Lue keskustelun säännöt.
Miehet jotka ei kasvakaan isyyteen? Kuinka kauan naisen pitää silti tukea sitä kasvua?
21.04.2019 |
Meillä on pieni lapsi, joka täytti tänään 7 kk. Lapsi on yhdessä toivottu, kävimme jonkun aikaa jopa lapsettomuushoidoissa ennen kuin yhden keskenmenon jälkeen raskaus onnistui. Mieheni on vastuullinen, kotitöitä tekevä hyvä mies, joka oli pitkään haaveillut perheestä. No ilmeisesti perhe ei sitten ollutkaan sitä mitä oletti. Tai lapsi. Tai isyys. Mies ei ole lapsen syntymän jälkeen halunnut juurikaan viettää aikaa lapsensa kanssa, ei hoitaa häntä jne. On mieluummin harrastuksissaan kuin lapsen kanssa. Lapsen kanssa ollessa ei tiedä mitä tehdä vauvan kanssa eikä tiedä mitä tehdä, jos vauvalla on vaikka itku, nälkä, märkä vaippa tms. Tai tietenkin oikeasti tietää, mutta se ei missään hänen tekemisissään näy. Ei halua olla kahden lapsen kanssa, koska silloin joutuisi hoitamaan häntä eikä voisi vain uppoutua netflixiin sohvalle. Olen väsynyt tähän, ja pettynyt myös. Olen yrittänyt ymmärtää miestä ja sitä, että isyys on iso muutos jne ja antaa miehen tehdä asiat omalla tavallaan (vaikka se oma tapa on netflix ja sylissä vauva jonka märkä vaippa vuotaa yli eikä mies sitä vaihda).
Olen puhunut neuvolassa tästä, ja siellä aina sanotaan, että "joillakin miehillä kestää kasvaa isyyteen" ja "naisen pitää vain olla ymmärtäväinen ja kärsivällisesti vain tukea sitä isyyteen kasvamista, jos se ottaa aikansa". Minusta kylläkin tuntuu, että se terveydenhoitaja sanoo noin, koska hänen pitää sanoa noin, mutta oikeasti ymmärtää minun pettymystä hyvin eikä esim. ystäväänsä käskisi vain tukemaan isyyteen kasvamista loputtomiin.
Miksi joillakin miehillä kestää niin kauan "kasvaa" isyyteen? Ja kuinka kauan naisen pitää sitä vain tukea??!! Olen nyt tukenut sitä tasan 7 kk eikä sitä kasvua ole tapahtunut. Mitä nämä miehet ovat, jotka halusivat perheen, mutta eivät kasvakaan isyyteen?? Eikö ne kasvaisi, jos haluaisivat kasvaa?? Ja miksi naisen tehtävä on tukea ja tukea sitä kasvua? Miksei riitä, että nainen huolehtii omasta äitiydestään???
Kommentit (214)
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai sitä kasvua tai sen havaitsemista pitää odottaa. Omalla miehelläni vauvavuosi pyyhki pois haaveet useasta lapsesta ja johti vasektomiaan. Ei ollut ihan sitä mitä suunniteltiin...
Minusta olisi tärkeää, että jo odotusaikana olisi neuvolassa parisuhdetukea, samoin aika pian lapsen syntymän jälkeen ja noin 4-6 kk välein olisi ns. perheneuvolat, että koko perhe olisi koolla ja olisi ohjattuja keskustelutehtäviä nimenomaan ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta. Siihen voisi ohjata rahallakin, vaikka äitiyspakkauksen summasta jyvitettäisiin osa että saatte rahan kun käytte nämä kerrat. Materiaa on maailma täynnä, mutta ei ole edelleenkään ehjiä perheitä ja ehyitä ihmisiä.
Mitä nää miehet tekee kun äiti on sairaana eikä pysty hoitamaan vauvaa?
Vierailija kirjoitti:
Mitä nää miehet tekee kun äiti on sairaana eikä pysty hoitamaan vauvaa?
Sitä mitä tavallisestikkin. Äiti hoitaa vauvan , mikäli ei ole sairaalassa letkuissa koomassa. Jos näin on , niin vauvan hoitaa jompi kumpi mummo.
Vierailija kirjoitti:
Eihän naistakaan kukaan opasta. Kuinka vaikeaa on vaihtaa vaippa ja laittaa pilttipurkista ruokaa lapsen suuhun? Googlettaa?
Eikö miehet osaa itsekään syödä tai vaihtaa alushousujaan?
Housuvaipat puetaan kuin alushousut ja irrotetaan repimällä sivuista irti.
Jos tämä on vaikeaa, miten alunperin edes lapsenteko onnistui? Miten mies löysi reiän?
