Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?

Mulle ei sitten varmaan ole tapahtunut elämässä mitään riittävän masentavaa, kun en ole tuntenut tarvetta avautua kenellekään. Ihan on riittänyt asioiden analysoiminen itsekseni.

Takana faijan skitsofrenia ja alkiholidementia, mutsin dementia, pari päättynyttä avoliittoa, lama-ajan työttömyys eikä opiskelupaikkaa lukion jälkeen 90-l, usean vuoden lapsettomuus, keskosvauva... Olen ratkaisukeskeinen, en tykkää vatvoa asioita enkä murehdi sellaista johon en voi vaikuttaa. Toki hyvä ystävä ja myöhemmin puoliso on tiennyt mitä elämässäni tapahtuu, muttei niistä ole mainitsemista enempää juttua ollut.

Välit poikki kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut tuollaisessa ilmapiirissä, kaikki on hyvin ja nyt puhutaan terveydestä. Koko muulla lapsuuden perheelläni on vakavia kroonisia sairauksia. Isäni jo kuoli omaansa.

Kuukausi sitten veljeni soitti äidille ja äiti minulle, mene katsomaan sillä ei taida olla kaikki hyvin. Löysin lattialta tajuttoman, soitin ambulanssin, veli makasi viikon teholla, tokeni tuosta ja kun kysyn mikä sinulla oli, vastaus on ei mikään, kyllä tämä tästä, vähän pyörrytti. Ehkä vaimonsa tietää mikä oli, mutta eihän sisarelle sairaalassa kerrota mistä oli kyse, mutta ei ketään pidetä 3vk keskussairaalassa 'pyörtymisen' takia.

Tuttu vanhapoika, jörrikkä, sairastui syöpään ja haluaa jutella kokemuksestaan kaikille, lapsuuden perheeni toteaa, kerää sääliä.

Mielestäni yksinäinen vanhahko mies purkaa tuntojaan, hyvä niin.

Mun miehen porukat eli anoppilani on ihan samanlainen! Yksi esimerkki monista on anopin edelleen jatkuva täydellisyyden illuusio itsestään. Sairasti reumaa jo kun lapsensa olivat pieniä, mutta asia kerrottiin lapsille, kun mieheni oli n.25v. Uskomatonta! Vähättelee myös ihan kaikkien sairauksia, psyykkisiä sairauksia ei ole olemassakaan, jotkut ihmiset nyt vaan ovat ”vaikeita.”

Miten tuo on vaikuttanut mieheesi? Tuollainen perhe kasvuympäristönä jättää moniin jälkensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ettei ketään jaksa kiinnostaa jonkun toisen jatkuva valitus. Siksi yleisesti pidetään hyvänä asiana sitä jos joku ei valita, se lisää kunnioitusta molempia osapuolia kohtaan ja jos huomaa jollakin olevan vaikeaa, muttei kuule hänen jatkuvasti valittavan omasta tilanteestaan, niin se kyllä herättää hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan kenellä vaikeuksia on. Vaikeuksista on toki hyväkin puhua ja moni onkin valmis kertomaan niistä, mutta vasta sitten kun ovat päässeet niiden yli tai edes ohi pahimmasta.

Vaikeuksista olisi hyvä kertoa silloin kun niitä on, ettei läheisten tarvitse ihmetellä minkä takia aina niin pärjäävältä vaikuttanut ihminen löytyykin yhtenä päivänä pihamännystä keikkumasta. Kulissien ylläpitäminen on tyhmää ja hyödytöntä toimintaa.

Avoimuus lisää avoimuutta ja parantaa henkistä hyvinvointia. Yhdessä löytyy ratkaisuja sellaisiin asioihin, jotka itsekseen pohdittuina vaikuttavat toivottomilta. Toksinen positiivisuus on perseestä. Elämään kuuluu kaikenlaisia sävyjä.

