Lue keskustelun säännöt.
Miehen unelmatyö, muutto ja minun ahdistukseni
03.05.2019 |
Eilen oli tullut puhelu, että onneksi olkoon ja tervetuloa, täällä olisi työpaikka 700 kilometrin päässä meidän nykyisestä kodista, jossa ollaan asuttu 17 vuotta. Onnittelin tietenkin, kehuin ja kerroin olevani ylpeä, mutta sisälläni romahdin. Ei ollut missään vaiheessa mikään itsestäänselvyys, että miestä valittaisiin, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Työ olisi miehelle selkeästi etenemistä uralla ja siirtymistä sellaisten tehtävien pariin, jotka kiinnostavat nykyistä enemmän.
Ongelmana on se, että täällä on kaikki. Minun työpaikkani, lastemme (8-, 5- ja 3-vuotiaat) koulu ja päiväkoti. On harrastukset, meidän aikuisten kuin lastenkin ystävät, oma asunto. Molempien vanhemmat eivät nyt samalla paikkakunnalla, mutta huomattavasti lähempänä kuin mitä tuolla kaupungissa X olisivat. Miehelläkin on täällä vakituinen työpaikka, jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että se ei ole tuo unelmapesti.
Toistaiseksi en ole onnistunut keksimään yhtä ainutta positiivista asiaa muutosta. Okei, "saisimme" omakotitalon, mutta en ole siitä koskaan haaveillut, rivitalossa on aivan hyvä. Kaikki muu menisi. Uusi kaupunki olisi profiililtaankin ihan erilainen kuin nykyinen, joka on iso ja monipuolinen kaupunki.
Että onko tässä nyt pienipalkkaisella naisella oikeutta sanoa, että minä en muuten sitten muuta? Ajatus siitä, että jäisin lasten kanssa yksin arkiviikoiksi tuntuu kauhealta, mutta suorastaan musertavalta tuntuu, että lapset lähtisivätkin isänsä mukaan enkä olisi enää läsnä heidän elämänsä jokaisessa käänteessä.
Kommentit (408)
Vierailija kirjoitti:
Ei se muutto ole maailmanloppu. Minä muutin toiseen maahan. Ystävät ja sukulaiset jäivät kauas taakse. Mutta olen rakentanut itselleni ihan hyvän elämän täällä. Olen yhteydessä vanhoihin ystäviin Suomessa, kuten myös sukulaisiin. Olen saanut paljon uusia ystäviä. On työpaikka jne. En ymmärrä kuinka muutto toiselle paikkakunnalle olisi niin kamalaa. Lapset saavat uusia ystäviä koulussa ja naapurustossa. Sinne vaan, kohti uutta elämää!
Sama...muutin viela hetken mielijohteesta. Tulin 2 viikon lomalle ja jain. Tasta nyt 16 vuotta aikaa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla on miehen unelmatyö – tai sitten ei.
Teidän tilanteessa tekisin niin että vuokraatte/ostatte miehelle pienen kämpän uudesta kaupungista ja pidätte nykyisen kotinne, sinun työsi jne. Mies voi rauhassa aloittaa uudessa työssään, ajan kanssa sitten katsotte mitä teette asumisen suhteen.
Jos mies viihtyy työssään ja sinäkin lämpenet uudelle kaupungille jos siellä käytte vaikka perheen kanssa tutustumassa lomalla ja katselemassa paikkoja voitte muuttaa kaikki sinne. Tai jos et halua muuttaa ja miehelle sopii, hän käy viikolla uudessa kaupungissa työssään ja on viikonloput kotona – ehkä voi tehdä etätöitäkin eli olisi poissa vain 3-4 päivää viikossa? Tuo välimatka tietysti on aika pitkä ajaa, hyvä jos pääsisi junalla tms.
Ei siis kannata hötkyillä, asioilla on tapana järjestyä, keskustelkaa ja etsikää hyviä ratkaisuja.
Hoho, muistan kun yksi perhe kokeili tätä niin mies salamarakastuikin sillä välin itseään nuorempaan naiseen.
Joo, yksikään perheensä kanssa asuva mies ei ole koskaan salamarakastunut toiseen, kyllä ne on aina nuo erillään asuvat. Tollo.
Ohis, mutta itse ainakin uskon että todennäköisyys ihastua/rakastua toiseen kasvaa jos asutaan erillään ja pitkän välimatkan päässä. Voi alkaa vieraat pöydät kiinnostaa, kun kotona ei ole seuraa, hellyyttä eikä tukea.