Kiitos päivän makeimmista nauruista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Mitäs sitten tehdään, kun vauvat ei ole äidinkään juttu? Tai jos lapsi huomaa aikuisena, ettei vanhukset ole sen juttu, eikä pidä mitään yhteyttä ikääntyviin vanhempiin? Luonnekysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä etukäteissopimukset ovat vähän kuin sopisi vaikka ennen yhteenmuuttoa, että ei sitten lyödä toisiamme. Ne, jotka eivät muutenkaan löisi, pitäisivät siitä kiinni joka tapauksessa, toisia taas eivät sopimukset juuri hidasta. Väitän, että nainen ei sille oikein mitään mahda, jos mies päättää heittäytyä lapseksi sidottuaan naisen itseensä lapsella. Aika harvassa ovat ne pienten lasten äidit, jotka hyvillä mielin jättävät lapsensa vastahakoiselle isälle, joka ei huolehdi lasten tarpeista kunnolla. Vaihtoehtoina ovat siis lapsen hoitaminen käytännössä yksin joko parisuhteessa tai ilman. Kokonaan yksin pääsee todennäköisesti paljon helpommalla kuin alistavassa suhteessa.
En sano, etteikö apua kannattaisi hakea, mutta ainoa, joka tilanteen voi muuttaa, on isä. Jos hänen asenteensa on se, että lapset ovat naisen vastuulla ja että hänellä on oikeus kohdella naista ja lapsia huonosti saadakseen tahtonsa läpi, sitä eivät mitkään neuvolan neuvot muuta. Ne voivat päinvastoin jopa pahentaa tilannetta, kun äidin käsketään joustaa ja tukea ja ymmärtää vielä enemmän, mikä vahvistaa isän käsitystä siitä, että hänen käytöksensä on hyväksyttävää. Jos mies ei siis suostu keskustelemaan ongelmasta asiallisesti eikä muuttamaan käytöstään, kannattaa harkita eroa.
Minun isäni ei kasvanut koskaan, ei kasva kyllä vaariksikaan... Äitini kasvatti pääosin minut, siskoni ja MYÖS isäni... Isäni ei tee muuta kuin harrastaa, odottaa ja marisee että ruoka pöytään, ei tee mitään kotitöitä, kiroilee kauheasti ja ei ole ns. läsnä. Äiti hoitanut ja yhä hoitaa lähes kaiken. Töissä käy, mutta se onkin ainoa hyvä. En tule oikein toimeen isäni kanssa, olen muuttanut pois kotoa jo vuosia sitten ja kotona käyminen on aina sellaista varovaisuutta. Siskollani on kaksi lasta ja vaari auttaa niin kauan kun sen on helppoa. Ei jaksa kirkumista tai muita ääniä. En ole itse varma, teenkö lapsenlapsia, mutta jos teen niin teen selväksi, ettei minun lapseni kuule voimakasta kiroilua. Siskoni mies on myös kova kiroilemaan ja se näkyy jo lapsissa... Siskoni mies sinänsä on samanlainen kuin isäni... Minua kyrsii enemmän se, että äitini ei tehnyt paljonkaan mitään sille, miten isäni kohteli minua tai siskoani kun olimme lapsia. Henkistä väkivaltaa ja välillä fyysistäkin, mitä en halua aikuisena katsoa enää läpi sormien. Äiti on vain että koita nyt ymmärtää isääsi, mutta ymmärrykseni on jo päättynyt, minkä vuoksi välini isän kanssa ovat kireät ja kärsin vähän mielenterveysongelmista kuten huonosta itsetunnosta, koska en isän mukaan osaa tehdä mitään oikein...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä yleensä 20 vuotta riittää :)
Vierailija kirjoitti:
On niitä naisiakin jotka ei koskaan kasva äitiyteen. Esimerkiksi oma äitini. Olin kyllä toivottu lapsi, mutta ilmeisesti lapsiperhearki yllätti. Juurikaan äiti ei kanssani viettänyt aikaa, vaan teki mieluummin omia juttujaan työhuoneessaan vaikka töitä ei olisikaan ollut. Ja vaikka äitiys ei ollutkaan oma juttu niin kasvatti minut silti 18-vuotiaaksi ihan onnistuneesti.
Myös minulla meni aika kauan että äidilliset tunteet heräsivät. Se vauva on ensin vähän "möhkäle" joka ei oikein tee mitään eikä siltä saa kauheasti vastakaikua. Sitten, kun lapsi kasvaa, sille voi opettaa asioita ja jutella sen kanssa, tilanne on ihan eri. Minulla meni reilu vuosi että "äidinrakkaus" heräsi täyteen loistoonsa. Luulisin että tämä on sama tilanne miehillä, heillä kun ei hormonitoimintakaan pukkaa mitään vauvahuuruja päälle. Etenkin tuo että lapsi itkee muttei oikein tiedä mikä sillä on, oli itselleni todella rankkaa. Uskoisin, että se on myös sitä isälle.
