Lue keskustelun säännöt.
Miehen unelmatyö, muutto ja minun ahdistukseni
03.05.2019 |
Eilen oli tullut puhelu, että onneksi olkoon ja tervetuloa, täällä olisi työpaikka 700 kilometrin päässä meidän nykyisestä kodista, jossa ollaan asuttu 17 vuotta. Onnittelin tietenkin, kehuin ja kerroin olevani ylpeä, mutta sisälläni romahdin. Ei ollut missään vaiheessa mikään itsestäänselvyys, että miestä valittaisiin, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Työ olisi miehelle selkeästi etenemistä uralla ja siirtymistä sellaisten tehtävien pariin, jotka kiinnostavat nykyistä enemmän.
Ongelmana on se, että täällä on kaikki. Minun työpaikkani, lastemme (8-, 5- ja 3-vuotiaat) koulu ja päiväkoti. On harrastukset, meidän aikuisten kuin lastenkin ystävät, oma asunto. Molempien vanhemmat eivät nyt samalla paikkakunnalla, mutta huomattavasti lähempänä kuin mitä tuolla kaupungissa X olisivat. Miehelläkin on täällä vakituinen työpaikka, jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että se ei ole tuo unelmapesti.
Toistaiseksi en ole onnistunut keksimään yhtä ainutta positiivista asiaa muutosta. Okei, "saisimme" omakotitalon, mutta en ole siitä koskaan haaveillut, rivitalossa on aivan hyvä. Kaikki muu menisi. Uusi kaupunki olisi profiililtaankin ihan erilainen kuin nykyinen, joka on iso ja monipuolinen kaupunki.
Että onko tässä nyt pienipalkkaisella naisella oikeutta sanoa, että minä en muuten sitten muuta? Ajatus siitä, että jäisin lasten kanssa yksin arkiviikoiksi tuntuu kauhealta, mutta suorastaan musertavalta tuntuu, että lapset lähtisivätkin isänsä mukaan enkä olisi enää läsnä heidän elämänsä jokaisessa käänteessä.
Kommentit (408)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miksi ap (tai hänen mies) haluaisi siirtää lastensa elämän nykyisestä Turusta/Tampereelta sinne Kemiin/Tornioon.
Jos mietitään ihan kouluja, niin nykyisellä paikkakunnalla heidän lapset voi mennä lahjakkuuksiensa mukaan esim. laadukkaalle musiikkiluokalle tai taideluokalle tai matikkaluokalle tms, ja sitten myöhemmin todella hyvään erikoislukioon. Tärkeimmät perheen ulkopuoliset eväät mitä lapselle voi elämään antaa on laadukas koulutus! Kemi/Tornio ei tarjoa sellaista anteeksi nyt vain. Lisäksi harrastusmahdollisuudet on lapsille aivan eri luokkaan etelän isoissa kaupungeissa, vaihtoehtoja on lukuisia ja taas lukuisia ja opetus/valmennus niissä oikeasti laadukasta (on se sitten jalkapallo, kuvataidekoulu, ratsastus tai vaikka boulderointi). Ja yksi lapsista (vai kaksi) oli jo aloittanut koulun ja hänellä on jo tärkeä kaveripiiri nykyisessä koulussa. Junantuomia koulukiusataan pohjoosessa.
Ja entä jos lapsilla on jotain erityisvaikeuksia joskus? Turussa ja Tampereella on hyvät puheterapiat, neuropsykologit ja vaikka mitkä, mitä palveluita nyt tarvitseekin. Anteeksi nyt vain, mutta pienellä muuttotappiopaikkakunnalla ei sellaista ole.
Jos tämän ap:n koko perheen on nyt aivan pakko muuttaa miehen työn takia, niin eikö he voisi sentään muuttaa edes Ouluun, ja mies kävisi sitten Oulusta käsin siellä perämeren helmessä töissä?!! Oulussa voisi olla edes jotain ap:lle ja lapsille.