/139
Päinvastoin. Suhteessa säilyy paremmin kipinä, kun asutaan erillään ja ehtii myös ikävöidä toista. Minä en aio enää muuttaa saman katon alle miehen kanssa, se on jo koettu. Paljon paremmin menee, kun asutaan erillään.
Selvä. Itsellä täysin päinvastoinen kokemus. Onneksi ollaan miehen kanssa samanlaisia; kaivataan päivittäistä seurustelua ja hellyyttä jotta suhde voi hyvin.
/139
Vierailija kirjoitti:
Kyllä miehesi pitäisi lopettaa se urahössötyksensä ja huomioida sinutkin ja ahdistuksesi eikä olla sellainen minäminä itsekeskeinen paska. Voisi alkaa vaikka omaishoitajaksesi.
Mies voi mennä nostamaan uraansa uuteen työpaikkaan pariksi, kolmeksi vuodeksi tai etsiä uutta työtä lähempää kotia. Perheellisen pitää ajatella koko perhettä eikä vain itseä. Miehenä sinun on vaikea sitä ymmärtää, mutta yritä edes.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako kysyä, mihin kaupunkiin olisi muutto?
Eteläläisillä on usein ihmeelliset käsitykset pohjoisimmista kaupungeista.
Kyseinen kaupunki on mainittu tässä keskustelussa. En viitsi sen tarkemmin kertoa.
Peukuta ylös, jos on Oulu, alas jos on Rovaniemi.
Jos ei kumpikaan, voit kyllä kertoa. Täällä voi olla paikallisia, joilta voi saada vinkkejä mahdolliseen muuttoon.
Ei ole kumpikaan noista, mutta suunta on toki oikea. Oulusta pohjoiseen, mutta merenrannassa pysytään.
Ja ei kai siellä ole loppuikää tarkoitus pysyä, vaan päästä tämän työn kautta etenemään vastaaviin muihin? En tiedä, tästäkin täytyy puhua. Joka tapauksessa, mennään vaikka 5 vuotta eteenpäin niin meillä on jo teini-ikäinen, jonka muuttaminen toiselle paikkakunnalle on jo tosi julmaa.
Noniin. Arvaan paikan. Älä ap muuta.
Miksei?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettekö keskustelleet asiasta lainkaan ennenkuin mies haki ko työpaikkaa? Jos keskustelitte, mitä silloin sovitte tapahtuvan, jos mies saa paikan?
Keskusteltiin, että sen kun hakee, koska siinähän ei mitään menetä. Ei siis sovittu, että varmasti muutetaan tai muuta vastaavaa. Ei suoraan sanoen pidetty mitenkään todennäköisenä, että miestä valittaisiin - mies itse oli vielä skeptisempi kuin minä.
Sitten keskustelun paikka on juuri nyt.
Millaiset työnsaantimahdollisuudet sinulla on uudella paikkakunnalla?
Lapset sopeutuvat kyllä.
Sun mielestä riittää että nainen saa töitä ja lapset sopeutuu? Mitä jos nainen ei sopeudu? Tai lapset sopeutuu muttei viihdy.
Ei voida vaatia koko perhettä sopeutumaan jotta yksi viihtyy ja saa toteuttaa itseään.
No jo on asenne! Eihän ne lapset sopeudu ja viihdy, kun äidin naama on rutussa kuin mopsilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se muutto ole maailmanloppu. Minä muutin toiseen maahan. Ystävät ja sukulaiset jäivät kauas taakse. Mutta olen rakentanut itselleni ihan hyvän elämän täällä. Olen yhteydessä vanhoihin ystäviin Suomessa, kuten myös sukulaisiin. Olen saanut paljon uusia ystäviä. On työpaikka jne. En ymmärrä kuinka muutto toiselle paikkakunnalle olisi niin kamalaa. Lapset saavat uusia ystäviä koulussa ja naapurustossa. Sinne vaan, kohti uutta elämää!
Sama...muutin viela hetken mielijohteesta. Tulin 2 viikon lomalle ja jain. Tasta nyt 16 vuotta aikaa :D
Olisitko jäänyt, jos ei ollut sinua kiinnostava ja miellyttävä paikka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin nuorten lasten kanssa muuttaminen on vielä helppoa! Saatte varmasti uusia ystäviä ja kun löydät itse uutta työtä, tutustut myös sitä kautta ihmisiin.