Mun mielestä vaikeuksiin on hyvä hakea apua, että ei edes tarvitse mennä kiikkumaan pihamäntyyn. En osaa sanoa, onko läheisille jotenkin helpompaa, jos he tietävät, miksi toinen kiikkuu pihamännyssä. Ehkä joillekin on. Mun on hirvän vaikea kuvitella, että jos pihamännyssä kiikkuisi oma lapseni, syyn tietäminen jotenkin helpottaisi mun oloani. 

Hämmennyn aina kovasti, kun tulee jossain vastaan näin kylmiä ihmisiä, jotka pitävät itseään ihan normaaleina.

Ei realismi ole kylmyyttä. Jos epäilet, että sulla on jokin vakava sairaus, silloin menet lääkäriin. Voit toki puhua asiasta kaikille tuntemillesi ihmisille ja kuulla kymmeniä tarinoita siitä, miten samat oireet jollain serkunkumminkaimalla olikin jotain muuta tai miten nopeasti naapurin Pera kuolikaan ko sairauteen. Kuitenkin edelleenkään et tiedä, onko sulla epäilemäsi vakava sairaus vai ei. Jos taas sulla on taloudellisia vaikeuksia, silloin auttaa tilanteen mukaan pankki, Kela, velkaneuvonta tms paikka. Ei ystäville puhuminen eikä pihamänty. Tai toki, jos ystävä osaa neuvoa, mistä saada apua taloudellisiin vaikeuksiin, tai lainata sulle tarvitsemasi summan, niin sitten. Mutta vaikka läheisesi olisi lääkärikin, niin ei hänkään sulle ilman tutkimuksia mitään diagnoosia anna, jos epäilet olevasi vakavasti sairas. 

Olet hyvin ratkaisukeskeinen mutta kyllä myös kylmä. Normaali ihminen ei ole kone, vailla tunteita, vaan saa voimaa myötätunnosta. Jos ei saa myötätuntoa ja ymmärrystä saattaa lamaantua, ettei pysty toimimaan noin pelkän järjen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei sitten varmaan ole tapahtunut elämässä mitään riittävän masentavaa, kun en ole tuntenut tarvetta avautua kenellekään. Ihan on riittänyt asioiden analysoiminen itsekseni.

Takana faijan skitsofrenia ja alkiholidementia, mutsin dementia, pari päättynyttä avoliittoa, lama-ajan työttömyys eikä opiskelupaikkaa lukion jälkeen 90-l, usean vuoden lapsettomuus, keskosvauva... Olen ratkaisukeskeinen, en tykkää vatvoa asioita enkä murehdi sellaista johon en voi vaikuttaa. Toki hyvä ystävä ja myöhemmin puoliso on tiennyt mitä elämässäni tapahtuu, muttei niistä ole mainitsemista enempää juttua ollut.

Tuo voisi olla sota-aikana eläneen ihmisen tekstiä. Moni joutui silloin niin kovin paikkoihin, että ihmiset joutuivat sammuttamaan dissosiaation avulla omaa tunne-elämäänsä. Tuo ns. järkiperäisen ajattelun ja reippauden korostaminen tunteiden kustannuksella on ollut sille ajalle tyypillistä ja toki on jatkunut kasvatuksellisena perintönä pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ettei ketään jaksa kiinnostaa jonkun toisen jatkuva valitus. Siksi yleisesti pidetään hyvänä asiana sitä jos joku ei valita, se lisää kunnioitusta molempia osapuolia kohtaan ja jos huomaa jollakin olevan vaikeaa, muttei kuule hänen jatkuvasti valittavan omasta tilanteestaan, niin se kyllä herättää hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan kenellä vaikeuksia on. Vaikeuksista on toki hyväkin puhua ja moni onkin valmis kertomaan niistä, mutta vasta sitten kun ovat päässeet niiden yli tai edes ohi pahimmasta.

Vaikeuksista olisi hyvä kertoa silloin kun niitä on, ettei läheisten tarvitse ihmetellä minkä takia aina niin pärjäävältä vaikuttanut ihminen löytyykin yhtenä päivänä pihamännystä keikkumasta. Kulissien ylläpitäminen on tyhmää ja hyödytöntä toimintaa.