No kylläpä tuli pitkä lista oletuksia, miten paljon huonommat palvelut ja terveydenhuollot on muualla kuin Turussa tai Tampereella. Pitää meidän kaikkien muistaa, että Pohjoisessakin asuu onnellisia ja tyytyväisiä lapsiperheitä ja saavat joskus jopa helpommin esim. terveyspalveluita kuin ruuhka- Suomessa. Aika loukkaavaakin mollata Pohjois-Suomea tuolla tavalla.
Uskokaa tai älkää, mutta helsinkiläisenä olen tätä mieltä. Oli niin silmiinpistävää tuo ylläolevan kommentin mielipiteet.
Pohjoisesta en tiedä, mutta pikkupaikkakunnista on kokemusta. Muutimme miehen työn perässä pikkupaikkakunnalle. Lapselle ei omassa kaupungissa ollut puheterapiaa, joten lapsi joutui käymään puheterapiassa sadan kilometrin päässä. Myös sopivan peruskoulutuksen saaminen kyseiselle lapselle oli haasteellista. Omalla pikkupaikkakunnalla se ei onnistunut.
Helsingissä lapsille on erikoislääkäreitä tarjolla hyvin. Muualla päin Suomea tilanne ei ole yhtä hyvä. Ainakin meidän kohdalla maakuntakeskuksen sairaalan lääkäriajat olivat kuukausikaupalla myöhässä. Helsingissä niin ei käynyt koskaan.
Ja meidän kehitysvammainen poika saa kaikki terapiat omalta kylältä. Olen ollut ihan yllättynyt, kuinka hienosti sujuu asiat hänen kohdallaan. Asumme 8000 asukkaan pikkukaupungissa. Koulussa hän käy naapurikaupungissa, taksi hakee ja tuo kotiin.
Mutta nämä asiat on ihan erilaisia eri paikkakunnilla.
Keskustelu alkaa mennä aiheen vierestä. Käsittääkseni ap:n lapset ovat ihan terveitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
No kerroppa nyt rehellisesti. Muuttaisitko sinä nyt Kemiin vain miehen työn perässä? Kemiin, josta et tunne ketään ja jossa sinulla ei ole töitä.
Ymmärrän, että Kouvolasta voi olla ihan virkistävää muuttaa Tampereelle. En silti näe, että sinäkään muuttaisit nyt Kemiin ja raahaisit 3 lastasi heidän nykyisistä ympyröistään sinne Kemiin.
Kyse nyt on yleisesti ihmisistä, jotka eivät uskalla muuttaa lapsuudenpaikkakunnaltaan mihinkään. Kun pelätään niin tulevaa. Pienemmälle paikkakunnalle muutto on ajatuksena jo kauheaa, ulkomaille muutto saa vähintään paniikkikouhtauksen aikaiseksi. Ei, kun halutaan kykkiä siinä kotikadulla tai vanhempien pihapiirissä loppuelämä, kun se lapsuuden kaveri ei pääsisi muuttamaan matkaan ja isi ja äitikin jäisi toiselle paikkakunnalle. Kun kaikki uusi niin pelottaa.
Eli et muuttaisi Kemiin.
Totta kai muuttaisin, jos saisin sieltä unelmatyöpaikan. Sen verran usealla paikkakunnalla olen asunut, että osaan luoda elämän vaikka mihin. Kun uusi ei pelota, vaan otan ne kokemuksena ja haasteina.
Minä en muuttaisi vaikka saisin unelmatyöpaikan siellä. Mulle vapaa-aika ja ympäristön viihtyvyys on myös tärkeää ja kokonaisuus ratkaisee. Sen sijaan olet muuttanut ulkomaille osaamatta kyseisen maan kieltä. Töissä tietysti käytin englantia, mutta pikkuhiljaa opiskelin myös maan kielen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Entäs ne lapset? Tässä on myös kolmen lapsen elämä riskeerattavana miehen itsekkyyden takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Tossa on se ero, että kuviossa on mukana myös lapset. Lisäksi koko perheen muutto peräkylään on paljon isompi muutos ja uhraus kuin se, että jatketaan entiseen toimivan mallin kanssa. Kyllä tuossa kuviossa mies on itsekäs, jos aikoo ottaa paikan vastaan.
