Mikä olisi saanut sinut tekemään (lisää) lapsia? Paremmat tuet? Paremmat miehet? Paremmat päiväkodit?

Ympärivuorokautinen lastenhoitaja ja kodinhoitaja yhdistettynä muhkeaan kuukausipalkkioon. Eli ei mikään. N40,T18

Ei yhtään lasta. Minä olen niitä naisia jotka ei jostain syystä ole kelvanneet. Koulutettu, fiksu, paino normaalin alarajoilla eikä naamakaan kuulemma pöllömpi. Eipä vaan ole tullut samanhenkistä miestä vastaan tai jos on niin ne on olleet jo rengastettuja enkä minä sekaannu varattuihin. Lapsentekoikä oli ja meni.

Jos sinkulle olisi ollut tarjolla keinohedelmöitys olisin yhden mukulan tehnyt mielelläni. Nykyäänhän voi mennä Tanskaan, Latviaan jne. jos haluaa sinkkunaisena lapsia. Käyttäkää tytöt mahdollisuus hyödyksenne ennen kuin olette liian vanhoja! 

Olen epävarma siitä, haluanko lapsia missään tilanteessa. Ei oikeastaan ole tullut tilannetta, jossa sitä voisin realistisesti harkita. Jos lapsia haluaa tosi kovasti, sitä toivetta varmaan yrittää mahdollisuuksen mukaan toteuttaa vaikka tilanne olisikin vaikeampi. Itse uskon, että voin elää mielekästä elämää ilman lapsiakin.

Tämmöiselle en ole varma- tyypille olosuhteet on varmasti ratkaisevammat kuin niille, jotka on varmoja suuntaan tai toiseen. Varmasti harkitsisin lasta vakavasti jos olisi säännölliset työt, riittävä palkka, toimiva päivähoitojärjestelmä (nyt tilanne on kamala, läheltä seurannut) ja vanhemmuus jakautuisi tasapuolisemmin molemmille vanhemmille.

Mikään näistä kuitenkaan ei varmaan lähitulevaisuudessa toteudu, joten enpä tiedä pääsenkö tuohon vakavan harkinnan vaiheeseen koskaan.

Se, että kuopus olisi nukkunut ensimmäisen vuoden aikana enemmän kuin 4h pätkiä kerrallaan. Olin hermorauniona tuon sirkuksen jälkeen, ja päätin, ettei enää ikinä.

Olen lapseton, enkä ole vielä tehnyt päätöstä, haluanko lapsia ikinä. On vakaa suhde jo seitsemättä vuotta, mutta en tiedä kiinnostaako vanhemmuus minua/meitä.

Yritän juuri olla tukena ikäiselleni ystävälle, jonka mies hylkäsi hänet ja alle 1v. vauvan. Kun ei miestä kiinnostakaan vastuu ja ensimmäinen vauvavuosi onkin ihan liian rankka. Nyt äiti jää yksin (onneksi hänellä on tukiverkosto) ja hänkin sanoi, että jos olisi ennen lasta tiennyt että miehen mieli muuttuu äkisti päinvastaiseksi, olisi hän harkinnut lapsentekoa uudestaan. En olisi ikinä siitä miehestä uskonut, että hän on sellainen itsekäs p**ka. Tapaus herätti kieltämättä omat aatokseni siitä, että kaikki kaatuu kuitenkin äidin niskaan. Mies voi vain luistella pois, kun ei kiinnosta.

Jos olisin mies, kyllä minäkin hankkisin lapsia mieluusti.

Siis ihan suoraan sanottuna lastenhoitoapu. Mies reissutöissä ja itse täyttä työpäivää, talon hoito ja siivous ja pyykkäys ja lumityöt ja harrastuksiin vienti ja ainainen muistaminen kenellä on huomenna eväsretkipäivä ja kenellä pitää olla luistimet ja kuka menee huomenna Jessicalle kylään jne jne jne.