Avoimuus lisää avoimuutta ja parantaa henkistä hyvinvointia. Yhdessä löytyy ratkaisuja sellaisiin asioihin, jotka itsekseen pohdittuina vaikuttavat toivottomilta. Toksinen positiivisuus on perseestä. Elämään kuuluu kaikenlaisia sävyjä.

Mun mielestä vaikeuksiin on hyvä hakea apua, että ei edes tarvitse mennä kiikkumaan pihamäntyyn. En osaa sanoa, onko läheisille jotenkin helpompaa, jos he tietävät, miksi toinen kiikkuu pihamännyssä. Ehkä joillekin on. Mun on hirvän vaikea kuvitella, että jos pihamännyssä kiikkuisi oma lapseni, syyn tietäminen jotenkin helpottaisi mun oloani. 

Hämmennyn aina kovasti, kun tulee jossain vastaan näin kylmiä ihmisiä, jotka pitävät itseään ihan normaaleina.

Ei realismi ole kylmyyttä. Jos epäilet, että sulla on jokin vakava sairaus, silloin menet lääkäriin. Voit toki puhua asiasta kaikille tuntemillesi ihmisille ja kuulla kymmeniä tarinoita siitä, miten samat oireet jollain serkunkumminkaimalla olikin jotain muuta tai miten nopeasti naapurin Pera kuolikaan ko sairauteen. Kuitenkin edelleenkään et tiedä, onko sulla epäilemäsi vakava sairaus vai ei. Jos taas sulla on taloudellisia vaikeuksia, silloin auttaa tilanteen mukaan pankki, Kela, velkaneuvonta tms paikka. Ei ystäville puhuminen eikä pihamänty. Tai toki, jos ystävä osaa neuvoa, mistä saada apua taloudellisiin vaikeuksiin, tai lainata sulle tarvitsemasi summan, niin sitten. Mutta vaikka läheisesi olisi lääkärikin, niin ei hänkään sulle ilman tutkimuksia mitään diagnoosia anna, jos epäilet olevasi vakavasti sairas. 

Olet hyvin ratkaisukeskeinen mutta kyllä myös kylmä. Normaali ihminen ei ole kone, vailla tunteita, vaan saa voimaa myötätunnosta. Jos ei saa myötätuntoa ja ymmärrystä saattaa lamaantua, ettei pysty toimimaan noin pelkän järjen mukaan.

Erittäin hyvin sanottu. Näinhän se monien kohdalla on.

Puro1 kirjoitti:

Näen tässä aiheessa monia puolia:

1. En itsekään uskalla sanoa ihan vilpittömästi, mitä tunnen. Miksi en?

- historiassa äiti, joka opetti ihan kirjaimellisesti, että jos et hymyile, kukaan ei pidä sinusta. Jo pikku tyttönå ja aina siitä lähtien. Aikuisena opettelin ihan uuden tavan olla olemassa, siihen kuuluvat kaikki tunteet.

2. Vertailun olemassaolo, hyvä asema; jos paljastaa heikkoutensa, pelkää kai jotenkin menettävänsä toisten kunnioituksen; asemansa seurassa?

3. Vaikeistakin asioista voi puhua myös niin, ettå niistä ikäänkuin ottaa vastuun samalla, että ne eivät kaadu kenenkään päälle; silloin mun mielestä ihmiset osaavat olla empaattisia ja on helppo sympata; riippuu siis paljon siitä, kuinka itsetuntoinen on, miten kertoo asioistaan; hyväitsetuntoinen saa siis enemmän sympatiaa vaikeuksissaan. Ongelma tulee silloin, kun ihminen on 'ihan maansa myynyt'. Silloin tarvittaisiin lämmintä ' syliin sulkijaa", joka näkee vierellä nyyhkivän sisällä sen lämpimän ja voimakkaan olion, joka kuitenkin meissä kaikissa. Ja kunnioitus pysyy, vaikka näki toisen ' heikkona'. Silloin kaivataan ihmistä, joka näkee ja hyväksyy myös omat heikot puolensa ja rakastaa ihmistä, itteäänkin kokonaisena.