/139
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Miten sinun lapset suhtautuivat jatkuviin muuttoihin ja varsinkin kouluikäiset? Eikö heillä ollut vaikeuksia jättää aina kaverit ja sopeutua uuteen kouluun?
Ap:n perheessä jokainen viidestä on ihan tyytyväinen nykytilanteeseensa ja arki sujuu ja toimii, molemmilla vanhemmista on ihan hyvät työpaikat joista perhe saa elantonsa jne. Ainoa syy muutolle on miehen unelmat ja miehen halu toteuttaa omia unelmiaan. Ja nyt neljän ihmisen pitäisi uhrata ihan hyvä elämänsä, jotta yksi saa toteuttaa omia unelmiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Entäs ne lapset? Tässä on myös kolmen lapsen elämä riskeerattavana miehen itsekkyyden takia.
Tai naisen. Ei kukaan voi tietää kuinka hyvä paikka uusi kaupunki olisi asua. Voisi löytyä uusi kivempi harrastus, ihana koulu, kiva ope, elinikäisiä ystäviä. Sun ajattelu lähtee siitä, että uusi tilanne on automaattisesti uhka tai häviö. Äidin itsekkyys saattaa estää lasten onnellisuuden yhtälailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun täytyy sanoa, että aikanani sain paikan jota hain puolitosissaan. Sillai, että haenpa huvikseen enkä saa kuitenkaan. Sainkin sen paikan sitten. Paikka oli pyöreesti 500km päässä. Kerroin vaimolleni siitä ja näin silmistä, että voi vttu. Vaimo sanoi, että tottakai muutetaan jne. Vaimo teki sen minun takiani. Mietin ja mietin ja mietin. En ottanut vastaan sitä työtä ja jatkoin vanhassa firmassa. En voinut tehdä sitä vaimolleni, vaikka oli valmis siihen muutokseen. Meillä on kaikki täällä ja kaikki toimii. Vaimon ilme oli juuri sellainen, että ekaa kertaa elämässä toivoi etten onnistu jossain ja sitten onnistuinkin 100pros. Oli pakko ajatella koko perhettä ja suurta muutosta. Se oli kyllä loppujen lopuksi maailman paras päätös.
Mukava lukea täältä fiksujen miesten kommentteja. Sinulla on helmi vaimona, ja onneksi teit päätöksen, jolla säilytit hänen onnellisuuden.
Mutta miehen unelmien urhaamisella toisen turvallisuuden tunteen ja muutoksen pelon vuoksi on ihan ok? Luojan kiitos oma puolisoni (mieheni) ei ole tuollainen nysvä, muutti vuokseni toiseen maahan. Hyvin sitä tutustuu ihmisiin, kun vaan haluaa ja jos ei ole mitään erityistä uraakaan niin töitäkin löytyy :)
Puolitosissaan haettu työpaikka ei kyllä kuulosta suurelta unelmalta varsinkaan, kun miehellä oli jo työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
No kerroppa nyt rehellisesti. Muuttaisitko sinä nyt Kemiin vain miehen työn perässä? Kemiin, josta et tunne ketään ja jossa sinulla ei ole töitä.
Ymmärrän, että Kouvolasta voi olla ihan virkistävää muuttaa Tampereelle. En silti näe, että sinäkään muuttaisit nyt Kemiin ja raahaisit 3 lastasi heidän nykyisistä ympyröistään sinne Kemiin.
Kyse nyt on yleisesti ihmisistä, jotka eivät uskalla muuttaa lapsuudenpaikkakunnaltaan mihinkään. Kun pelätään niin tulevaa. Pienemmälle paikkakunnalle muutto on ajatuksena jo kauheaa, ulkomaille muutto saa vähintään paniikkikouhtauksen aikaiseksi. Ei, kun halutaan kykkiä siinä kotikadulla tai vanhempien pihapiirissä loppuelämä, kun se lapsuuden kaveri ei pääsisi muuttamaan matkaan ja isi ja äitikin jäisi toiselle paikkakunnalle. Kun kaikki uusi niin pelottaa.