Ihan paras juttu olisi ollut tähän talouteen kolmas vanhempi =)) Vakavasti puhuen vaikka isovanhemmat lähellä tai muuten rutkasti siivous- ja ruuanlaittoapua. Siivousapua toki saa palkattua mutta oisin oikeesti tarvinnut myös kokin ja kuskin. Töissä halusin käydä, koska se oli mulle tärkeä juttu (ainoa oma juttuni, siis).

Suoraan sanottuna tää järjetön oravanpyörässä juokseminen saa mut huokaisemaan helpotuksesta kun lapset on jo ala-asteella. Ei siis enää lisää, en JAKSA!!!!!

Ei mikään, nämä kolme riittää =)

Parempi minä. Siis jos itse pystyisin jotenkin muuttumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka olisi hypoteettiselle lapselle tuki ja voimavara eikä traumojen lähde, niin voisin harkita lasten tekoa. Paremmat geenitkin olisi plussaa, ja parempi työtilanne. Miehessä ei ole valittamista.

Mulla on kaksi lasta ja haluaisin vielä monta. Jos olisin kolmekymppinen siis. Nyt nelikymppisenä en ala enää siihen.

Rahasta ei ole kiinni ja tällä alueella on hyvät päiväkodit ja tarhat.

Varmaan ikä on se mikä ratkaisee.

Toivottavasti lapset tekevät monta lasta 💗💗

Se että äidin väsymys otettaisiin tosissaan. Esikoista odottaessa jokin muuttui enkä enää tuntenut itseäni terveeksi. Mutta kun olin jo äiti, kaikki kuitattiin sillä. 7 vuotta taistelin väsymyksen kanssa ja sitten yhden kerran kun yksi lääkäri otti tosissaan ja määräsi kokeet niin väsymyksen syy selvisi. Ei ole kyse ferritiinistä tai kilpirauhasesta. Sitten löytyi apua ja pahoitteluja kun aiemmin vaan kuitattiin että äitien kuuluukin olla väsyneitä. Tuntuu niin alentavalta että minä järkevä aikuinen nainen en ole uskottava enää lasten saannin jälkeen, kerroin toistuvasti ettei väsymys ole ollenkaan samanlaista kuin univaje josta en edes kärsinyt lapsista huolimatta. Siinäpä hujahti pikkulapsi-aika kivuissa ja uupumuksessa, joista tavallaan kärsin turhaan kun apuakin sai kun syy selvisi.

Paremmat synnytyskokemukset. Kun kaikki kolme synnytystä päättyivät eri syistä sektioon ja viimeisellä kertaa olin raskauden aikana hengenvaarassa, oli aika helppo tehdä päätös sterilisaatiosta. 

 Ehkä lapsiluku olis ollut täynnä joka tapauksessa, mutta kun tilanne oli tämä, ei jäänyt mitään jossiteltavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton, enkä ole vielä tehnyt päätöstä, haluanko lapsia ikinä. On vakaa suhde jo seitsemättä vuotta, mutta en tiedä kiinnostaako vanhemmuus minua/meitä.

Yritän juuri olla tukena ikäiselleni ystävälle, jonka mies hylkäsi hänet ja alle 1v. vauvan. Kun ei miestä kiinnostakaan vastuu ja ensimmäinen vauvavuosi onkin ihan liian rankka. Nyt äiti jää yksin (onneksi hänellä on tukiverkosto) ja hänkin sanoi, että jos olisi ennen lasta tiennyt että miehen mieli muuttuu äkisti päinvastaiseksi, olisi hän harkinnut lapsentekoa uudestaan. En olisi ikinä siitä miehestä uskonut, että hän on sellainen itsekäs p**ka. Tapaus herätti kieltämättä omat aatokseni siitä, että kaikki kaatuu kuitenkin äidin niskaan. Mies voi vain luistella pois, kun ei kiinnosta.

