäs on kännissä jne.

Oli onneksi pihapiirissä toinenkin lapsi, jonka isä oli yhtä juoppo.  Oltiin aina yhdessä.  Onhan se vähän helpompaa niin.  

Sukulaiset hylkäsi, hullulta tuntuu kun nyt asiaa ajattelee, että ne oli ne isänpuoleiset sukulaiset.  Ei voitu mennä kyläilemään eikä meillä käyty.  Oltiin niitä serkussarjan mustia lampaita.  Vain pappa joskus kävi meillä ja antoi äidille rahaa.  Isähän joi kaikki rahat.  Aika ryysyissä kuljettiin me lapset, mutta mitäs meistä.  Mehän se syyllisyys kannettiin.

Muistan minäkin, että en ollut sopivaa seuraa kaikille.  Ei minua kutsuttu lähellä asuvan lehtorin tyttären syntymäpäiville, vaikka muut lapset siitä lähistöltä kutsuttiin.  Se tyttö ei myöskään saanut kulkea minun kanssani kouluun yhtä matkaa.  Koulussa me kuitenkin oltiin välitunnilla paljonkin yhdessä, sillä se oli aika mukava tyttö, tosin vähän sanoisinko jälkeenjäänyt.  Mutta enimmäkseen olin vain sen yhden toisen juopon tyttären kanssa, ystävyytemme on voimassa tänäkin päivänä.   En vieläkään puhu mielelläni lapsuudestani muuta kuin jotain ylimalkaista.  Ja niitä toisia lapsia ja vanhempiaan, jotka minua ivailivat silloin, pyrin vieläkin välttelemään.

Ei tiedä ihmiset, millaisia taakkoja lapset ovat kantaneet ja kantavat yhä edelleen.

Ei haitannut, koska samassa pihapiirissä oli useita muitakin.

Vierailija kirjoitti:

Ivallisesti.  Koulussa opettaja käski minua sanomaan isälleni, että lopettaa juomisen.  Siinä kaikkien kuullen.  Tosi fiksu opettaja, oikein pedagogi viimeisen päälle.

Toiset lapset huutelivat, että isäs on kännissä jne.

Oli onneksi pihapiirissä toinenkin lapsi, jonka isä oli yhtä juoppo.  Oltiin aina yhdessä.  Onhan se vähän helpompaa niin.  

Sukulaiset hylkäsi, hullulta tuntuu kun nyt asiaa ajattelee, että ne oli ne isänpuoleiset sukulaiset.  Ei voitu mennä kyläilemään eikä meillä käyty.  Oltiin niitä serkussarjan mustia lampaita.  Vain pappa joskus kävi meillä ja antoi äidille rahaa.  Isähän joi kaikki rahat.  Aika ryysyissä kuljettiin me lapset, mutta mitäs meistä.  Mehän se syyllisyys kannettiin.

Muistan minäkin, että en ollut sopivaa seuraa kaikille.  Ei minua kutsuttu lähellä asuvan lehtorin tyttären syntymäpäiville, vaikka muut lapset siitä lähistöltä kutsuttiin.  Se tyttö ei myöskään saanut kulkea minun kanssani kouluun yhtä matkaa.  Koulussa me kuitenkin oltiin välitunnilla paljonkin yhdessä, sillä se oli aika mukava tyttö, tosin vähän sanoisinko jälkeenjäänyt.  Mutta enimmäkseen olin vain sen yhden toisen juopon tyttären kanssa, ystävyytemme on voimassa tänäkin päivänä.   En vieläkään puhu mielelläni lapsuudestani muuta kuin jotain ylimalkaista.  Ja niitä toisia lapsia ja vanhempiaan, jotka minua ivailivat silloin, pyrin vieläkin välttelemään.

Ei tiedä ihmiset, millaisia taakkoja lapset ovat kantaneet ja kantavat yhä edelleen.

Olipas tässä paljon samaa kuin omassa lapsuudessa. Sukulaisten silmissä olemme mustia lampaita, serkkukokoontumiset pidetään tänä päiväkin ilman meitä. Mummo (sen juopon äiti) sanoi ettei meistä tietenkään voi tulla mitään isona.

Opettaja ei koskaan sanonut suoraan mitään, mutta kohteli kuitenkin toisin kuin muita. Vaikea selittää, mutta oli iloinen ja huomioivampi muita kohtaan, jutteli niitä näitä ja minä joka todellakin olisin tarvinnut aikuisen seuraa sai vakavan kohtelun jossa ei ollut samaa läheisyyttä kuin muille. Opetti se kuitenkin neljännellä luokalla halaamaan, muistan sen hetken vieläkin ja koen näin aikuisena siitä sisäistä häpeää että miten on voinut olla lapsi joka ei osaa halata (tiedän ettei se ole minun vika).

Osa kavereista ei saanut tulla meille. Yksi sai ja hänen raittiita vanhempiaan arvostin, vaikka näin aikuisena ihmettelen miten uskalsivat. Eri asia olisi ollut antaa leikkiä heillä.