Itse ottaisin asian seikkailuna! Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla jotakin ihan uutta. Uusi työ voi piristää miestä paljon, mikä voi vaikuttaa perhe-elämäänne positiivisesti.
Ja ainahan voi palata takaisin, jos asiat eivät sujukaan.
Yksi varoituksen sana silti:
Itse koettaisin ehkä elää kahdessa osoitteessa niin kauan kunnes miehen koeaika on ohi. Tiedän nimittäin perheen, joka tuli Suomeen toisesta maasta (miehellä johtotason paikka), ja koeajan päätteeksi firma pistikin miehen pihalle syytä ilmoittamatta. Myöhemmin kävi ilmi, että firman tilanne oli heikentynyt niin että siellä alkoi pian yt:t ja iso osa keskijohtoa pistettiin pihalle.Suututtaa lukea tuollaista! Tälläkin palstalla on paljon yksinäisyyttään itkeviä ihmisiä. He ovat tehneet kaikkensa löytääkseen ystäviä, mutta eivät ole onnistuneet. Ei ole mitään takeita siitä, että aloittaja löytää uudelta paikkakunnalta yhtäkään kaveria. Muutto voi olla aloittajan elämän suurin virhe.
Ovatko "tehneet kaikkensa" vai keskittyneet valittamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap;n lenkkeilykaveri menisi miehen työn edelle? Parisuhde taitaa olla väljähtänyt, kun oman puolison seura ei kiinnosta ja edes harkitsee sitä, että puoliso muuttaisi yksin ja matkustaisi 700km kaksi kertaa viikossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehelle viikkoasunto uudelta paikkakunnalta ja viikonlopuksi kotiin.
Ei ikinä. Minä olen kotoisin 700 km päästä nykyisestä paikkakunnasta, ja käyn kotikonnuilla max. 2 krt/vuosi ja silloinkin olen siellä lähemmäs viikon. Tuon matkan kulkee joka viikko ehkä vain hullu. Eihän siinä jää enää kuin 1 oikea vapaapäivä jäljelle.
Aloittajalle: kuten moni muukin on sanonut: ensin mies omaan asuntoon katselemaan ja sitten mahdollisesti te muut perässä. Etäsuhde tuolla välimatkalla ei tule toimimaan edes lapsettomilla pariskunnilla. Voihan olla, että se työpaikka ei olekaan unelma.
Hmm. Mun oli pakko kulkea monen sadan (ei tosin 700) kilometrin päästä joka viikko hoitamassa iäkkään sukulaisen asioita. Lähempänä asuvia ei kiinnostanut. Eikä ollut viikonloppuvapaita, arkena vaan yksittäinen vapaapäivä. Oli tosi raskasta. Sain ikuisen allergian eestaas reissaamista kohtaan.
- Olen itse junaillut noin 400km matkaa viimeiset 3.5v opiskeluideni takia lähes viikottain. Aikatauluni ovat olleet hieman joustavampia, ja olen pystynyt olemaan miehen kanssa yhteisessä asunnossamme lähes puolet viikosta (esimerkiksi olen voinut lähteä mahdollisesti jo torstaina, tai olen mahdollisesti voinut ottaa vasta maanantaiaamun ensimmäisen junan sunnuntai-illan sijaan jne). Opiskeluideni takia minulla on ollut mahdollisuus viettää myös lomat yhteisessä kodissamme, tämä tarkoittaa noin kuukautta jouluna ja neljää kesällä.
Olosuhteiden pakosta sitä jaksaa vaikka mitä, mutta jos aivan rehellisiä ollaan niin onhan tämä todella raskasta. Tätä jaksaa vain sen takia, kun tietää ne muut vaihtoehdot. Eihän minun olisi pakko opiskella (jolloin ei tarvitsisi asua opiskelupaikkakunnalla), eikä minun olisi pakko seurustella tämän miehen kanssa (jolloin ei tarvitsisi matkustaa yhteiseen kotiin), mutta itsehän olen valintani tehnyt.
Opintoni ovat viimein siinä pisteessä, että voin luopua opiskelupaikkakunnan solustani ja tehdä vain yksittäisiä päiväreissuja opiskelukaupunkiini. Pelkkä ajatus matkustamisen vähentymisestä on huojentava ja helpottava.