Jos olisin mies, kyllä minäkin hankkisin lapsia mieluusti.

Samanlaisia mietteitä. Ystäväpariskunta oli ollut yhdessä ja naimisissakin vuosikausia. Hankkivat kaksi ihanaa lasta, ja nuoremman ollessa alle vuoden mies päätti, että häntä ei kiinnostakaan isyys ja olisikin halunnut elämältään jotain muuta. Ei suostu tapaamaan lapsiaan kuin ani harvoin, joihin äidin on vaan suostuttava aikatauluihin, koska lapset kuitenkin ikävöi isäänsä. Lisäksi äiti oli ollut kotona lasten kanssa, joten jäi tyhjän päälle taloudellisestikin.

Tämän isän pitkään tunteneena oli iso järkytys, ja on tullut itsellekin epäilys, että voiko koskaan luottaa niin paljoa keneenkään jos tuollaisia mielenmuutoksia voi tulla. Vastuu on kuitenkin 90% loppuviimein aina äidin. Olisin mielummin isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton, enkä ole vielä tehnyt päätöstä, haluanko lapsia ikinä. On vakaa suhde jo seitsemättä vuotta, mutta en tiedä kiinnostaako vanhemmuus minua/meitä.

Yritän juuri olla tukena ikäiselleni ystävälle, jonka mies hylkäsi hänet ja alle 1v. vauvan. Kun ei miestä kiinnostakaan vastuu ja ensimmäinen vauvavuosi onkin ihan liian rankka. Nyt äiti jää yksin (onneksi hänellä on tukiverkosto) ja hänkin sanoi, että jos olisi ennen lasta tiennyt että miehen mieli muuttuu äkisti päinvastaiseksi, olisi hän harkinnut lapsentekoa uudestaan. En olisi ikinä siitä miehestä uskonut, että hän on sellainen itsekäs p**ka. Tapaus herätti kieltämättä omat aatokseni siitä, että kaikki kaatuu kuitenkin äidin niskaan. Mies voi vain luistella pois, kun ei kiinnosta.

Jos olisin mies, kyllä minäkin hankkisin lapsia mieluusti.

Samanlaisia mietteitä. Ystäväpariskunta oli ollut yhdessä ja naimisissakin vuosikausia. Hankkivat kaksi ihanaa lasta, ja nuoremman ollessa alle vuoden mies päätti, että häntä ei kiinnostakaan isyys ja olisikin halunnut elämältään jotain muuta. Ei suostu tapaamaan lapsiaan kuin ani harvoin, joihin äidin on vaan suostuttava aikatauluihin, koska lapset kuitenkin ikävöi isäänsä. Lisäksi äiti oli ollut kotona lasten kanssa, joten jäi tyhjän päälle taloudellisestikin.

Tämän isän pitkään tunteneena oli iso järkytys, ja on tullut itsellekin epäilys, että voiko koskaan luottaa niin paljoa keneenkään jos tuollaisia mielenmuutoksia voi tulla. Vastuu on kuitenkin 90% loppuviimein aina äidin. Olisin mielummin isä.

Äiti joka on vaan kotona lasten kanssa on ÄÄLIÖ. Pitää hoitaa itselleen työpaikka ja ura ennen lapsia.

Ei mikään, lapsia 0, N43. Olen huono riskinottaja ja lapseen liittyy liikaa riskejä, jotka ovat läsnä läpi elämän. Haluan helpon ja vapaan elämän ja lapsen myötä elämä vaikeutuu monin tavoin. Lapseen ja sen isään pitäisi sitoutua koko elämäksi, ei kiitos!

Parempi mielenterveys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton, enkä ole vielä tehnyt päätöstä, haluanko lapsia ikinä. On vakaa suhde jo seitsemättä vuotta, mutta en tiedä kiinnostaako vanhemmuus minua/meitä.

