Lue keskustelun säännöt.
Välillä harmittaa, kun on niin kamalan vanhat vanhemmat ja itse on niin nuori
17.04.2019 |
Vanhemmat olivat 39 kun synnyin. Nyt olen siis 19. Äidin vanhemmat ja isän isä kuolivat jo ennen kuin synnyin ja isän äiti kuoli kun olin 8. Vähän outoa ajatella, että en koskaan tuntenut suurinta osaa isovanhemmistani. Enkä isän äitiin edes ehtinyt tutustua kunnolla. Stressaa myös vanhempieni vanheneminen. Mietin usein, että mitä jos he kuolevat jo ennen kuin täytän 30.
Kommentit (116)
Entäs jos ei ole sopivaa miestä jonka kanssa tehdä lapsi kuin vasta n 35-vuotiaana.. Ymmärrän sen, että yli 40-vuotiaana ei ehkä kannata tehdä enää lasta, jos mieskään ei satu olemaan paljon nuorempi. Eikös ensisynnyttäjien ikä nouse koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoisin, että minun vanhempani olisivat olleet iäkkäämpiä ennen kuin saivat meidät. Äiti oli 22 ja vielä ihan epäkypsä seuraavat parikymmentä vuotta.
Toivottavasti olet kuitenkin tyytyväinen,että olet syntynyt.
Sano vanhemmillesi, että pitävät huolta itsestään syömällä terveellisesti ja liikkumalla. Sitä saa lisävuosia.
Itse olen pitkäikäisestä suvusta, jossa naiset elää yli 90 vuotiaaksi. Toiset ovat vanhuksia 60 vuotiaana...
Vierailija kirjoitti:
Sain lapsen 45 vuotiaana ja nyt lapsi opiskelee yliopistossa. En koskaan ajatellut olevani " vanha" äitinä. Yhä ollaan molemmat vanhemmat työelämässä ahkerasti ainakin seuraavat 5 vuotta, sen jälkeen ourteää isovanhemmuutta seuraavat 20v.
Jos lapsesi on nyt noin 20v, olet itse 65v. En nyt sanoisi, että välttämättä "pirteää isovanhemmuutta" olisi jäljellä enää 20 vuotta. En tiedä ainuttakaan oikeasti aktiiviseen isovanhemmuuteen kykenevää yli 75-vuotiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Miten naiivi oikein olet? Mun vanhemmat teki mut nuorina mutta meillä ei ole MITÄÄN yhteistä. Olivat huonoja vanhempia lapsuudessani ja vielä huonompia nyt. Sieltä tulee uhkailua, kiristämistä ja riitaa. Isäni on pahoinpidellyt minua aikuisenakin useaan otteeseen. On vain tappelua ja mykkäkoulua.
HYVISSÄ perheissä voi olla tuota mitä kuvasit mutta niitä on noin 20% perheistä. Loput 80% on enemmän tai vähemmän etäisiä, riitaisia, ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteits ja osalla välit poikki.
Mun vsnhemmat ei ole esim ikinä auttaneet mua yhtään missään, ne pari kertaa kun äärettömässä jädässä pyysin apua, en sitä saanut, sain vain vittuilua ja ivallista naurua.
Ystäväni äiti oli niukin naukin 17v, kun sai hänet. Kuoli 58 vuotiaana. Joten se siitä pitkästä, yhteisestä ajasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Miten naiivi oikein olet? Mun vanhemmat teki mut nuorina mutta meillä ei ole MITÄÄN yhteistä. Olivat huonoja vanhempia lapsuudessani ja vielä huonompia nyt. Sieltä tulee uhkailua, kiristämistä ja riitaa. Isäni on pahoinpidellyt minua aikuisenakin useaan otteeseen. On vain tappelua ja mykkäkoulua.
HYVISSÄ perheissä voi olla tuota mitä kuvasit mutta niitä on noin 20% perheistä. Loput 80% on enemmän tai vähemmän etäisiä, riitaisia, ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteits ja osalla välit poikki.
Mun vsnhemmat ei ole esim ikinä auttaneet mua yhtään missään, ne pari kertaa kun äärettömässä jädässä pyysin apua, en sitä saanut, sain vain vittuilua ja ivallista naurua.
