Välillä harmittaa, kun on niin kamalan vanhat vanhemmat ja itse on niin nuori

Olen 40v ja omat vanhempani ovat 66v ja 63v. Olen lapseton ja jos nyt saisin lapsen, olisin 60v kun hän täyttäisi 20v. Outo ajatus.

Puolensa ja puolensa. Meillä sisaruksilla iso ikäero. Vanhemmat vanhoja, kuten sisaruksenikin. Minä nuorempi. Joskus ärsyttää kyllä, kun sisarukset on raihnaisia ja sairaita, kuten vanhempanikin ja se nuorin ja tervein olen minä. Minulta sitä apua tuntuvat pyytävän sitten koko porukka. Helpompaa olisi, jos olisin itsekkin sieltä toisesta päästä ja jo lähenisin 70 vuotta ja sairastelisin ja minulta ei voisi kukaan pyytää siten apua, kun itsekkin laukkoisin välillä sairaalassa. Parhaimmillaan oli sairaalassa yhtä aikaa isäni ja kaksi sisarustani. Niitäpä sitten juoksin iltatähtenä katsomassa.

Toisaalta, en silti haluaisi olla noin vanha vielä. Ihan mukavaa, kun on vielä vuosia edessä ja ei ole kipuja ja kolotuksia ja sairauksia. Parikymmentä vuotta ehkä vielä aikaa elää hyvää elämää. 

Minä olen 31-vuotias.

Isäni 74 vuotta ja äitini 69 vuotta.

Minä halusin tietoisesti lapset nuorena...

Vierailija kirjoitti:

Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä. 

Vähän ihmettelen, kun joku tuossa iloitsee, että sai lapsen 45-vuotiaana ja nyt lapsi on yliopistossa ja vanhempi on mielestään hommat hoitanut jo kovin valmiiksi ja odottelee eläkevuosia lapsenlapsia hoitaen. Mitäs jos lapsi hankkii myös lapset vasta 45-vuotiaana... Tai vaikka hankkisi "jo" 35-vuotiaana, aika iäkäs alat kyllä olla jo sittenkin.

Eli sinä haluaisit olla nyt 60 vuotias ja lähempänä vanhempiesi ikää. Jos siis kerran haluat, että vanhempasi olisivat sinut synnyttäneet 20 vuotta aiemmin.

Kyllä ne olisi sitten sinulla jo takana ne remontit ja yhteiset harrastukset ja etelän matkan vanhempiesi kanssa. Odottelisit nyt eläkeikääsi ja hoitelisit lapsenlapsiasi.

Minusta on mukavampaa kuitenkin, että sitä elinaikaa on vielä edessä, eikä takana.

Ennen kuoltiin alle nelikymppisinä, nyt syntyvien ennuste on elää 100-vuotiaiksi. Ei nykypäivän 60-70-vuotias ole mikään raihnas vanhus, ei ainakaan minun suvussani ja tuttavapiirissäni.

Nykyään lapset saadaan neljänkympin molemmin puolin. Turha on yhteiskunnan esittää vaatimusta että nämä pikkulasten vanhemmat toimisivat samalla vielä omien vanhempiensa hoitajina. Nykyään on vielä sitten ne papan ja mummon uudet puolisot - niillä ei välttämättä ole omia lapsia.

Perheen voi perustaa vasta kun on jollakin tasolla vakiintunut: muuttaminen parin kuukauden työpätkien perässä ympäri Suomea ja maailmaa yhdistettynä perhe-elämään ei toimi. Jo pelkästään puolison pitäminen mukana siinä härdellissä on hankalaa.

Mun isän isä kuoli 40-vuotiaana alkoholiin ja syöpään, isän äiti kuoli alkoholiin ja lääkkeiden sekakäyttöön kun olin lukion ekalla. Tais olla joku 65-vuotias kuollessaan. Äidin isä on aina ollut perheestään välittämätön häntäheikki ja m*lkku, oli elossa suht pitkään mutta ei sitä omat lapsenlapset kiinnostanu. Ei kiinnostanu omat lapsetkaan. Äitini kuoli jo aikoja sitten, olen 33 ja odotan koko ajan sitä, milloin isä vetää viimeisen hörpyn kossupullostaan, kaatuu viimeisen kerran ja kuolee.