Jos mies nyt tekee muutakin kuin mähöää sohvalla, hoitaa kotia jne. niin en laittaisi heti ulos. Kyllä siinä aikaa voi mennä, ihan niin kuin joillain äideilläkin. Varmasti myös miehelle raskasta, ettei ole mitään suurta tunnetta omaan lapseensa ainakaan vielä.
Juuh, mutta vauva-aikanasi äitisi ei möhinyt työhuoneessa vaan vaihteli vaippaasti ja täytteli tarpeitasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä yleensä 20 vuotta riittää :)
Tiedän, että tämä varmaankin oli tarkoitettu vitsiksi, mutta minua se ei huvita. Tajusin itse vasta päälle kolmekymppisenä saatuani oman lapsen, miten huonon mallin isäni aikanaan antoi. Kaikki on aina tehty, kuten isäni on halunnut, ja äitini on hoitanut kaiken, mikä isää ei ole kiinnostanut. Isäni on aina puhunut todella rumasti äidille ja puhunut halveksivasti naisista ja kaikesta naisiin liittyvästä, joten omaksuin luonnollisesti saman asenteen. Vasta reilusti yli kaksikymppisenä tajusin, että olen arvokas ihminen naisena, eikä minun tarvitse yrittää olla mies eikä hakea miesten hyväksyntää.
Onnistuin kuitenkin löytämään täysin isäni kaltaisen miehen, joka tosin esitti tasa-arvoista ja naisia arvostavaa miestä siihen asti, että sai minut kiikkiin asuntolainan ja lapsen avulla. Siitä alkoikin parin vuoden helvetti, kunnes vihdoin pääsin eroon miehestä ja hän löysi uuden naisen kiusattavakseen. Lapsen kautta hän varmastikin tosin tulee tekemään kiusaa hamaan loppuun asti ja opettamaan pojallemme naisten kaltoinkohtelua. Itse tulen tekemään kaikkeni, että poikamme kasvaisi fiksuksi ja naisia arvostavaksi mieheksi ja että asenteet muuttuisivat laajemminkin siihen suuntaan, että naiset ovat arvokkaita eivätkä miesten palvelijoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä yleensä 20 vuotta riittää :)
Tiedän, että tämä varmaankin oli tarkoitettu vitsiksi, mutta minua se ei huvita. Tajusin itse vasta päälle kolmekymppisenä saatuani oman lapsen, miten huonon mallin isäni aikanaan antoi. Kaikki on aina tehty, kuten isäni on halunnut, ja äitini on hoitanut kaiken, mikä isää ei ole kiinnostanut. Isäni on aina puhunut todella rumasti äidille ja puhunut halveksivasti naisista ja kaikesta naisiin liittyvästä, joten omaksuin luonnollisesti saman asenteen. Vasta reilusti yli kaksikymppisenä tajusin, että olen arvokas ihminen naisena, eikä minun tarvitse yrittää olla mies eikä hakea miesten hyväksyntää.
Onnistuin kuitenkin löytämään täysin isäni kaltaisen miehen, joka tosin esitti tasa-arvoista ja naisia arvostavaa miestä siihen asti, että sai minut kiikkiin asuntolainan ja lapsen avulla. Siitä alkoikin parin vuoden helvetti, kunnes vihdoin pääsin eroon miehestä ja hän löysi uuden naisen kiusattavakseen. Lapsen kautta hän varmastikin tosin tulee tekemään kiusaa hamaan loppuun asti ja opettamaan pojallemme naisten kaltoinkohtelua. Itse tulen tekemään kaikkeni, että poikamme kasvaisi fiksuksi ja naisia arvostavaksi mieheksi ja että asenteet muuttuisivat laajemminkin siihen suuntaan, että naiset ovat arvokkaita eivätkä miesten palvelijoita.