Minusta tämä on huono argumentti siinä mielessä, että jos jotkut ovat oikeasti hyviä vanhempia 40-vuotiaina, todennäköisesti he olisivat sitä jo nuorempana. Tällöin on ihan perusteltua toivoa, että vanhemmat olisivat saaneet lapsensa vähän nuorempana, jolloin aktiivista, tasa-arvoista yhdessä tekemisen aikaa on enemmän jäljellä. Ihan selvää on, että ihmisen kunto todennäköisesti heikkenee ja aikuisen tasa-arvoisen suhteen tilalle tulee omista vanhemmista huolehtiminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Miten naiivi oikein olet? Mun vanhemmat teki mut nuorina mutta meillä ei ole MITÄÄN yhteistä. Olivat huonoja vanhempia lapsuudessani ja vielä huonompia nyt. Sieltä tulee uhkailua, kiristämistä ja riitaa. Isäni on pahoinpidellyt minua aikuisenakin useaan otteeseen. On vain tappelua ja mykkäkoulua.
HYVISSÄ perheissä voi olla tuota mitä kuvasit mutta niitä on noin 20% perheistä. Loput 80% on enemmän tai vähemmän etäisiä, riitaisia, ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteits ja osalla välit poikki.
Mun vsnhemmat ei ole esim ikinä auttaneet mua yhtään missään, ne pari kertaa kun äärettömässä jädässä pyysin apua, en sitä saanut, sain vain vittuilua ja ivallista naurua.
Ai minä olen _naiivi_, koska olen sitä mieltä, että vanhempani, jotka ovat nyt huonokuntoisina vanhuksina minusta miellyttäviä ihmisiä, olisivat jotenkin riivattuja, jos olisivat 20 vuotta nuorempia? Tokihan minä haaveilin juuri omista vanhemmistani nuorempina, en kenestä tahansa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.
Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.
No me olemme jokainen erilaisia. Itse koin 40 vuotiaana olevani jo oman elämäni herra, etten kaivannut enää vanhempieni hoivaa, vaan olin onnellinen, kun vanhempani saivat viettää hyvää vanhuutta matkustellen ja nauttien elämästä.
Mutta mieheni on nuorten vanhempien lapsi ja olemme vertailleet eroja siitä, millainen lapsuus kummallakin oli. Mieheni on taas kateellinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden, kun vanhempani olivat vähän vanhempia. Hänellä nuorten vanhempien lapsena oli turvaton lapsuus, kun hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymän jälkeen, kun eivät olleet valmiita vanhemmiksi ja muutenkin lapsuus oli melkoista rälläkkää, kun äitinsä eli vielä sitä menetettyä nuoruuttaan, kun olisi pitänyt sitä hoivaa ja turvaa antaa lapselleen.
No, sama se. Minusta on vain turha haikailla asioita, joille ei voi mitään. Parempi elää tätä päivää ja elää omaa elämää, eikä käyttää aikaa haakuiluun, että olisipa asiat olleet toisin.
Miten se, että toivoisi voivansa viettää aikaa vielä keski-ikäisenä vanhempiensa kanssa, jotka olisivat vielä hyvävointisia, tekee ihmisestä itsestään mainitsemasi hoivaa kaipaavan? Ehkä kyse on juuri siitä, että tässä olisi ollut ihanaa saada ne vuodet, kun mihinkään suuntaan ei hoivata: kaikki kolme sukupolvea eli isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset yhdessä viettämässä niitä hyviä vuosia. Miksei saisi harmittaa, ettei sitä aikaa ole, koska ensimmäinen sukupolvi sai lapset vasta iäkkäämpänä? (Tämä siis ihan toteamuksena, ei syytöksenä. Kärkkäydestäsi päätellen olet itse iäkkäänä hankkinut lapset ja yrität siksi kiivaasti inttää, että se on paras mahdollinen ratkaisu.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Miten naiivi oikein olet? Mun vanhemmat teki mut nuorina mutta meillä ei ole MITÄÄN yhteistä. Olivat huonoja vanhempia lapsuudessani ja vielä huonompia nyt. Sieltä tulee uhkailua, kiristämistä ja riitaa. Isäni on pahoinpidellyt minua aikuisenakin useaan otteeseen. On vain tappelua ja mykkäkoulua.
HYVISSÄ perheissä voi olla tuota mitä kuvasit mutta niitä on noin 20% perheistä. Loput 80% on enemmän tai vähemmän etäisiä, riitaisia, ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteits ja osalla välit poikki.
Mun vsnhemmat ei ole esim ikinä auttaneet mua yhtään missään, ne pari kertaa kun äärettömässä jädässä pyysin apua, en sitä saanut, sain vain vittuilua ja ivallista naurua.