Vaikka joku matkustaisikin 700km matkaa viikottain, ei se tarkoita sitä, että sen hyvin jaksaisi tai etteikö se olisi raskasta. Eihän munkaan 400km tavallaan ole raskasta, aika kevyestihän tuo matka menee kun tietää mitä on vastassa, mutta ei tätä pidempiaikaisesti jaksa. Itselleen ei voi oikein myöntää reissaamisen rankkuutta, tai muuten sitä sekoaa täysin.
Ja 700km on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin esimerkisi oma 400km... Siihenhän menee oikeasti jo koko päivä. Vaasasta Helsinkiin pääsee junalla kuitenkin alle neljään tuntiin, eli viikkomatkustuksen määrä jää tuntitasolla noin kymmeneen kun otetaan huomioon asemalle matkus. Tuossa 700km viikkomatkustusaika olisi varmaan jo jotain 15-18h...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap;n lenkkeilykaveri menisi miehen työn edelle? Parisuhde taitaa olla väljähtänyt, kun oman puolison seura ei kiinnosta ja edes harkitsee sitä, että puoliso muuttaisi yksin ja matkustaisi 700km kaksi kertaa viikossa.
Miehellähän on nyt jo työ perheen kotipaikkakunnalla. Miehen ei tarvitse muuttaa työn takia yhtään minnekään. Jos haluaa vaihtaa työpaikkaa, niin etsii sellaista lähempää. Uusi työ voi löytyä jo tänä vuonna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehelle viikkoasunto uudelta paikkakunnalta ja viikonlopuksi kotiin.
Ei ikinä. Minä olen kotoisin 700 km päästä nykyisestä paikkakunnasta, ja käyn kotikonnuilla max. 2 krt/vuosi ja silloinkin olen siellä lähemmäs viikon. Tuon matkan kulkee joka viikko ehkä vain hullu. Eihän siinä jää enää kuin 1 oikea vapaapäivä jäljelle.
Aloittajalle: kuten moni muukin on sanonut: ensin mies omaan asuntoon katselemaan ja sitten mahdollisesti te muut perässä. Etäsuhde tuolla välimatkalla ei tule toimimaan edes lapsettomilla pariskunnilla. Voihan olla, että se työpaikka ei olekaan unelma.
Hmm. Mun oli pakko kulkea monen sadan (ei tosin 700) kilometrin päästä joka viikko hoitamassa iäkkään sukulaisen asioita. Lähempänä asuvia ei kiinnostanut. Eikä ollut viikonloppuvapaita, arkena vaan yksittäinen vapaapäivä. Oli tosi raskasta. Sain ikuisen allergian eestaas reissaamista kohtaan.
- Olen itse junaillut noin 400km matkaa viimeiset 3.5v opiskeluideni takia lähes viikottain. Aikatauluni ovat olleet hieman joustavampia, ja olen pystynyt olemaan miehen kanssa yhteisessä asunnossamme lähes puolet viikosta (esimerkiksi olen voinut lähteä mahdollisesti jo torstaina, tai olen mahdollisesti voinut ottaa vasta maanantaiaamun ensimmäisen junan sunnuntai-illan sijaan jne). Opiskeluideni takia minulla on ollut mahdollisuus viettää myös lomat yhteisessä kodissamme, tämä tarkoittaa noin kuukautta jouluna ja neljää kesällä.
Olosuhteiden pakosta sitä jaksaa vaikka mitä, mutta jos aivan rehellisiä ollaan niin onhan tämä todella raskasta. Tätä jaksaa vain sen takia, kun tietää ne muut vaihtoehdot. Eihän minun olisi pakko opiskella (jolloin ei tarvitsisi asua opiskelupaikkakunnalla), eikä minun olisi pakko seurustella tämän miehen kanssa (jolloin ei tarvitsisi matkustaa yhteiseen kotiin), mutta itsehän olen valintani tehnyt.
Opintoni ovat viimein siinä pisteessä, että voin luopua opiskelupaikkakunnan solustani ja tehdä vain yksittäisiä päiväreissuja opiskelukaupunkiini. Pelkkä ajatus matkustamisen vähentymisestä on huojentava ja helpottava.
Vaikka joku matkustaisikin 700km matkaa viikottain, ei se tarkoita sitä, että sen hyvin jaksaisi tai etteikö se olisi raskasta. Eihän munkaan 400km tavallaan ole raskasta, aika kevyestihän tuo matka menee kun tietää mitä on vastassa, mutta ei tätä pidempiaikaisesti jaksa. Itselleen ei voi oikein myöntää reissaamisen rankkuutta, tai muuten sitä sekoaa täysin.