Lapsettomana paikkakunnan vaihtaminen on helppoa, tekee niin usein kuin siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Entäs ne lapset? Tässä on myös kolmen lapsen elämä riskeerattavana miehen itsekkyyden takia.
Tai naisen. Ei kukaan voi tietää kuinka hyvä paikka uusi kaupunki olisi asua. Voisi löytyä uusi kivempi harrastus, ihana koulu, kiva ope, elinikäisiä ystäviä. Sun ajattelu lähtee siitä, että uusi tilanne on automaattisesti uhka tai häviö. Äidin itsekkyys saattaa estää lasten onnellisuuden yhtälailla.
Ap on kertonut tässä ketjussa mikä se uusi paikkakunta on. Jokainen meistä voi perehtyä sen tarjoamiin mahdollisuuksiin vaikka googlaamalla ja verrata sitä Turkuun, jossa ap asuu nyt. Ja miettiä vertaillessaan, että ap kertoo nauttivansa ison kaupungin tuomista mahdollisuuksista ja olevansa luonteeltaan kaupunkilaisnainen.
Jos ap taas kertoisi olevansa mieleltään maalainen ja tykkäävänsä eniten esim. metsissä samoilusta, niin kannattaisin hänen muuttoa. Nyt en kannata missään määrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tuoltapäin kotoisin enkä ikinä muuta sinne takaisin.
Mikä siellä niin kauheaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Entäs ne lapset? Tässä on myös kolmen lapsen elämä riskeerattavana miehen itsekkyyden takia.
Tai naisen. Ei kukaan voi tietää kuinka hyvä paikka uusi kaupunki olisi asua. Voisi löytyä uusi kivempi harrastus, ihana koulu, kiva ope, elinikäisiä ystäviä. Sun ajattelu lähtee siitä, että uusi tilanne on automaattisesti uhka tai häviö. Äidin itsekkyys saattaa estää lasten onnellisuuden yhtälailla.
Jos ap eli äiti muuttuu onnettomaksi ja katkeroituneeksi ihmiseksi muuton myötä, niin paljonpa lohduttaa että jollain lapsista on kiva ope.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun täytyy sanoa, että aikanani sain paikan jota hain puolitosissaan. Sillai, että haenpa huvikseen enkä saa kuitenkaan. Sainkin sen paikan sitten. Paikka oli pyöreesti 500km päässä. Kerroin vaimolleni siitä ja näin silmistä, että voi vttu. Vaimo sanoi, että tottakai muutetaan jne. Vaimo teki sen minun takiani. Mietin ja mietin ja mietin. En ottanut vastaan sitä työtä ja jatkoin vanhassa firmassa. En voinut tehdä sitä vaimolleni, vaikka oli valmis siihen muutokseen. Meillä on kaikki täällä ja kaikki toimii. Vaimon ilme oli juuri sellainen, että ekaa kertaa elämässä toivoi etten onnistu jossain ja sitten onnistuinkin 100pros. Oli pakko ajatella koko perhettä ja suurta muutosta. Se oli kyllä loppujen lopuksi maailman paras päätös.
Mukava lukea täältä fiksujen miesten kommentteja. Sinulla on helmi vaimona, ja onneksi teit päätöksen, jolla säilytit hänen onnellisuuden.
Mutta miehen unelmien urhaamisella toisen turvallisuuden tunteen ja muutoksen pelon vuoksi on ihan ok? Luojan kiitos oma puolisoni (mieheni) ei ole tuollainen nysvä, muutti vuokseni toiseen maahan. Hyvin sitä tutustuu ihmisiin, kun vaan haluaa ja jos ei ole mitään erityistä uraakaan niin töitäkin löytyy :)
Puolitosissaan haettu työpaikka ei kyllä kuulosta suurelta unelmalta varsinkaan, kun miehellä oli jo työ.
Mua ihmetyttää kuinka varmasti voidaan jokin asia lytätä.