Sellaisessa ihmisessä on lämpöä ja turvaa; toivon tulevani sellaiseksi itekin, jatkossa.

Tåmä pohdinta kai nyt sit päättyykin siihen, ettå kyllä, pitää ja saa uskaltaa puhua vaikeista asioista, olla näkyvå ihan kokonaan, ja kyllä silloin ihmiselle on hyvå ' virrata' lämpöä, kukin me vuorotellen.

Ehkä ihan vierailla ei ole kykyä/ halua/ aikaa lyhyissä kohtaamisissa perehtyå toisen kulkijan asioihin; on hyvä, ettå kaikkia aiheita ei tarvitsekaan pohtia kaikkien kanssa.

Ikävistä jutuista tarvitsee myös ' lomaa', se on joskus ihan parasta!

Ja, kyllä myös pahaa haluavia ihmisiä on olemassa.

Esim. kiusaava ihminen haluaa tietää toisen heikkouksia, joten on hyvä oppia tunnistamaan pahaa haluava/ kilpaileva/kateellinen kanssaihminen/ kollega.

Silloin pitäå taas suojella itseään, ettei ottaisi lisäongelmia ns.sosiaalisten pelien pelaajilta, joilla se paha taipumus kääntää avoimuus sinua vastaan ja vääntää asiat ihan nurinperin.

Ehkä kaikista paras ainakin itelleni olisi sellainen muutaman yståvän ' lämpökehä' , jossa saa olla ihan kokonaisena kunnioitettu ja tsempataan toinen toisiamme vaikeuksissa.

Silloin ilokin lähtee ihan eri tavalla virtaamaan, kun saa olla ikäänkuin vapaa seurassa.

Ja muuten voi olla väljempää, rennompaa kommunikointia.

Kauniisti, ja niin osuvasti kirjoitit!

Tuossa on sellainen kauhun tasapaino.

Kukaan ei pidä valittajasta.

Toisaalta, huolistaan pitäisi puhua.

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Lue aloitus huolella. Tässä ei pohdita jonkun tietyn yksittäisen ihmisen toimintaa, vaan ihmisten toimintatapoja yleisellä tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Lue aloitus huolella. Tässä ei pohdita jonkun tietyn yksittäisen ihmisen toimintaa, vaan ihmisten toimintatapoja yleisellä tasolla.

Jos puhutaan yleisellä tasollakin, hyvin monelle puoliso on juuri se henkilö, jolle puhutaan. Ei suinkaan ystävät, sukulaiset tai työkaverit. Monet ihmiset osaavat myös hakea ongelmiinsa ammattiapua ja ammattilaisilla taas on vaitiolovelvollisuus. Heillä ei siis ole tarvetta puhua muille perheen ulkopuolisille kuin korkeintaan ammattilaisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Lue aloitus huolella. Tässä ei pohdita jonkun tietyn yksittäisen ihmisen toimintaa, vaan ihmisten toimintatapoja yleisellä tasolla.

Jos puhutaan yleisellä tasollakin, hyvin monelle puoliso on juuri se henkilö, jolle puhutaan. Ei suinkaan ystävät, sukulaiset tai työkaverit. Monet ihmiset osaavat myös hakea ongelmiinsa ammattiapua ja ammattilaisilla taas on vaitiolovelvollisuus. Heillä ei siis ole tarvetta puhua muille perheen ulkopuolisille kuin korkeintaan ammattilaisille.

Etkö usko, että on niin sulkeutuneita ihmisiä, jotka eivät oikeasti puhu välttämättä kenellekään siitä, jos heillä on jotain hankaluuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Lue aloitus huolella. Tässä ei pohdita jonkun tietyn yksittäisen ihmisen toimintaa, vaan ihmisten toimintatapoja yleisellä tasolla.