Ja 700km on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin esimerkisi oma 400km... Siihenhän menee oikeasti jo koko päivä. Vaasasta Helsinkiin pääsee junalla kuitenkin alle neljään tuntiin, eli viikkomatkustuksen määrä jää tuntitasolla noin kymmeneen kun otetaan huomioon asemalle matkus. Tuossa 700km viikkomatkustusaika olisi varmaan jo jotain 15-18h...
Ap:n mies voi lähteä samalla asenteella nostamaan uraansa uuteen kaupunkiin. Helpottaa, kun tietää, että parin vuoden päästä voi palata takaisin oman perheen luokse pysyvästi ja kenties vielä parempaan työpaikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ymmärrä miksi ap (tai hänen mies) haluaisi siirtää lastensa elämän nykyisestä Turusta/Tampereelta sinne Kemiin/Tornioon.
Jos mietitään ihan kouluja, niin nykyisellä paikkakunnalla heidän lapset voi mennä lahjakkuuksiensa mukaan esim. laadukkaalle musiikkiluokalle tai taideluokalle tai matikkaluokalle tms, ja sitten myöhemmin todella hyvään erikoislukioon. Tärkeimmät perheen ulkopuoliset eväät mitä lapselle voi elämään antaa on laadukas koulutus! Kemi/Tornio ei tarjoa sellaista anteeksi nyt vain. Lisäksi harrastusmahdollisuudet on lapsille aivan eri luokkaan etelän isoissa kaupungeissa, vaihtoehtoja on lukuisia ja taas lukuisia ja opetus/valmennus niissä oikeasti laadukasta (on se sitten jalkapallo, kuvataidekoulu, ratsastus tai vaikka boulderointi). Ja yksi lapsista (vai kaksi) oli jo aloittanut koulun ja hänellä on jo tärkeä kaveripiiri nykyisessä koulussa. Junantuomia koulukiusataan pohjoosessa.
Ja entä jos lapsilla on jotain erityisvaikeuksia joskus? Turussa ja Tampereella on hyvät puheterapiat, neuropsykologit ja vaikka mitkä, mitä palveluita nyt tarvitseekin. Anteeksi nyt vain, mutta pienellä muuttotappiopaikkakunnalla ei sellaista ole.
Jos tämän ap:n koko perheen on nyt aivan pakko muuttaa miehen työn takia, niin eikö he voisi sentään muuttaa edes Ouluun, ja mies kävisi sitten Oulusta käsin siellä perämeren helmessä töissä?!! Oulussa voisi olla edes jotain ap:lle ja lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lähtisi. Me lähdettiin etelästä n.500km pohjoiseen miehen uuden työn perässä. Yks kouluikäinen lapsi ja toinen juuri syntynyt. Meni puoli vuotta ja tulin lasten kanssa etelään takaisin. En sopeutunut eikä lapsikaan. Jäin ihan yksin ja mistään en tukea saanu eikä mieskään tätä ymmärtänyt. Oli vaa innoissaan uudesta työstään. Lapsi sentään muutaman kaverin ehti saamaan mutta alku meni ilman kaveria kaikki koulun ulkopuoliset ajat mikä oli tosi raskasta hänelle ja mulle. Mies edelleen uudessa työpaikassa ja käy meidän luona viikonloppuisin ja lomilla pidempiä aikoja. Käytännössä myös erottu mutta yritetää saada uudestaan toimimaan.
Täältä paikkakunnalta en enää ikinä lähde. Siellä on hyvä missä lähimmät sukulaiset ja ystävät varsinkin silloin jos on lapsia. Ilman lapsia helpompaa tällaiset muutokset.Samaa mieltä. Lapset ei isäänsä niin tarvitse, kuin tarvitsevat niitä kavereitaan. Puolivuotiaskin elää paljon paremmin, kun ei tutustu isäänsä koskaan, mutta voi hyvin, kun äidillä on kavereita ja ei tarvitse tutustua uusiin ihmisiin.
Lisäksi minua niin säälitti tämä isosisko. Puolessa vuodessa ei ehtinyt saada kuin muutaman kaverin uudella paikkakunnalla asuessa. Onneksi pääsi äidin kanssa muuttamaan pois ja elämään laadukasta elämää äidin ja vauvan kanssa ja isää ei tarvitse enää sekoittaa elämään.
