Välillä harmittaa, kun on niin kamalan vanhat vanhemmat ja itse on niin nuori

Minäkin tunnen välillä olevani vanhojen vanhempien lapsi. Minulla ja vanhemmillani ei tosin ole noin suurta ikäeroa kuin teillä. Toinen oli alle 30 ja toinen yli 30 syntyessäni. Samanikäisten kavereideni vanhemmat olivat kuitenkin n. 10 vuotta vanhempiani nuorempia, joten lapsena ihmettelin vanhempieni "vanhuutta". Isäni vanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni. Äitini toinen vanhempi kuoli ollessani alle kouluikäinen ja toinen elää vielä.

No noooo, äläpäs lapsi siellä nyt tyhjää valita asiasta, mikä ei ole valittamisen arvoinen. Minulla ei ole mitään tarkoitusta vielä kuolla kovin pitkään aikaan.

Terveisin äitisi

Mun äiti olikin 17 kun sai mut. Nyt ollaan bestikset ja käydään yhdessä pubissa ja konserteissa.

Ja miettikää! Mäkin sai ekan vauvan 17-vuotiaana! Eiks oo hassu sattuma?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tunnen välillä olevani vanhojen vanhempien lapsi. Minulla ja vanhemmillani ei tosin ole noin suurta ikäeroa kuin teillä. Toinen oli alle 30 ja toinen yli 30 syntyessäni. Samanikäisten kavereideni vanhemmat olivat kuitenkin n. 10 vuotta vanhempiani nuorempia, joten lapsena ihmettelin vanhempieni "vanhuutta". Isäni vanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni. Äitini toinen vanhempi kuoli ollessani alle kouluikäinen ja toinen elää vielä.

Ai, siis vanhempasi olivat kolmikymppisiä synnyttyäsi ja tunsit olevasi vanhojen vanhempien lapsi, kun kaikkien kavereidesi vanhemmat oli parikymppisiä kavereidesi synnyttyä?

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti olikin 17 kun sai mut. Nyt ollaan bestikset ja käydään yhdessä pubissa ja konserteissa.

Ja miettikää! Mäkin sai ekan vauvan 17-vuotiaana! Eiks oo hassu sattuma?

Jej, mä oon 17 ja mulla onkin jo parivuotias taapero. Äitini oli 16 kun sai minut. Kiva, kun lapset saa nuorena. Äidin kans käydään yhdessä festareilla ja vedetään perseet yhdessä ja isketään miehiä

Sain lapsen 45 vuotiaana ja nyt lapsi opiskelee yliopistossa. En koskaan ajatellut olevani " vanha" äitinä. Yhä ollaan molemmat vanhemmat työelämässä ahkerasti ainakin seuraavat 5 vuotta, sen jälkeen ourteää isovanhemmuutta seuraavat 20v.

Mulla oli nuoret vanhemmat, mutta silti omat lapseni eivät koskaan ehtineet tavata isoisäänsä (kuoli 50 vuotiaana syöpään).

Tämä on iso ongelma tulevaisuudessa kun yli kolmekymppiset kuvittelee, että heistä on vielä vanhemmiksi. Ei ajatella yhtään kuinka vanhoja jo ollaan itse lapsen vähän kasvettua

Niin varmaan. Etköhän sinä oikeasti ole Pirjo 47 v, joka on omat lapsensa saanut parikymppisenä ja tämä on mielestäsi ainoa oikea ikä ja tapa. Nyt yrität mollata niitä, jotka haluavat elää oman nuoruutensa ja hankkivat/ saavat lapset myöhemmin.

Lapset tulisi tehdä ennen 25 ikävuotta

Vierailija kirjoitti:

Sain lapsen 45 vuotiaana ja nyt lapsi opiskelee yliopistossa. En koskaan ajatellut olevani " vanha" äitinä. Yhä ollaan molemmat vanhemmat työelämässä ahkerasti ainakin seuraavat 5 vuotta, sen jälkeen ourteää isovanhemmuutta seuraavat 20v.

Onko lapsi samaa mieltä siitä, että et ollut vanha äiti? Mummoni oli 42-vuotias kun synnyin. Ja isomummo 65. Isän puolelta isovanhemmat pari vuotta vanhempia.

Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä. 

Vähän ihmettelen, kun joku tuossa iloitsee, että sai lapsen 45-vuotiaana ja nyt lapsi on yliopistossa ja vanhempi on mielestään hommat hoitanut jo kovin valmiiksi ja odottelee eläkevuosia lapsenlapsia hoitaen. Mitäs jos lapsi hankkii myös lapset vasta 45-vuotiaana... Tai vaikka hankkisi "jo" 35-vuotiaana, aika iäkäs alat kyllä olla jo sittenkin.

SE on kumma että kun saa ala-ikäsenä tytön niin tämä tytärkin alkaa ala-asteella jo jakamaan per settä ja saa alaikäsenä lapsen. Parin vuoden kuluttua on jo liuta lapsia ja liuta ex miehiä. Niin Wt.

Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"

Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Lapset tulisi tehdä ennen 25 ikävuotta

Totta. Ensimäiselle poikaystävälle vaan. Sillä ei ole väliä, että oltais ehditty oppia tuntemaan toisensa ja voitaisiin pysyä yhdessä ja yhdessä kasvattaa lapset. Tärkeintä lapselle on, että on nuoret vanhemmat, vaikka olivatkin henkisesti vielä epäkypsiä tähän ja erosivat.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"

Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.

Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.

Ap, mä ymmärrän sua!

Omat vanhempani olivat 38 ja 39 saadessaan minut. Muu suku tunsi isovanhemmat, minulla ei ole viimeisenä kuolleesta mummosta mitään muistikuvia. Suku on etäinen, koska mulla ei ole ikäisiäni serkkuja. Isän viiskymppisiä viettäessä kaverit eivät meinanneet uskoa korviaan, kun heillä isät olivat vasta 40.

Olen tuntenut haikeutta ja kateuttakin siitä, että kavereilla on sisaruksia, on elossa olevia isovanhempia tai kaverit muistelee lapsuuden kesälomia serkkujen kanssa. Mutta onhan meitä ihmisiä eri syistä, joilla ei sellaisia asioita ole ja sitä on turha surra enempää. Suvun tätiä ja setiä jututtamalla joissain hautajaisissa olen saanut selville sukuni tarinaa ja tunnetta, että millaiseen sukuun kuulun.

Muistan nuoruudesta myös tuon, että mitä jos vanhempani kuolisivat. Se on osa itsenäistymistä ja omaa kasvua aikuiseksi, sellaista viimeistä napanuoran katkaisua. 

Itse tulin äidiksi 35-vuotiaana. Lapseni näkökulmasta suku on pieni ja etäinen, joten yritän nyt huolehtia lapsen ystävyysssuhteista että niitä syntyy ja harrastuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"

Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.

Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.

Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti olikin 17 kun sai mut. Nyt ollaan bestikset ja käydään yhdessä pubissa ja konserteissa.

Ja miettikää! Mäkin sai ekan vauvan 17-vuotiaana! Eiks oo hassu sattuma?

Sitähän on ihan tutkittu, että huonompiosaisuus on periytyvää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"

Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.

Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.

Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.

No me olemme jokainen erilaisia. Itse koin 40 vuotiaana olevani jo oman elämäni herra, etten kaivannut enää vanhempieni hoivaa, vaan olin onnellinen, kun vanhempani saivat viettää hyvää vanhuutta matkustellen ja nauttien elämästä. 

Mutta mieheni on nuorten vanhempien lapsi ja olemme vertailleet eroja siitä, millainen lapsuus kummallakin oli. Mieheni on taas kateellinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden, kun vanhempani olivat vähän vanhempia. Hänellä nuorten vanhempien lapsena oli turvaton lapsuus, kun hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymän jälkeen, kun eivät olleet valmiita vanhemmiksi ja muutenkin lapsuus oli melkoista rälläkkää, kun äitinsä eli vielä sitä menetettyä nuoruuttaan, kun olisi pitänyt sitä hoivaa ja turvaa antaa lapselleen.

No, sama se. Minusta on vain turha haikailla asioita, joille ei voi mitään. Parempi elää tätä päivää ja elää omaa elämää, eikä käyttää aikaa haakuiluun, että olisipa asiat olleet toisin.