Mun lapsuus oli täynnä väkivaltaa ja alkoholia, ankaruutta ja lapsivihaa. 16-vuotiaana muutin omilleni ja siitä lähtien elätin itse itseni, hoidin kaikki omat asiani yksin ja opettelin kantapään kautta Kela-asioiden hoitoa, viranomaiskäytäntö, hakemusten täyttämisiä ja muita vastaavia. En koskaan ole saanut soittoa, missä isäni kysyisi, että miten voin, mitä kuuluu?

Että sinällään kannattaa laittaa asioita perspektiiviin. Minä olisin antanut kaikkeni, että olisin saanut turvallisen lapsuuden. Ihan sama vaikka vanhemmat olisivat olleet Niinistön ikäisiä, kunhan olisi ollut rakkautta ja turvaa.

Jos sinulla on rakastavat ja välittävät vanhemmat, jotka tukevat sinua, niin ole kiitollinen. Sinulla on silloin kultaakin arvokkaampi asia käsissäsi.

Mä olen tehnyt lapset nuorena ja kyllä mä ainakin näin nelikymppisenä mietin kuinka ihana olisi matkustella vanhempien ja lasten kanssa, tehdä kaikkea kivaa, olla osallisina toistemme elämässä. Mulla on paljon kavereita, joilla on nuorempia vanhempia ja heidän kanssaan todella ihanaa ja jopa isommat lastenlapset nautittavat heidän seurastaan.

Omat vanhemmat ovat katkeria ja vanhoja. Ikinä eivät ole luoneet kunnollista ja lämmintä suhdetta mun lapsiin. Ostivat meistä tosi kaukana mökin ja valittavat kuinka eivät enää jaksa siellä tehdä mitään ja painostavat ja syyllistävät meitä, kun ei mennä sinne lomalle. Ja se loma on siis pelkkää remonttia. Ei puhettakaan, että siellä voisi tehdä jotain kivaa. Ei, mökki on kamala työmaa missä ei ole aikaa lepäillä. He ovat sitä ikäluokkaa ketkä parsivat sukat, pitävät pihan kunnossa ettei kukaan vain luule heidän olevan laiskoja ja vaihtavat autoa joka toinen vuosi ettei kukaan luule heidän olevan köyhiä, eikä minnekään ulkomaille voi lähteä hömpöttelemään ja tuhlaamaan rahoja ja saamaan ties mitä tauteja.

Meillä on myös mökki eikä se ole kenenkään työmaa. Omat lapset viihtyvät siellä, matkustellaan ja nautitaan elämästä. Odotan innolla lapsenlapsia, haluan olla ihana mummo kenen syliin voi tulla milloin vain ja tehdä kaikenlaista kivaa leipomisesta matkusteluun. Voin tietenkin sairastua nuoresta iästä huolimatta ja kaikki jää vain haaveeksi, mutta sille ei voi sitten mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain lapsen 45 vuotiaana ja nyt lapsi opiskelee yliopistossa. En koskaan ajatellut olevani " vanha" äitinä. Yhä ollaan molemmat vanhemmat työelämässä ahkerasti ainakin seuraavat 5 vuotta, sen jälkeen ourteää isovanhemmuutta seuraavat 20v.

Onko lapsi samaa mieltä siitä, että et ollut vanha äiti? Mummoni oli 42-vuotias kun synnyin. Ja isomummo 65. Isän puolelta isovanhemmat pari vuotta vanhempia.

Sama mulla, mummo oli 43 kun synnyin. Mukavaa kun oli niin nuori mummo, joka jaksoi lasten kanssa vaikka itsekin oli vielä töissä. Isovanhempani kerkesivät vielä näkemään minunkin lapseni ja viettämään heidän kanssaan aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ennen kuoltiin alle nelikymppisinä, nyt syntyvien ennuste on elää 100-vuotiaiksi. Ei nykypäivän 60-70-vuotias ole mikään raihnas vanhus, ei ainakaan minun suvussani ja tuttavapiirissäni.

Eläkeikä on noussut 70 vuoteen nuorilla. Mitenhän ne meinaa pärjätä, kun ovat sitä mieltä, että siinä iässä ollaan jo jalka toisessa haudassa olevia vanhuksia, joita pitää hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä. 