No miksei se isä sitten jäänyt niiden lasten ja vaimon luokse? Vaikea uskoa, ettei isosta kaupungista olisi löytynyt ilmeisesti koulutetulle isälle MITÄÄN työtä. Vai miksi on niin, että isä päättää ja muu perhe vikisee? Luulisi, että isällä olisi hirveä suru siitä, että nyt se puolivuotias ei tutustu häneen ollenkaan, kun piti laittaa ura perheen edelle. Mutta voihan sitä marttyroida sillä, että paha perhe kun eivät minun mielenoikkujeni mukaan suostuneet toimimaan ja jättämään kivaa elämäänsä päästäkseen muuttamaan mihin lie Kajaaniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun täytyy sanoa, että aikanani sain paikan jota hain puolitosissaan. Sillai, että haenpa huvikseen enkä saa kuitenkaan. Sainkin sen paikan sitten. Paikka oli pyöreesti 500km päässä. Kerroin vaimolleni siitä ja näin silmistä, että voi vttu. Vaimo sanoi, että tottakai muutetaan jne. Vaimo teki sen minun takiani. Mietin ja mietin ja mietin. En ottanut vastaan sitä työtä ja jatkoin vanhassa firmassa. En voinut tehdä sitä vaimolleni, vaikka oli valmis siihen muutokseen. Meillä on kaikki täällä ja kaikki toimii. Vaimon ilme oli juuri sellainen, että ekaa kertaa elämässä toivoi etten onnistu jossain ja sitten onnistuinkin 100pros. Oli pakko ajatella koko perhettä ja suurta muutosta. Se oli kyllä loppujen lopuksi maailman paras päätös.
Me aikoinaan muutettiin minun työni perässä isompaan kaupunkiin, mies irtisanoutui töistä ja opiskeli uuteen ammattiin, asuttiin yhdessä siis koko ajan. Lapsi sai säännöllisesti puheterapiaan, entisessä pienessä kaupungissa ei ollut edes puheterapeuttia eikä minulle töitä kuin 6 viikkoa vuodessa. Lapset eivät enää muutaisi niin pienelle paikkakunnalle, täällä on harrastusmahdollisuuksia ja kavereitakin enemmän,
Vierailija kirjoitti:
Mun täytyy sanoa, että aikanani sain paikan jota hain puolitosissaan. Sillai, että haenpa huvikseen enkä saa kuitenkaan. Sainkin sen paikan sitten. Paikka oli pyöreesti 500km päässä. Kerroin vaimolleni siitä ja näin silmistä, että voi vttu. Vaimo sanoi, että tottakai muutetaan jne. Vaimo teki sen minun takiani. Mietin ja mietin ja mietin. En ottanut vastaan sitä työtä ja jatkoin vanhassa firmassa. En voinut tehdä sitä vaimolleni, vaikka oli valmis siihen muutokseen. Meillä on kaikki täällä ja kaikki toimii. Vaimon ilme oli juuri sellainen, että ekaa kertaa elämässä toivoi etten onnistu jossain ja sitten onnistuinkin 100pros. Oli pakko ajatella koko perhettä ja suurta muutosta. Se oli kyllä loppujen lopuksi maailman paras päätös.
Mukava lukea täältä fiksujen miesten kommentteja. Sinulla on helmi vaimona, ja onneksi teit päätöksen, jolla säilytit hänen onnellisuuden.
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Muutto isosta etelä-suomen kaupungista todella kauas hiipuvalle pienelle muuttotappiopaikkakunnalle - ei ei ei ja vielä kerran ei! Jos kyseessä olisi muutto Kemistä Turkuun, niin kannustaisin ap:ta lähtemään miehensä työn perässä, mutta toisin päin niin ei ikinä, ap:n elämä tuhoutuisi siinä.
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
No kerroppa nyt rehellisesti. Muuttaisitko sinä nyt Kemiin vain miehen työn perässä? Kemiin, josta et tunne ketään ja jossa sinulla ei ole töitä.
Ymmärrän, että Kouvolasta voi olla ihan virkistävää muuttaa Tampereelle. En silti näe, että sinäkään muuttaisit nyt Kemiin ja raahaisit 3 lastasi heidän nykyisistä ympyröistään sinne Kemiin.
Päinvastoin. Suhteessa säilyy paremmin kipinä, kun asutaan erillään ja ehtii myös ikävöidä toista. Minä en aio enää muuttaa saman katon alle miehen kanssa, se on jo koettu. Paljon paremmin menee, kun asutaan erillään.