Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen unelmatyö, muutto ja minun ahdistukseni
03.05.2019 |
Eilen oli tullut puhelu, että onneksi olkoon ja tervetuloa, täällä olisi työpaikka 700 kilometrin päässä meidän nykyisestä kodista, jossa ollaan asuttu 17 vuotta. Onnittelin tietenkin, kehuin ja kerroin olevani ylpeä, mutta sisälläni romahdin. Ei ollut missään vaiheessa mikään itsestäänselvyys, että miestä valittaisiin, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Työ olisi miehelle selkeästi etenemistä uralla ja siirtymistä sellaisten tehtävien pariin, jotka kiinnostavat nykyistä enemmän.
Ongelmana on se, että täällä on kaikki. Minun työpaikkani, lastemme (8-, 5- ja 3-vuotiaat) koulu ja päiväkoti. On harrastukset, meidän aikuisten kuin lastenkin ystävät, oma asunto. Molempien vanhemmat eivät nyt samalla paikkakunnalla, mutta huomattavasti lähempänä kuin mitä tuolla kaupungissa X olisivat. Miehelläkin on täällä vakituinen työpaikka, jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että se ei ole tuo unelmapesti.
Toistaiseksi en ole onnistunut keksimään yhtä ainutta positiivista asiaa muutosta. Okei, "saisimme" omakotitalon, mutta en ole siitä koskaan haaveillut, rivitalossa on aivan hyvä. Kaikki muu menisi. Uusi kaupunki olisi profiililtaankin ihan erilainen kuin nykyinen, joka on iso ja monipuolinen kaupunki.
Että onko tässä nyt pienipalkkaisella naisella oikeutta sanoa, että minä en muuten sitten muuta? Ajatus siitä, että jäisin lasten kanssa yksin arkiviikoiksi tuntuu kauhealta, mutta suorastaan musertavalta tuntuu, että lapset lähtisivätkin isänsä mukaan enkä olisi enää läsnä heidän elämänsä jokaisessa käänteessä.
Kommentit (408)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Ai että rahalla saa ja hevosella pääsee? Vai menetkö uuden naapurin ovelle kysymään heitä tukiverkoksi?
Ensin kannattaa luoda ystävyys
Noh, kuinka se tehdään? Kun kaikilla on jo omat perheensä, elämänsä ja porukkansa, miten tunget sinne ystäväksi?
Osoitat mielenkiintoa, olet ystävällinen, juttelet, kyselet, teet hyviä tekoja. Eihän tämä herranen aika nyt oikeasti voi olla mitään salatiedettä ihmisille.
Tällä tavalla olen itse päässyt jonkun yksipuoliseksi tukiverkoksi. Minulta on siis pyydetty palvelusta toisen perään, mutta itse en apuja saa tarvittaessakaan.
Sama täällä. Muutamakin on yrittänyt saada minusta itselleen tukiverkkoa, mutta yksipuolista vain. Itse en ole heiltä vastaavasti ikinä apua saanut, vaikka olen tunteja ja taas tunteja käyttänyt heidän auttamiseen (siis ystävyyssuhteessa). Eräs jopa loukkaantui niin, että ei enää pidä minuun yhteyttä, kun en ollutkaan kerran käytettävissä avuksi. No ei haittaa, koska mitään apua en itse koskaan takaisin saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenhän tässä kävi? Onko ap paikalla?
Minua ei kyllä saisi revittyä Helsingistä mihinkään Kuusamoon (tai oikeastaan minnekään kehä kolmosen ulkopuolelle) jonkun kämäsen työpaikan takia. Maalta olen tullut ja takas en enää mene, ellei syy ole jotenkin hengissä pysymiseen liittyvä.
Jonnekin Euroopan suurkaupunkiin voisin kyllä uudestaan lähteä, joku Berliini, Praha tai Budapest voisivat olla ihan mukavia.. Onneksi ollaan molemmat niin kaupunkilaisia, ettei ole pelkoa siitä että mies yllättäen päättäisi napata työn jostain muualta.
Ei missään nimessä pidä pistää omaa elämäänsä uusiksi ja luopua kaikesta omastaan toisen takia. Luulisi että mieskin nyt tajuaa noin alkeellisen jutun?
Kumma juttu.
Mies on itsekäs paske, kun haluaisi toivetyöhön.
Naiselle sen sijaan on aivan oikeutettua jumittaa koko perheen elämä entiseen, koska haluaa sitä ja on lasten parhaaksi kumma kyllä aina juuri se, mitä äiti haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Mitenhän tässä kävi? Onko ap paikalla?
Joo, täällä. Mies sanoi ymmärtävänsä hyvin, että minä en aio lähteä ja sanoi, ettei ikimaailmassa kehtaisi sellaista minulta vaatia. Myös sen sanoo ymmärtävänsä, että lasten on parempi täällä. Omaa lähtöään haluaa kuulemma vielä miettiä yön yli (maanantaina pitää ilmoittaa mitä tekee), mutta ei kuulemma oikein tiedä, millaista elämisen laatu olisi kaukana kaikesta ilman perhettä.
Eli tässä käy siis mitä luultavimmin aivan hyvin! <3
Kiitän teitä kaikkia kommenteista, nämä ovat auttaneet minua kovasti muotoilemaan argumenttejani, vaikka eipä niitä lopulta juuri tarvittukaan, kun oltiin yhtä mieltä. Ja niille, jotka sanovat, että elämässä pitää ottaa riskejä, niin on niitäkin otettu. Lähdin opiskelemaan alaa joka kiinnosti minua, vaikka monet läheiseni antoivat ymmärtää, että se on jotenkin liian epähieno minulle - ja löysin alan, jolla todella viihdyn. Lähdettiin tekemään lapsia ja saatiin luomusti vähäisellä yrittämisellä kolme just silloin kun haluttiinkin, vaikka teini-ikäisenä lääkäri "lupasi", etten luultavasti koskaan saa lapsia. Olen irtisanoutunut vakituisesta työstä lyhyen sijaisuuden vuoksi, ja sillä tiellä ollaan edelleen, nyt vakkarina (mutta kah, ei paikkakunta vaihtunut!). On ostettu asunto, joka oli kaikkien mielestä ihan karsea, mutta joka rempattiin täysin vailla mitään remontointikokemusta tosi hienoksi ja monen vuoden kodiksi kutsumisen jälkeen myytiin isolla voitolla.
Että riskejä on kyllä otettu, mutta mun mielestä niitä kannattaa ottaa silloin kun itse haluaa, ei vain riskin ottamisen ilosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kyllä meidän naapuristossa on toiminut oikein hyvin. Asumme Espoossa.
Miten ihmeessä tästä voi löytää alapeukuttamisen aineksia?
Alue: Aihe vapaa
Tällä tavalla olen itse päässyt jonkun yksipuoliseksi tukiverkoksi. Minulta on siis pyydetty palvelusta toisen perään, mutta itse en apuja saa tarvittaessakaan.