Itse sain työn josta uskalsin tuskin haaveilla. Varsinkaan kotona en pahemmin huudellut. Mahdollisuudet tuntuivat niin pieniltä. Sain kuitenkin, ehkä siksikin että oli työpaikka. En tosiaankaan ole niitä ihmisiä jotka ovat ilman työpaikkaa ja odottavat unelma työtään. Töitä on tehtävä.
Työviihtyvyys parani paljon. Työkaverit, ympäristö, työn tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Siihen vanhaan työpaikkaan olisin ennen pitkää näivettynyt.
Tosin rehellisyyden nimissä: turvallisuushakuinen puoliso vaihtui myös parin vuoden päästä. Ei halunnut muutosta. Halusi mieluummin tutun turvallisen elämänsä kuin katsoa edes mitään uutta.
Elämäni on ollut mielenkiintoista, vaiherikasta. Olen nähnyt maailmaa, eikä tilipussikaan huono ole. Rinnalle löytyi kumppani, joka ei niin välitä missä ollaan kunhan ollaan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Sinä itse, sinä itse, sinä itse. News flash: kaikki muut ei ole sinä itse. On erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä paitsi on vähän eri asia muuttaa puolison työn takia johonkin p*rseeseen, kuin itse valitsemaansa paikkaan itseitsen uutta elämää rakentamaan...
Kommentti on sikäli osuva, että tässä keississä on joko mies itsekäs tai vaimo. Vaimo haluaa pitää kiinni nykyisestä, mies haluaa rakentaa unelmaansa. Päätöksiä pitää tehdä koko perheen puolesta.
Jos mies jättää unelmansa toteuttamatta vaimon itsekkyyden vuoksi, niin ei ole hyvä. Jos vaimo riskeeraa nykyisyytensä miehen itsekkyyden vuoksi, niin ei hyvä. Kompromissi pitäisi löytää.
Entäs ne lapset? Tässä on myös kolmen lapsen elämä riskeerattavana miehen itsekkyyden takia.
Tai naisen. Ei kukaan voi tietää kuinka hyvä paikka uusi kaupunki olisi asua. Voisi löytyä uusi kivempi harrastus, ihana koulu, kiva ope, elinikäisiä ystäviä. Sun ajattelu lähtee siitä, että uusi tilanne on automaattisesti uhka tai häviö. Äidin itsekkyys saattaa estää lasten onnellisuuden yhtälailla.
Jos ap eli äiti muuttuu onnettomaksi ja katkeroituneeksi ihmiseksi muuton myötä, niin paljonpa lohduttaa että jollain lapsista on kiva ope.
Se on ap:n valinta. Aikuinen voi aika paljon päättää tunteistaankin.
Äkkiäkös tuon ajaaa autolla. Pitäisi olla autobaaanat täälläkin jotta voisi ajaaa 200kh/h.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun täytyy sanoa, että aikanani sain paikan jota hain puolitosissaan. Sillai, että haenpa huvikseen enkä saa kuitenkaan. Sainkin sen paikan sitten. Paikka oli pyöreesti 500km päässä. Kerroin vaimolleni siitä ja näin silmistä, että voi vttu. Vaimo sanoi, että tottakai muutetaan jne. Vaimo teki sen minun takiani. Mietin ja mietin ja mietin. En ottanut vastaan sitä työtä ja jatkoin vanhassa firmassa. En voinut tehdä sitä vaimolleni, vaikka oli valmis siihen muutokseen. Meillä on kaikki täällä ja kaikki toimii. Vaimon ilme oli juuri sellainen, että ekaa kertaa elämässä toivoi etten onnistu jossain ja sitten onnistuinkin 100pros. Oli pakko ajatella koko perhettä ja suurta muutosta. Se oli kyllä loppujen lopuksi maailman paras päätös.
Mukava lukea täältä fiksujen miesten kommentteja. Sinulla on helmi vaimona, ja onneksi teit päätöksen, jolla säilytit hänen onnellisuuden.