Jos puhutaan yleisellä tasollakin, hyvin monelle puoliso on juuri se henkilö, jolle puhutaan. Ei suinkaan ystävät, sukulaiset tai työkaverit. Monet ihmiset osaavat myös hakea ongelmiinsa ammattiapua ja ammattilaisilla taas on vaitiolovelvollisuus. Heillä ei siis ole tarvetta puhua muille perheen ulkopuolisille kuin korkeintaan ammattilaisille.

Etkö usko, että on niin sulkeutuneita ihmisiä, jotka eivät oikeasti puhu välttämättä kenellekään siitä, jos heillä on jotain hankaluuksia?

Varmasti on, mutta juurihan mulle huomautettiin, että aloittaja puhui yleisellä tasolla eikä yksilötasolla. Sitäpaitsi nuo sulkeutuneet saattavat hyvinkin pyrkiä ratkaisemaan ongelmansa tai ehkä on jopa niin, että eivät pidä hankaluuksiaan niin merkittävinä, että kokisivat tarvetta puhua niistä edes ammattilaisille. Onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät mene ennenkuin pää on  kainalossa lääkäriin, jos silloinkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ap tiedät, että joku ei puhu kenellekään? Siitäkö, että ei puhu sinulle? Entä, jos hän puhuu esimerkiksi puolisolleen? Tai lääkärille, terapeutille tai muulle ammattilaiselle?

Lue aloitus huolella. Tässä ei pohdita jonkun tietyn yksittäisen ihmisen toimintaa, vaan ihmisten toimintatapoja yleisellä tasolla.

Jos puhutaan yleisellä tasollakin, hyvin monelle puoliso on juuri se henkilö, jolle puhutaan. Ei suinkaan ystävät, sukulaiset tai työkaverit. Monet ihmiset osaavat myös hakea ongelmiinsa ammattiapua ja ammattilaisilla taas on vaitiolovelvollisuus. Heillä ei siis ole tarvetta puhua muille perheen ulkopuolisille kuin korkeintaan ammattilaisille.

Etkö usko, että on niin sulkeutuneita ihmisiä, jotka eivät oikeasti puhu välttämättä kenellekään siitä, jos heillä on jotain hankaluuksia?

Varmasti on, mutta juurihan mulle huomautettiin, että aloittaja puhui yleisellä tasolla eikä yksilötasolla. Sitäpaitsi nuo sulkeutuneet saattavat hyvinkin pyrkiä ratkaisemaan ongelmansa tai ehkä on jopa niin, että eivät pidä hankaluuksiaan niin merkittävinä, että kokisivat tarvetta puhua niistä edes ammattilaisille. Onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät mene ennenkuin pää on  kainalossa lääkäriin, jos silloinkaan. 

Tähän vielä, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole ketään sellaista, johon luottaisivat niin täydellisesti, että haluaisivat kertoa. Tälläkin palstalla on ollut ketjuja, joissa ihmiset kertovat, että kyllä he kertovat aina kaikki ystäviensa ja kavereidensa asiat puolisolleen. On ihmisiä, jotka eivät luota edes sellaisiin ammattilaisiin, joilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus. Ei kaikki ihmiset halua, että heidän henkilökohtaisia asioitaan ihmetellään ja päivitellään sellaisten ihmisten kanssa, joille asia ei mitenkään edes kuulu. Kun vielä juoruilussa usein tapahtuu liioittelua ja/tai asioiden vääristelyä, niin miksi näiden ihmisten pitäisi kertoa kenellekään? Siksikö, että kyläläisillä olisi puhuttavaa?

Mulla on muutamia ihmisiä, joihin luotan täysin. Kaikkiin en kuitenkaan luota. Esimerkiksi siskoni kertoo aivan kaiken, mitä olen hänelle kertonut, vanhemmilleni. Ja ollaan sentään jo kuuskymppisiä. Ei hän sitä mitenkään pahalla tarkoita, mutta opin jo kauan sitten, että mikäli en halua koko suvun tietävän jotain asiaa, on parempi olla kertomatta siskolleni. 