Yläasteella sain hyvin yksityiskohtaisesti kuulla mitä ja missä juoppovanhampani oli touhunnut. Raadollista.

Onkohan tämän päivän alkoholistit enemmän piilossa kuin ennen? Tai onko niitä vähemmän? Omien lasten kavereiden vanhemmista en tiedä yhtään alkoholistia vaikka luulisi joukkoon mahtuvan ainakin yhden tai kaksi.

Vaihtelevasti. Tätini, entinen alkoholisti ja alkoholistin lapsi, piti minua kuin kukkaa kämmenellä ja oli muutenkin hyvä. Muut tädit jäivät vähän vieraaksi.

Mummo taas kerran tokaisi "sano isälles että menee hoitoon ja lopettaa sen juomisen! Käsket sitä menemään hoitoon niin se loppuu!". Juu, tosi hyvä idea. Isä oli aika pahapäinen kännissä ja voin kuvitella miten olisi kilahtanut jos 10-vuotias olisi lässyttänyt jostain minnesotahoidosta. En usko että muut lapset juurikaan tiesivät asiasta, kavereita oli eikä kukaan karttanut seuraani sen takia (ainakaan niin että olisin huomannut).

Asuin kaksin äitini kanssa joka ei ollut alkoholisti, mutta sitäkin ilmeisemmin epävakaa persoona mikä yleisesti kyllä tiedettiin. Lisäksi olimme köyhiä ja asuimme pahamaineisessa korttelissa. Sain naapurista kaverin joka oli tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä ja kun tulimme murrosikään ryhdyimme tekemään ikään kuuluvia tepposia, kaveri jopa minua pahempia. Kuinka ollakaan, tämän kaverin perhe syytti siitä minua ja yritti kaikin kummallisin keinoin estää meidän yhdessäoloamme, esim. yrittivät houkutella toista hyvä perheen lasta mukaan heidän mökilleen niin että minä en mahtuisi sinne. Perheen isä välillä soitteli viikonloppuisin meille ja kysyi mihin olen heidän lapsensa vienyt, vaikka olin itse kotona ja tämä toinen tekemässä kolttosiaan. Oli aivan ilmeistä, että minua pidettiin huonoa seurana ensisijaisesti perhetilanteeni vuoksi. Toisaalta välillä he antoivat ruokaa mukaani kotiin vietäväksi ja tarjosivat kaverin vanhaksi menneitä merkkivaatteita.

Tuttua tuo opettajan - ja monen muun - etäinen suhtautuminen. Huomasin, että muut saivat lämpöä ja ystävällisyyttä osakseen, minä varautuneisuutta ja kummallisia katseita. Ja kantautui niitä minunkin korvaan, että "mun äiti sanoi että sä et ole mulle hyvää seuraa". Voi luoja miten ne sanat silloin satutti. Nyt vanhempana ymmärrän, mitä vanhemmat ovat ajatelleet alkoholistiperheestä, mutta en vieläkään ymmärrä, miten minä olin sitä huonoa seuraa. Olin hiljainen ja ujo, kiltti. No, olin toki varautunut ja pelkäsin paljon vieraita aikuisia (juuri sen kylmäkiskoisen kohtelun takia). Ehkä siitä tuli kierre? Varautunut lapsi saa aikuisen varautuneeksi? Niin tai näin, ei se oikein ollut. 

Sukulaiset eivät tosiaan pitäneet yhteyttä. Juopon äitini sisko oli myös sitä mieltä, että minä olen hänen lapsilleen huonoa seuraa. Ei pitänyt yhteyttä, vaikka oli kummitätini. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista turvallista, itseäni vanhempaa ihmistä elämässäni, ja sen kyllä sitten huomaa joskus. En pidä kosketuksesta, en oikeastaan pidä ihmisistä ollenkaan. Ahdistun, kun pitää nähdä miehen sukulaisia. Häpeän joka ikisenä sukujulhapäivänä sitä, että minun puoleltani ei ole paikalla ketään, koskaan. 

Mua on kohdeltu kuin ketä tahansa, ei ole tainnut olla mitenkään tiedossa, että faija oli juoppo. Itse teininä kerroin muutamalle kaverille jotain, vaan jos he ovat kotona kertoneet vanhemmilleen, ei sillä ole ollut vaikutusta, ei ainakaan mikään siis muuttunut.

Kyllä omituisinta oli opettajien ja muidenkin aikuisten olettamus, että minustakin tulee alkoholisti.

Olen absolutisti ja ylpeä siitä. Joka kerta kun satun lähinnä ajattelemaan absolutismiani, näytän mielessäni pitkää nenää minut luueseriksi tuominneille ihmisille.

Minä en suostu elämään siten, kuten muut olettavat minunkaltaiseni juopon tyttären pitäisi elää. Luojan lykky, että myö mieheni on alkoholistin absolutisti lapsi.

Me emme ole pakottaneet lapsiamme juoppojen sukulaistemme seuraan. He eivät halua edes myöskään tavata itsensä tärviölle juoneita sukulaisia.