Lisään vielä, että vielä siinäkin vaiheessa, kun pakenin lapsen kanssa turvakotiin, koska pelkäsin eksän tappavan joko minut tai lapsen tai molemmat, isäni totesi, että huono kohtelu on oikeastaan omaa syytäni, koska olen liian kiltti. Huonon isän vaikutus lapseen ei todellakaan siis lakkaa kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka lapsenhoito siinä ajassa helpottaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Minäkin taidan nyt vauvan ja taaperon äitinä päättää että pikkulapset ei oikein oo mun juttu, vaan sellaset parikymppiset omillaan asuvat lapset joiden kanssa voin keskustella sitten kun ne tulee käymään kylässä. Luonnekysymys, kato. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
No mihin ne vauvat sitten laitetaan niiksi ekoiksi vuosiksi, jos vauvat ei olekaan isän/äidin juttu?? Jonnekin vauvankasvatuslaitokseen tai sijoitukseen ja otetaan sitten takaisin kun ne on viisivuotiaita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Minäkin taidan nyt vauvan ja taaperon äitinä päättää että pikkulapset ei oikein oo mun juttu, vaan sellaset parikymppiset omillaan asuvat lapset joiden kanssa voin keskustella sitten kun ne tulee käymään kylässä. Luonnekysymys, kato. :D
Eipä olleet vauvat ja pikkulapset munkaan juttu, se oli vaan sellainen pakollinen välivaihe, jotta saa isot lapset. - Aikuisten äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Minäkin taidan nyt vauvan ja taaperon äitinä päättää että pikkulapset ei oikein oo mun juttu, vaan sellaset parikymppiset omillaan asuvat lapset joiden kanssa voin keskustella sitten kun ne tulee käymään kylässä. Luonnekysymys, kato. :D
Eipä olleet vauvat ja pikkulapset munkaan juttu, se oli vaan sellainen pakollinen välivaihe, jotta saa isot lapset. - Aikuisten äiti
No jätitkö ne hoitamatta? Kuten ap:n mies?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Minäkin taidan nyt vauvan ja taaperon äitinä päättää että pikkulapset ei oikein oo mun juttu, vaan sellaset parikymppiset omillaan asuvat lapset joiden kanssa voin keskustella sitten kun ne tulee käymään kylässä. Luonnekysymys, kato. :D
Eipä olleet vauvat ja pikkulapset munkaan juttu, se oli vaan sellainen pakollinen välivaihe, jotta saa isot lapset. - Aikuisten äiti
No jätitkö ne hoitamatta? Kuten ap:n mies?
En. Homma hoidetaan kunnolla kun siihen on lähdetty, myös ne vähemmän kivat vaiheet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille on mieheni kanssa siunaantunut jo monta lasta joten asiasta on kertynyt paljon kokemusta. Mieheni on sellainen että vauvat eivät kertakaikkiaan ole hänen juttunsa. Hän hoitaa kyllä sektion jälkeen vauvan äärimmäisen hienosti ensimmäiset kaksi viikkoa kun itse toivun ja sen jälkeen vauva onkin minun vastuullani. Hän kuitenkin kaikin tavoin tukee minun äitiyttäni, hän puolustaa oikeuttani imettää lasta niin pitkään kuin haluan ja niin julkisesti kuin halua ja hän tarjoaa taloudellisesti kaiken tarvittavan ja hän huolehtii isommista lapsista ja touhuaa heidän kanssaan kaikkea mahdollista jne jne
Olen hyväksynyt alusta asti että tämä on hänen tapansa olla isä. Vauva-aikana hän keskittyy talouden turvaamiseen ja äidin tukemiseen. Sitten kun lapset oppivat puhumaan ja touhuamaan eli yli 1 vuotiaana mieheni muuttuu kokonaan ja osaa olla lasten kanssa ihan eri tavalla.
Omassa suvussani kaikki miehet, oma isänikin, ovat olleet tällaisia joten olen pitänyt asiaa normaalina. Oma isäni oli ihan huippu mutta hänkin jätti vauvat äidin hoivaan ja tuki äärimmäisen vahvasti imetystä ja sitten kun olimme isompia hän otti aktiivisen, keskustelevan, läsnäolevan vahva isän roolin.
Ap, kenties miehesikin on tätä miestyyppiä? Toivoa on, mutta toki on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä kun tämä on ensimmäinen lapsi etkä vielä tiedä miten asiat tulevat muuttumaan.
Miten vanhempi voi päättää, että vauvat ei oo mun juttu?
Ei mies ole ikinä sellaista päättänytkään ettei vauvat ole hänen juttu. Luonnekysymys.
Minäkin taidan nyt vauvan ja taaperon äitinä päättää että pikkulapset ei oikein oo mun juttu, vaan sellaset parikymppiset omillaan asuvat lapset joiden kanssa voin keskustella sitten kun ne tulee käymään kylässä. Luonnekysymys, kato. :D
Juu, kätevää. Ihan niinkuin esim. joku vauvan kanssa herääminen öisin olisi yhdenkään äidin The "juttu". Ei ole. Se on vain hoidettava asia muiden joukossa.
Vähän jopa säälittää tuollainen itsepetos. Totuus on että miehen mielestä vauvan hoito on rankkaa/ tylsää / epämieluisaa, ja siksi se on jätetty kokonaan naisen kontolle. Ja nainen kilttinä likkana hoitaa.
"miksei äiti voi huolehtia vain omasta äitiydestään".... Koska olette pariskunta , teidän kuuluisi huolehtia toisistanne. Minäminä asenne ei kuulu perheeseen.