Yritän juuri olla tukena ikäiselleni ystävälle, jonka mies hylkäsi hänet ja alle 1v. vauvan. Kun ei miestä kiinnostakaan vastuu ja ensimmäinen vauvavuosi onkin ihan liian rankka. Nyt äiti jää yksin (onneksi hänellä on tukiverkosto) ja hänkin sanoi, että jos olisi ennen lasta tiennyt että miehen mieli muuttuu äkisti päinvastaiseksi, olisi hän harkinnut lapsentekoa uudestaan. En olisi ikinä siitä miehestä uskonut, että hän on sellainen itsekäs p**ka. Tapaus herätti kieltämättä omat aatokseni siitä, että kaikki kaatuu kuitenkin äidin niskaan. Mies voi vain luistella pois, kun ei kiinnosta.

Jos olisin mies, kyllä minäkin hankkisin lapsia mieluusti.

Samanlaisia mietteitä. Ystäväpariskunta oli ollut yhdessä ja naimisissakin vuosikausia. Hankkivat kaksi ihanaa lasta, ja nuoremman ollessa alle vuoden mies päätti, että häntä ei kiinnostakaan isyys ja olisikin halunnut elämältään jotain muuta. Ei suostu tapaamaan lapsiaan kuin ani harvoin, joihin äidin on vaan suostuttava aikatauluihin, koska lapset kuitenkin ikävöi isäänsä. Lisäksi äiti oli ollut kotona lasten kanssa, joten jäi tyhjän päälle taloudellisestikin.

Tämän isän pitkään tunteneena oli iso järkytys, ja on tullut itsellekin epäilys, että voiko koskaan luottaa niin paljoa keneenkään jos tuollaisia mielenmuutoksia voi tulla. Vastuu on kuitenkin 90% loppuviimein aina äidin. Olisin mielummin isä.

Ymmärrän pointtisi, mutta käy se toisinkin päin. Miespuoliselle sukulaiselle kävi niin, että sen vaimolla napsahti päässä ilmeisesti. Haki eroa, tehtaili rikosilmoituksia,  keksi mitä ihmeellisiä tarinoita miehestä, väitti että mies on pahoinpidellyt naista vuosikausia (mikä ei voi pitää paikkansa, kiltein mies mitä ikinä olen tavannut), väitti että mies käyttää huumeita, juopottelee koko ajan jne.

Lopputulos oli 1v taistelun jälkeen, että mies ei saa tavata lapsiaan.

Toki tämä on ääritapaus, mutta silti.

Mulla on 3 poikaa ja olin aina halunnut 3 lasta. Jos seuraava olisi varmasti ollut tyttö, olisin voinut vielä yhden tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton, enkä ole vielä tehnyt päätöstä, haluanko lapsia ikinä. On vakaa suhde jo seitsemättä vuotta, mutta en tiedä kiinnostaako vanhemmuus minua/meitä.

Yritän juuri olla tukena ikäiselleni ystävälle, jonka mies hylkäsi hänet ja alle 1v. vauvan. Kun ei miestä kiinnostakaan vastuu ja ensimmäinen vauvavuosi onkin ihan liian rankka. Nyt äiti jää yksin (onneksi hänellä on tukiverkosto) ja hänkin sanoi, että jos olisi ennen lasta tiennyt että miehen mieli muuttuu äkisti päinvastaiseksi, olisi hän harkinnut lapsentekoa uudestaan. En olisi ikinä siitä miehestä uskonut, että hän on sellainen itsekäs p**ka. Tapaus herätti kieltämättä omat aatokseni siitä, että kaikki kaatuu kuitenkin äidin niskaan. Mies voi vain luistella pois, kun ei kiinnosta.

Jos olisin mies, kyllä minäkin hankkisin lapsia mieluusti.