Vähän ihmettelen, kun joku tuossa iloitsee, että sai lapsen 45-vuotiaana ja nyt lapsi on yliopistossa ja vanhempi on mielestään hommat hoitanut jo kovin valmiiksi ja odottelee eläkevuosia lapsenlapsia hoitaen. Mitäs jos lapsi hankkii myös lapset vasta 45-vuotiaana... Tai vaikka hankkisi "jo" 35-vuotiaana, aika iäkäs alat kyllä olla jo sittenkin.

Eli sinä haluaisit olla nyt 60 vuotias ja lähempänä vanhempiesi ikää. Jos siis kerran haluat, että vanhempasi olisivat sinut synnyttäneet 20 vuotta aiemmin.

Kyllä ne olisi sitten sinulla jo takana ne remontit ja yhteiset harrastukset ja etelän matkan vanhempiesi kanssa. Odottelisit nyt eläkeikääsi ja hoitelisit lapsenlapsiasi.

Minusta on mukavampaa kuitenkin, että sitä elinaikaa on vielä edessä, eikä takana.

Tosiaan. Kuka hullu on kateellinen siitä, ettei ole vanhempi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen kuoltiin alle nelikymppisinä, nyt syntyvien ennuste on elää 100-vuotiaiksi. Ei nykypäivän 60-70-vuotias ole mikään raihnas vanhus, ei ainakaan minun suvussani ja tuttavapiirissäni.

Eläkeikä on noussut 70 vuoteen nuorilla. Mitenhän ne meinaa pärjätä, kun ovat sitä mieltä, että siinä iässä ollaan jo jalka toisessa haudassa olevia vanhuksia, joita pitää hoitaa.

Heillä on 25-30 v. lapsia, jotka hoitavat vanhemmat hautaan. Tekevät lapset vasta sen jälkeen.

Äitini sai minut 37-vuotiaana ja sairastui alle 50-vuotiaana Parkinsonin tautiin. Minusta hän sai minut aivan liian vanhana, ei ole ollut hänestä tukea äitinä siitä asti kun olin teini ja nyt 60-kymppisenä on jo todella huonossa kunnossa vaikka kotona vielä asuukin tukitoimien avulla.

Vierailija kirjoitti:

Mun isän isä kuoli 40-vuotiaana alkoholiin ja syöpään, isän äiti kuoli alkoholiin ja lääkkeiden sekakäyttöön kun olin lukion ekalla. Tais olla joku 65-vuotias kuollessaan. Äidin isä on aina ollut perheestään välittämätön häntäheikki ja m*lkku, oli elossa suht pitkään mutta ei sitä omat lapsenlapset kiinnostanu. Ei kiinnostanu omat lapsetkaan. Äitini kuoli jo aikoja sitten, olen 33 ja odotan koko ajan sitä, milloin isä vetää viimeisen hörpyn kossupullostaan, kaatuu viimeisen kerran ja kuolee.

Mun lapsuus oli täynnä väkivaltaa ja alkoholia, ankaruutta ja lapsivihaa. 16-vuotiaana muutin omilleni ja siitä lähtien elätin itse itseni, hoidin kaikki omat asiani yksin ja opettelin kantapään kautta Kela-asioiden hoitoa, viranomaiskäytäntö, hakemusten täyttämisiä ja muita vastaavia. En koskaan ole saanut soittoa, missä isäni kysyisi, että miten voin, mitä kuuluu?

Että sinällään kannattaa laittaa asioita perspektiiviin. Minä olisin antanut kaikkeni, että olisin saanut turvallisen lapsuuden. Ihan sama vaikka vanhemmat olisivat olleet Niinistön ikäisiä, kunhan olisi ollut rakkautta ja turvaa.

Jos sinulla on rakastavat ja välittävät vanhemmat, jotka tukevat sinua, niin ole kiitollinen. Sinulla on silloin kultaakin arvokkaampi asia käsissäsi.