Mutta miehen unelmien urhaamisella toisen turvallisuuden tunteen ja muutoksen pelon vuoksi on ihan ok? Luojan kiitos oma puolisoni (mieheni) ei ole tuollainen nysvä, muutti vuokseni toiseen maahan. Hyvin sitä tutustuu ihmisiin, kun vaan haluaa ja jos ei ole mitään erityistä uraakaan niin töitäkin löytyy :)
Puolitosissaan haettu työpaikka ei kyllä kuulosta suurelta unelmalta varsinkaan, kun miehellä oli jo työ.
Mua ihmetyttää kuinka varmasti voidaan jokin asia lytätä.
Itse sain työn josta uskalsin tuskin haaveilla. Varsinkaan kotona en pahemmin huudellut. Mahdollisuudet tuntuivat niin pieniltä. Sain kuitenkin, ehkä siksikin että oli työpaikka. En tosiaankaan ole niitä ihmisiä jotka ovat ilman työpaikkaa ja odottavat unelma työtään. Töitä on tehtävä.
Työviihtyvyys parani paljon. Työkaverit, ympäristö, työn tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Siihen vanhaan työpaikkaan olisin ennen pitkää näivettynyt.
Tosin rehellisyyden nimissä: turvallisuushakuinen puoliso vaihtui myös parin vuoden päästä. Ei halunnut muutosta. Halusi mieluummin tutun turvallisen elämänsä kuin katsoa edes mitään uutta.
Elämäni on ollut mielenkiintoista, vaiherikasta. Olen nähnyt maailmaa, eikä tilipussikaan huono ole. Rinnalle löytyi kumppani, joka ei niin välitä missä ollaan kunhan ollaan yhdessä.
Kai vaihdoit samalla ne vanhat turvallisuushakuiset lapset uusiin lapsiin, jotka ei niin välitä missä olet?
Ap, jos kyseessä on miehesi unelmatyöpaikka, otaksun ettei työnantaja ole mikään ihan pikkutekijä. Siinä tapauksessa, mikäli päättäisitte muuttaa, miehen kannattaisi neuvotella asiasta työnantajan kanssa. Heillä on luonnollisesti jo suuri verkosto paikkakunnallaan, ja sinullekin saattaisi sitä kautta löytyä töitä. Minusta miehen olisi hyvä neuvotella perheasiasta ja muutosta jo heti alkuun, ihme jos eivät ole siitä haastattelussakin puhuneet jo.
Kuten aiemmin sanottu, itse ottaisin aikalisän tuossa ja tekisin niin, että mies muuttaisi edeltä ja katsoisi miltä työpaikassa ja paikkakunnalla tuntuu asua. Sitten vasta siirtyisi perhe. Toisaalta jos itse et missään tapauksessa voi ajatella asuvasi siellä, niin ei kai siinä kovin montaa mahdollisuutta ole.
Itse asun kaukana lapsuudenkodista, 3000 kilometrin päässä, ja kyllä se matkustelu kotiseudulle vanhempien luo täältäkin onnistuu. Itse muuttaisin miehen perässä, mutta toisaalta rakastan Lappia ja olisin onneni kukkuloilla, jos asuisin lähempänä.
Edellinen lisää vielä, että kyllä todellakin Suomessa on samat julkiset palvelut joka puolella (viittaan siihen kun joku puhui puheterapioista jne.). Usein pienemmillä paikkakunnilla asiat toimii sutjakkaamminkin.
Pohjoisesta en tiedä, mutta pikkupaikkakunnista on kokemusta. Muutimme miehen työn perässä pikkupaikkakunnalle. Lapselle ei omassa kaupungissa ollut puheterapiaa, joten lapsi joutui käymään puheterapiassa sadan kilometrin päässä. Myös sopivan peruskoulutuksen saaminen kyseiselle lapselle oli haasteellista. Omalla pikkupaikkakunnalla se ei onnistunut.
Helsingissä lapsille on erikoislääkäreitä tarjolla hyvin. Muualla päin Suomea tilanne ei ole yhtä hyvä. Ainakin meidän kohdalla maakuntakeskuksen sairaalan lääkäriajat olivat kuukausikaupalla myöhässä. Helsingissä niin ei käynyt koskaan.