Samanlaisia mietteitä. Ystäväpariskunta oli ollut yhdessä ja naimisissakin vuosikausia. Hankkivat kaksi ihanaa lasta, ja nuoremman ollessa alle vuoden mies päätti, että häntä ei kiinnostakaan isyys ja olisikin halunnut elämältään jotain muuta. Ei suostu tapaamaan lapsiaan kuin ani harvoin, joihin äidin on vaan suostuttava aikatauluihin, koska lapset kuitenkin ikävöi isäänsä. Lisäksi äiti oli ollut kotona lasten kanssa, joten jäi tyhjän päälle taloudellisestikin.

Tämän isän pitkään tunteneena oli iso järkytys, ja on tullut itsellekin epäilys, että voiko koskaan luottaa niin paljoa keneenkään jos tuollaisia mielenmuutoksia voi tulla. Vastuu on kuitenkin 90% loppuviimein aina äidin. Olisin mielummin isä.

Ymmärrän pointtisi, mutta käy se toisinkin päin. Miespuoliselle sukulaiselle kävi niin, että sen vaimolla napsahti päässä ilmeisesti. Haki eroa, tehtaili rikosilmoituksia,  keksi mitä ihmeellisiä tarinoita miehestä, väitti että mies on pahoinpidellyt naista vuosikausia (mikä ei voi pitää paikkansa, kiltein mies mitä ikinä olen tavannut), väitti että mies käyttää huumeita, juopottelee koko ajan jne.

Lopputulos oli 1v taistelun jälkeen, että mies ei saa tavata lapsiaan.

Toki tämä on ääritapaus, mutta silti.

Olen lainaamasi viestin kirjoittaja ja en missään nimessä sano, etteikö näitä tapauksia olisi toisinkin päin. Kauhea tapaus tuokin. Kai se tilanne on aina se, että koskaan ei voi toisesta täysin varmasti tietää. Ero on inhottava ilman lapsiakin, lapsen kanssa se voi olla ihan toista luokkaa ja lisäksi traumatisoida pienen ihmisen.

Kuitenkin useimmin nainen ottaa isomman riskin hankkiessaan lapsia. Ja ihan jo se, että yksin lomailevaan lähtevä äiti on itsekäs, isä vain järkevä, kun osaa ottaa aikaa itselleen jne. Etäisä voi olla ihana ja rakastava isä, etä-äiti taas on jotenkin oletusarvoisesti epäilyttävämpi.

Ihan yhtä väärin se lapsen käyttö erossa koston välineenä, lapsen hylkääminen jne. on kumman vaan vanhemman tekemänä!

Lapsia kun tekee niin mielenterveys pitäisi olla kunnossa ja parisuhde niin ettei tee lasta vain itselleen kaveriksi parisuhteen puuttumiseen ja sairaaseen suhteeseen itselleen aikuisen ihmisen korvikkeeksi. 

Mulla on esimerkkejä että lapsi on tehty miehen korvikkeeksi kun ei aikuisen kanssa pysty normaalia suhdetta luomaan niin korvataan se lapsella. Lapsi on se aikuisen ihmisen korvike ja yksinäisyyden poistaja. Lapsi on helppo ohjailtava kun aikuista ei löydy ohjailtavaksi. Lapsi menee naruissa kun aikuista ei löydy naruissa kulkijaan. 

Mun isäni häädettiin pois ja Mun piti katsella äitini vaihtuvia miehiä ja ei helvetti mitä ne oli ja sain remmistä pimeessä vessassa ja oli pakko mennä niiden kanssa samaan saunaan murkkuikäisenä kun en halunnut vieraita miehiä vahtaamaan kroppaani. 

Minua löitiin ihan mitättömistä asioista kun en sopeutunut  ja ihan kamala lapsuus. Lyömisen jälkeen alkoi uhkailu että sut hylätään jos et tee näin tai näin. Ihme kun olen selvinnyt siitä jotenkuten. 

tämäkin lanka sen todistaa, vika on aina kaikissa ja kaikessa muussa kuin naisessa.

huutista yhteiskunnan vapaamatkustajille.