Se piti vielä lisätä, että en ole lisääntynyt. En tiedä tulenko lisääntymään. Kärsin edelleen traumaoireista lapsuuden takia ja haluan lapsille tasapainoiset, hyvät vanhemmat. Jos saan tässä parin vuoden sisällä oireeni kuntoon, niin alan vasta sitten miettimään lapsien teon aloittamista. Jos en koskaan saa lapsia tämän takia tai jos aloitan liian myöhään, enkä enää pysty lisääntymään, niin sitäkään en kadu. Koska lapsille kaikista pahin asia on epävakaa vanhempi, ihan sama minkä ikäinen. Lapsi ansaitsee turvallisen, rakastavan, suht täyspäisen vanhemman/vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika hassua harmitella, että vanhemmat saivat sinut "liian vanhoina". Tälle asialle et voi yhtään mitään. Voit itse yrittää saada omat lapset nuorina, jos koet asian todella tärkeänä. Olen itse pitkäikäisestä suvusta, jossa ollaan pirteitä 8-9-kymppiseksi. Tunnen monia teiniäitisukuja, joissa lapset tehdään 15-18-vuotiaana ja kuollaan alle 6-kymppisenä. En tiedä onko näissä oikeasti jokin sukulinja, mutta kovasti nämä ääripäät ovat nähtävissä. Toki sitä on myös kaikkea tältä väliltä.

Paljon riippuu elintavoista. On raihnaisia kuuskymppisiä, mutta toiset juoksee vielä maratoneja tuossa iässä. Elintavat meinaa paljon enemmän, kuin se, missä iässä vanhemmat on sinut saaneet.

Hieman on sosioekonomisella asemalla merkitystä, ihan tutkitusti. Ei näiden asioiden yhteys ihan sattumaa ole. Enkä tuossa tarkoittanut, että jos lapset tekee nuorena, niin se johtaisi vanhemman kuolemiseen nuorena. 

Vierailija kirjoitti:

Näitä miettinyt myös paljon. Nimittäin olen nelikymppisenä vanhemmaksi tulleiden nelikymppinen lapsi. Ystävieni vanhemmat alkavat vasta jäädä eläkkeelle, moni vielä viimeisiä vuosia työelämässä. Heillä on alkamassa ihana yhteinen aika, vanhemmat ostavat kämppää etelästä, tulossa yhteisiä lokoisia vuosia reissaten ja esim. kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia ja on sellaista yhteistä puuhaa, yhteisiä harrastuksia jne. Minun vanhempien kanssa alkaa puuhat jo olla puuhatut, se surettaa paljon. Ihanaa, että olen saanut heidät pitää näinkin kauan, mutta ei hyviä vuosia enää ole heillä parhaassa tapauksessakaan montaa jäljellä. 

Vähän ihmettelen, kun joku tuossa iloitsee, että sai lapsen 45-vuotiaana ja nyt lapsi on yliopistossa ja vanhempi on mielestään hommat hoitanut jo kovin valmiiksi ja odottelee eläkevuosia lapsenlapsia hoitaen. Mitäs jos lapsi hankkii myös lapset vasta 45-vuotiaana... Tai vaikka hankkisi "jo" 35-vuotiaana, aika iäkäs alat kyllä olla jo sittenkin.

Se että lasten ja vanhempien ikäero on 20-25 v. ei suinkaan tarkoita sitä, että bff tyyliin matkustellaan ja remontoidaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen kuoltiin alle nelikymppisinä, nyt syntyvien ennuste on elää 100-vuotiaiksi. Ei nykypäivän 60-70-vuotias ole mikään raihnas vanhus, ei ainakaan minun suvussani ja tuttavapiirissäni.

Eläkeikä on noussut 70 vuoteen nuorilla. Mitenhän ne meinaa pärjätä, kun ovat sitä mieltä, että siinä iässä ollaan jo jalka toisessa haudassa olevia vanhuksia, joita pitää hoitaa.

Heillä on 25-30 v. lapsia, jotka hoitavat vanhemmat hautaan. Tekevät lapset vasta sen jälkeen.

Eikös heidän lapset ole silloin jo viiskymppisiä, jos parikymppisenä lisäännytään. Mutta ehkä tosiaan joissain suvuissa on hyvä, että tehdään ne lapset nuorina, jos ollaan 60 vuotiaina jo hauraita vanhuksia ja kymmenen vuoden päästä haudan partaalla.