"On ihmisiä, jotka eivät luota edes sellaisiin ammattilaisiin, joilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus." =>Tämä on monesti yksi merkki jonkinasteisista psyykkisistä ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

"On ihmisiä, jotka eivät luota edes sellaisiin ammattilaisiin, joilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus." =>Tämä on monesti yksi merkki jonkinasteisista psyykkisistä ongelmista.

Jos väitteesi olisi totta, mihin tarvittaisiin potilastietojärjestelmien sormenjälkilokia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On ihmisiä, jotka eivät luota edes sellaisiin ammattilaisiin, joilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus." =>Tämä on monesti yksi merkki jonkinasteisista psyykkisistä ongelmista.

Jos väitteesi olisi totta, mihin tarvittaisiin potilastietojärjestelmien sormenjälkilokia? 

Varautuminen mahdollisten väärinkäytösten varalta on järkevää, mutta on vainoharhaista jättää hakematta itselleen apua se pelossa, että joku hoitohenkilökunnasta saattaisi toimia väärin. Mutta en ala vääntää tästä kanssasi. Sinun mielenterveysongelmasi eivät ole minun päänvaivani, vaan ne ovat läheistesi ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On ihmisiä, jotka eivät luota edes sellaisiin ammattilaisiin, joilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus." =>Tämä on monesti yksi merkki jonkinasteisista psyykkisistä ongelmista.

Jos väitteesi olisi totta, mihin tarvittaisiin potilastietojärjestelmien sormenjälkilokia? 

Varautuminen mahdollisten väärinkäytösten varalta on järkevää, mutta on vainoharhaista jättää hakematta itselleen apua se pelossa, että joku hoitohenkilökunnasta saattaisi toimia väärin. Mutta en ala vääntää tästä kanssasi. Sinun mielenterveysongelmasi eivät ole minun päänvaivani, vaan ne ovat läheistesi ongelma.

Niitä väärinkäytöksiä kuitenkin  tapahtuu. Olen itse hoitoalalla ja käyn kyllä lääkärissä tarpeen mukaan, mutta en omalla työpaikallani. 

Hyi, aloittaja vaikuttaa juuri sellaiselta uteliaalta kyökkipsykologilta (narsistiltakin) joiden vuoksi todellakin kannattaa miettiä kahdesti mistä muille kertoo. Vain hänen tapansa on oikea, vain hän "tietää" miten muiden kuuluu elää ja toimia.

Vierailija kirjoitti:

Hyi, aloittaja vaikuttaa juuri sellaiselta uteliaalta kyökkipsykologilta (narsistiltakin) joiden vuoksi todellakin kannattaa miettiä kahdesti mistä muille kertoo. Vain hänen tapansa on oikea, vain hän "tietää" miten muiden kuuluu elää ja toimia.

Kommentistasi päätellen tunnistit vertaisesi, kun noin innokkaasti diagnooseja jakelet.

Onhan meillä suomalaisilla aika pitkä perinne, että perheen asiat käsitellään perheen sisällä. Juontaa ehkä juurensa ajalta, jolloin elettiin pienemmissä yhteisöissä ja jokaisessa yhteisössä oli vähintään yksi juoruämmä, joka iloisesti liverteli kaiken muilta kuulemansa jokaiselle, joka vain viitsi edes hetken kuunnella. Ja tarpeen mukaan väritti juoruja itse keksimillään asioilla, jotta juorusta tulisi entistäkin mehevämpi. Molemmat vanhempani ovat pieniltä paikkakunnilta ja muistan jo lapsuudestani, miten äiti korosti, ettei perheen asioista kerrota ulkopuolisille. Eikä koskenut vain mahdollisia vaikeuksia vaan myös esimerkiksi varakkuutta. Ei ollut sallittua edes näyttää ulospäin, että meidän perheellä oli rahaa.