Minusta tämä on huono argumentti siinä mielessä, että jos jotkut ovat oikeasti hyviä vanhempia 40-vuotiaina, todennäköisesti he olisivat sitä jo nuorempana. Tällöin on ihan perusteltua toivoa, että vanhemmat olisivat saaneet lapsensa vähän nuorempana, jolloin aktiivista, tasa-arvoista yhdessä tekemisen aikaa on enemmän jäljellä. Ihan selvää on, että ihmisen kunto todennäköisesti heikkenee ja aikuisen tasa-arvoisen suhteen tilalle tulee omista vanhemmista huolehtiminen.
Minä olen ollut hyvä vanhempi ja sain lapset lähempänä neljääkymmentä. Olen onnellinen, että tein lapset vasta silloin. Nuorena olisin ollut kamala äiti. Olin epäkypsä ja epävarma ja liihoittelin pitkin maailmaa maailmantuska sisälläni, enkä pystynyt sitoutumaan yhteenkään mieheen.
Tästä puhuttiin tytön kanssa, kun hän murrosiässä kerran ihmetteli, että olen kymmenen vuotta vanhempi, kuin hänen parhaan tyttökaverin äiti. Kerroin rehellisesti, että millaista hänen lapsuutensa olisi ollut, jos olisin kymmenen vuotta sitten hänet tehnyt sen hetkiselle avokille. Jatkuvaa riitelyn kuuntelemista, isänsä pettämistä, hoidossa varmaan ties kellä, kun tuli poltteli jaloissa koko ajan päästä jonnekkin. Että olisi vain onnellinen, että halusin lapsia vasta myöhemmin ja juuri hänen isänsä kanssa, joka on turvallinen mies ja siinä iässä, kun pystyin tarjoamaan lapsille vakaan ja turvallisen lapsuuden.
Äitini oli 38-vuotias, kun sai minut. Isä taas pari vuotta vanhempi. Minä en ole koskaan osannut ajatella, että vanhempani olisivat jotenkin vanhoja. Se ehkä johtuu siitä, että olen ”pitkäikäistä” sukua äitini puolelta. Nykyään olen 42v., äitini on edelleen nuorekas ja menevä 8kymppinen. Mummini taas on hyväkuntoinen 104-vuotias. Tiedän kuitenkin olevani onnekas tämän asian suhteen ja ymmärrän ettei kaikilla ole näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapset ovat tehneet selväksi, että on kiva, kun heidän vanhemmat ovat nuoria vaikke nyt niin nuoria olla. Sain lapset 22-25 vuotiaana, nyt olen 43 v. Lasten kanssa oli ihana touhuta, kun olivat pieniä, olin pitkään kotiäitinä ja nyt kun talolaina maksettu pois ja lapset isohkoja, on aivan ihana nauttia elämästä, matkustella ja tehdä kaikkea kivaa lasten kanssa. Kaikista mahtavinta on se, että meidän lapset lähtee ilomielin meidän reissuihin mukaan. Tulee tunne, et meidän elämän päätökset on olleet meille oikeita ja ollaan osattu olla hyviä vanhempia, vaikka aloitettiinkin vanhemmuus suht nuorina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.
Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.
No me olemme jokainen erilaisia. Itse koin 40 vuotiaana olevani jo oman elämäni herra, etten kaivannut enää vanhempieni hoivaa, vaan olin onnellinen, kun vanhempani saivat viettää hyvää vanhuutta matkustellen ja nauttien elämästä.
Mutta mieheni on nuorten vanhempien lapsi ja olemme vertailleet eroja siitä, millainen lapsuus kummallakin oli. Mieheni on taas kateellinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden, kun vanhempani olivat vähän vanhempia. Hänellä nuorten vanhempien lapsena oli turvaton lapsuus, kun hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymän jälkeen, kun eivät olleet valmiita vanhemmiksi ja muutenkin lapsuus oli melkoista rälläkkää, kun äitinsä eli vielä sitä menetettyä nuoruuttaan, kun olisi pitänyt sitä hoivaa ja turvaa antaa lapselleen.
No, sama se. Minusta on vain turha haikailla asioita, joille ei voi mitään. Parempi elää tätä päivää ja elää omaa elämää, eikä käyttää aikaa haakuiluun, että olisipa asiat olleet toisin.
Miten se, että toivoisi voivansa viettää aikaa vielä keski-ikäisenä vanhempiensa kanssa, jotka olisivat vielä hyvävointisia, tekee ihmisestä itsestään mainitsemasi hoivaa kaipaavan? Ehkä kyse on juuri siitä, että tässä olisi ollut ihanaa saada ne vuodet, kun mihinkään suuntaan ei hoivata: kaikki kolme sukupolvea eli isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset yhdessä viettämässä niitä hyviä vuosia. Miksei saisi harmittaa, ettei sitä aikaa ole, koska ensimmäinen sukupolvi sai lapset vasta iäkkäämpänä? (Tämä siis ihan toteamuksena, ei syytöksenä. Kärkkäydestäsi päätellen olet itse iäkkäänä hankkinut lapset ja yrität siksi kiivaasti inttää, että se on paras mahdollinen ratkaisu.)