Vierailija kirjoitti:

Äitini sai minut 37-vuotiaana ja sairastui alle 50-vuotiaana Parkinsonin tautiin. Minusta hän sai minut aivan liian vanhana, ei ole ollut hänestä tukea äitinä siitä asti kun olin teini ja nyt 60-kymppisenä on jo todella huonossa kunnossa vaikka kotona vielä asuukin tukitoimien avulla.

Eli itse haluaisit olla 15 vuotta vanhempi. Näinhän se menisi, jos äitisi olisi tehnyt sinut nuorempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isän isä kuoli 40-vuotiaana alkoholiin ja syöpään, isän äiti kuoli alkoholiin ja lääkkeiden sekakäyttöön kun olin lukion ekalla. Tais olla joku 65-vuotias kuollessaan. Äidin isä on aina ollut perheestään välittämätön häntäheikki ja m*lkku, oli elossa suht pitkään mutta ei sitä omat lapsenlapset kiinnostanu. Ei kiinnostanu omat lapsetkaan. Äitini kuoli jo aikoja sitten, olen 33 ja odotan koko ajan sitä, milloin isä vetää viimeisen hörpyn kossupullostaan, kaatuu viimeisen kerran ja kuolee.

Mun lapsuus oli täynnä väkivaltaa ja alkoholia, ankaruutta ja lapsivihaa. 16-vuotiaana muutin omilleni ja siitä lähtien elätin itse itseni, hoidin kaikki omat asiani yksin ja opettelin kantapään kautta Kela-asioiden hoitoa, viranomaiskäytäntö, hakemusten täyttämisiä ja muita vastaavia. En koskaan ole saanut soittoa, missä isäni kysyisi, että miten voin, mitä kuuluu?

Että sinällään kannattaa laittaa asioita perspektiiviin. Minä olisin antanut kaikkeni, että olisin saanut turvallisen lapsuuden. Ihan sama vaikka vanhemmat olisivat olleet Niinistön ikäisiä, kunhan olisi ollut rakkautta ja turvaa.

Jos sinulla on rakastavat ja välittävät vanhemmat, jotka tukevat sinua, niin ole kiitollinen. Sinulla on silloin kultaakin arvokkaampi asia käsissäsi.

Se piti vielä lisätä, että en ole lisääntynyt. En tiedä tulenko lisääntymään. Kärsin edelleen traumaoireista lapsuuden takia ja haluan lapsille tasapainoiset, hyvät vanhemmat. Jos saan tässä parin vuoden sisällä oireeni kuntoon, niin alan vasta sitten miettimään lapsien teon aloittamista. Jos en koskaan saa lapsia tämän takia tai jos aloitan liian myöhään, enkä enää pysty lisääntymään, niin sitäkään en kadu. Koska lapsille kaikista pahin asia on epävakaa vanhempi, ihan sama minkä ikäinen. Lapsi ansaitsee turvallisen, rakastavan, suht täyspäisen vanhemman/vanhemmat.

Eiköhän se pitkässä juoksussa kuitenkin ole lapselle parasta, että vanhemmat on nuoria. Lapsi on kestävä ja kestää kyllä nuorten vanhempien epävakauden.

Mua taas ärsyttää näiden iäkkäämpäänä lastensa saaneiden stereotypiset asenteet nuorena lapsensa saaneisiin. Ajatellaan, että automaattisesti lapset on elätetty tukien avulla koko lapsuutensa ja että vanhemmilla ei ole ollut kykyä olla hyviä vanhempia lapsilleen ja että kaikki vapaa-ajat on notkuttu baareissa.   Mulla on yksi ainoa lapsi, tytär jonka kyllä olen kasvattanut yksin, isänsä ei ole koskaan ollut mukana päivittäisessä arjessa. Mutta eronneita kyllä löytyy lapsensa iäkkäämpinä saaneissakin.  Olen nyt itse 45, tytär on 25. Oma äitini on 72 ja isä 70.  Tyttären kanssa välit ovat hyvät,  pitää lapsuuttansa onnellisena. Näemme kuukausittain, hän opiskelee toisessa kaupungissa. Usein kyllä soitellaan. Aikanaan vanhemmistani oli kyllä suuri apu, kun opiskelin vielä lapsen syntymänkin jälkeen. Ei mun mielestä ole yhtä ainoaa ikää olla hyvä vanhempi.