Ei mitenkään erikoisesti, koska kukaan ei tiennyt isäni juomisesta. Meillä on aina salailtu sitä. Kukaan sukulainenkaan ei tiedä. Tai sitten tietää, mutta siitä ei puhuta sanallakaan. Myös ukkini joi aika paljon ja kyllähän kaikki tiesivät sen, mutta siitä ei puhuttu sanallakaan koskaan. Koko isän puolen suku on vähän viinaan taipuvaa. 

Lapsena kaikki pihapiirin lapset olivat enemmän tai vähemmän alkoholisoituneista perheistä ja suurimmalla osalla tilanne oli vielä pahempi kuin meillä. Myös useimmat ala-asteaikojen kaverini olivat ongelmaisista perheistä. Ehkä aika on kullannut muistot, mutta muistelen lapsuuttani ihan onnellisena aikana. En tiennyt paremmasta. 

Olin lapsena hiljainen ja näkymätön, sellainen kiltti ja ujo tyttö. Pärjäsin hyvin koulussa enkä aiheuttanut mitään ongelmia, joten jäin ilman huomiota. Joskus olen miettinyt, että ensimmäisten luokkien opettajani tiesi jotain, koska hän oli minua kohtaan erityisen hellä ja huolehtivainen. Hän jää juttelemaan kanssani vieläkin nähdessämme, vaikka siitä on yli 25 vuotta aikaa. 

Jotkut lapset eivät saaneet pihassa leikkiä minun kanssa, koska vanhempani olivat alkoholisteja. Aikuisena olen pitänyt niitä vanhempia typerinä. Lapsena koin, että minä olen vastuussa vanhempieni juomisesta.

Olin alkoholistin lapsi, joka ei halunnut teininä istua puskassa lipittämässä golden capia. Ulkopuolellehan siinä jäi.

Alkoholismi oli tietysti salailtava asia, joten eiväthän kaverit siis ymmärtäneet tiukkapipoista suhtautumistani alkoholiin.

Minäkään en juo ollenkaan alkoholia. En juonut edes teininä, vaikka kaikki muut joivat. Vuosituhannen vaihteessa nuoret vielä joivat paljon ja minua pidettiin nössönä. Jäin ulkopuoliseksi koulussa ja kaveripiirissä. Ennen juomattomuuteen suhtauduttiin aggressiivisemmin, mutta nykyään se tuntuu olevan normaalimpaa. En joudu nykyään selitellä tai keksiä tekosyitä sille, miksi en ota alkoholia.

T. 12

Kulissit oli rakennettu teräksestä: kukaan ei osannut arvata kun vanhempi onnistui kuitenkin säilyttämään kolmivuorotyönsä.

Edelleenkään moni ei usko kun kerron millaista kotielämäni lapsuudessa oli.

Yllättävää, että joidenkin opettajat ovat suhtautuneet jopa todella asiattomasti. Olen oikeasti todella ihmeissäni miten kamalaa kohtelua on ollut. Tosin uskon, että tässä todennäköisesti on kyse osittain myös sukupolvien eroista. Itse olen hieman alle kolmekymppinen, enkä usko, että tuon kaltainen opettajien harjoittama syrjiminen ja suoranainen kiusaaminen olisi tullut enää kuuloonkaan silloin kun itse olin esim. yläasteella ja lukiossa.

Itse koitin taistella mahdollisimman paljon sen eteen, ettei alakulo näkyisi koulumaailmassa, vaikka kotona olisi tapahtunut mitä. Tästä huolimatta selkeästi parikin opettajaa asian havaitsi ja itselleni on erittäin lämpimästi jäänyt mieleen kuinka eräskin opettaja tuli oppitunnin jälkeen kysymään, että onko kotona kaikki kunnossa kun vaikutan niin surulliselta.

Vierailija kirjoitti:

Kulissit oli rakennettu teräksestä: kukaan ei osannut arvata kun vanhempi onnistui kuitenkin säilyttämään kolmivuorotyönsä.

Edelleenkään moni ei usko kun kerron millaista kotielämäni lapsuudessa oli.

Tämä on kyllä uskomatonta. Itsekin kun vihdoin kerroin kavereille ja tutuille enemmänkin meidän kotioloista ja mitä meillä tapahtui, niin ihmiset ovat olleet ihan ihmeissään. ”Sun äitisi vaikutti aina niin mukavalta!”jne. Kyllä, äitini oli äärimmäisen hyvä salaamaan asian ja esittämään. Suljettujen ovien takana sitte tapahtuikin vaikka ja mitä ja poliisitkin vieraili kotonamme väkivallan takia.

Up

Olin piirtänyt teemalla raittius rakentaa kuvan vanhemmistani. Äiti piti perhettä pystyssä. Koskaan ei kielletty. Kotiin toin ainoastaan synttäreitä kavereita. No siis oli poikkeuksia.

Haittaa kyllä ihmissuhteita.