Olen ehkä kärkäs, koska en ymmärrä aikuisen ihmisen vatvomista asialla, mille ei itse ole voinut koskaan mitään. Olisin minäkin toivonut, että olisin ollut esim. rikkaammasta perheestä, mutta koska asialle en voi mitään, se ei vatvomalla parane. Olen tehnyt elämästäni sellaisen, että enää ei tarvitse miettiä rahahuolia.
Ja kyllä olen tehnyt lapseni päälle kolmikymppisenä. Aikuiset lapseni viettävät aikaa äitini kanssa vielä ihan keveästi, vaikka äitini on yhdeksänkymmenen pintaan.
Ehkä emme ymmärrä toisiamme siksi, koska en ole sellainen ihminen, joka jää suremaan sellaisia asioita, joille ei voi mitään. Jos voin asialle jotain, niin toimin ja teen sen. Hyväksyn asiat sellaisina, kuin ne ovat, ellen niitä pysty muuttamaan.
Toivottavasti et vanhemmillesi vuodata tätä suruasi ja aiheuta heille syyllisyydentuntoja, että harrastivat ilman ehkäisyä petihommia liian vanhana ja saivat sinut. Kaikkea voi vanhemmilta vaatia, mutta ehkä tämä on jo liikaa. Nauti vanhempiesi seurasta, niin kauan kuin he elävät ja jätä syyttäminen, että synnyttivät sinut väärän ikäisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä.
.
No eipä ole iästä kiinni. Itse olen suht nuorten vanhempien lapsi eivätkä vanhempani ole ikinä tehneet mitään yhteistä minun kanssani enää aikuisiällä. Itse olen saanut tehdä remonttini ja hoitaa lapseni.
Vierailija kirjoitti:
SE on kumma että kun saa ala-ikäsenä tytön niin tämä tytärkin alkaa ala-asteella jo jakamaan per settä ja saa alaikäsenä lapsen. Parin vuoden kuluttua on jo liuta lapsia ja liuta ex miehiä. Niin Wt.
Jäikö iltapäivän lääkitys ottamatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"
Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.
Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.
Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.
No me olemme jokainen erilaisia. Itse koin 40 vuotiaana olevani jo oman elämäni herra, etten kaivannut enää vanhempieni hoivaa, vaan olin onnellinen, kun vanhempani saivat viettää hyvää vanhuutta matkustellen ja nauttien elämästä.
Mutta mieheni on nuorten vanhempien lapsi ja olemme vertailleet eroja siitä, millainen lapsuus kummallakin oli. Mieheni on taas kateellinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden, kun vanhempani olivat vähän vanhempia. Hänellä nuorten vanhempien lapsena oli turvaton lapsuus, kun hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymän jälkeen, kun eivät olleet valmiita vanhemmiksi ja muutenkin lapsuus oli melkoista rälläkkää, kun äitinsä eli vielä sitä menetettyä nuoruuttaan, kun olisi pitänyt sitä hoivaa ja turvaa antaa lapselleen.
No, sama se. Minusta on vain turha haikailla asioita, joille ei voi mitään. Parempi elää tätä päivää ja elää omaa elämää, eikä käyttää aikaa haakuiluun, että olisipa asiat olleet toisin.
Miten se, että toivoisi voivansa viettää aikaa vielä keski-ikäisenä vanhempiensa kanssa, jotka olisivat vielä hyvävointisia, tekee ihmisestä itsestään mainitsemasi hoivaa kaipaavan? Ehkä kyse on juuri siitä, että tässä olisi ollut ihanaa saada ne vuodet, kun mihinkään suuntaan ei hoivata: kaikki kolme sukupolvea eli isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset yhdessä viettämässä niitä hyviä vuosia. Miksei saisi harmittaa, ettei sitä aikaa ole, koska ensimmäinen sukupolvi sai lapset vasta iäkkäämpänä? (Tämä siis ihan toteamuksena, ei syytöksenä. Kärkkäydestäsi päätellen olet itse iäkkäänä hankkinut lapset ja yrität siksi kiivaasti inttää, että se on paras mahdollinen ratkaisu.)
Olen ehkä kärkäs, koska en ymmärrä aikuisen ihmisen vatvomista asialla, mille ei itse ole voinut koskaan mitään. Olisin minäkin toivonut, että olisin ollut esim. rikkaammasta perheestä, mutta koska asialle en voi mitään, se ei vatvomalla parane. Olen tehnyt elämästäni sellaisen, että enää ei tarvitse miettiä rahahuolia.
Ja kyllä olen tehnyt lapseni päälle kolmikymppisenä. Aikuiset lapseni viettävät aikaa äitini kanssa vielä ihan keveästi, vaikka äitini on yhdeksänkymmenen pintaan.
Ehkä emme ymmärrä toisiamme siksi, koska en ole sellainen ihminen, joka jää suremaan sellaisia asioita, joille ei voi mitään. Jos voin asialle jotain, niin toimin ja teen sen. Hyväksyn asiat sellaisina, kuin ne ovat, ellen niitä pysty muuttamaan.
Toivottavasti et vanhemmillesi vuodata tätä suruasi ja aiheuta heille syyllisyydentuntoja, että harrastivat ilman ehkäisyä petihommia liian vanhana ja saivat sinut. Kaikkea voi vanhemmilta vaatia, mutta ehkä tämä on jo liikaa. Nauti vanhempiesi seurasta, niin kauan kuin he elävät ja jätä syyttäminen, että synnyttivät sinut väärän ikäisinä.
On kyllä ihan normaali tunne pelätä vanhempiensa vanhenemista ja kuolemaa, vaikkei sille mitään voi. Tuskin kukaan sitä jatkuvasti vatvoo, mutta välillä tuollainen ajatukset nousevat pintaan.
Aika hassua harmitella, että vanhemmat saivat sinut "liian vanhoina". Tälle asialle et voi yhtään mitään. Voit itse yrittää saada omat lapset nuorina, jos koet asian todella tärkeänä. Olen itse pitkäikäisestä suvusta, jossa ollaan pirteitä 8-9-kymppiseksi. Tunnen monia teiniäitisukuja, joissa lapset tehdään 15-18-vuotiaana ja kuollaan alle 6-kymppisenä. En tiedä onko näissä oikeasti jokin sukulinja, mutta kovasti nämä ääripäät ovat nähtävissä. Toki sitä on myös kaikkea tältä väliltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä.
.
No eipä ole iästä kiinni. Itse olen suht nuorten vanhempien lapsi eivätkä vanhempani ole ikinä tehneet mitään yhteistä minun kanssani enää aikuisiällä. Itse olen saanut tehdä remonttini ja hoitaa lapseni.
Minun kuuskymppiset vanhempani ovat vielä työelämässä ja tosi väsyneitä pitkistä päivistä. Eivät ostele etelästä kämppiä ja tee remontteja minulle ja harrasta minun kanssa yhdessä. Heillä menee vapaapäivät aika lailla toipumiseen, että jaksavat viimeiset vuodet töissä.
Vierailija kirjoitti:
Aika hassua harmitella, että vanhemmat saivat sinut "liian vanhoina". Tälle asialle et voi yhtään mitään. Voit itse yrittää saada omat lapset nuorina, jos koet asian todella tärkeänä. Olen itse pitkäikäisestä suvusta, jossa ollaan pirteitä 8-9-kymppiseksi. Tunnen monia teiniäitisukuja, joissa lapset tehdään 15-18-vuotiaana ja kuollaan alle 6-kymppisenä. En tiedä onko näissä oikeasti jokin sukulinja, mutta kovasti nämä ääripäät ovat nähtävissä. Toki sitä on myös kaikkea tältä väliltä.
Paljon riippuu elintavoista. On raihnaisia kuuskymppisiä, mutta toiset juoksee vielä maratoneja tuossa iässä. Elintavat meinaa paljon enemmän, kuin se, missä iässä vanhemmat on sinut saaneet.
Miten naiivi oikein olet? Mun vanhemmat teki mut nuorina mutta meillä ei ole MITÄÄN yhteistä. Olivat huonoja vanhempia lapsuudessani ja vielä huonompia nyt. Sieltä tulee uhkailua, kiristämistä ja riitaa. Isäni on pahoinpidellyt minua aikuisenakin useaan otteeseen. On vain tappelua ja mykkäkoulua.
HYVISSÄ perheissä voi olla tuota mitä kuvasit mutta niitä on noin 20% perheistä. Loput 80% on enemmän tai vähemmän etäisiä, riitaisia, ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteits ja osalla välit poikki.
Mun vsnhemmat ei ole esim ikinä auttaneet mua yhtään missään, ne pari kertaa kun äärettömässä jädässä pyysin apua, en sitä saanut, sain vain vittuilua ja ivallista naurua.