Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?

Vierailija kirjoitti:

Ei se minusta hyvä asia ole että vaikenee vaikeuksista. Tottahan jokainen kaipaisi lohdutusta. Itse vaikenen, koska aina kun olen puhunut niistä, olen saanut kannustamisen ja tuen sijaan vain vittuilua. Perheeni ilkeilee kaikista tietämistään vaikeuksista hamaan hautaan saakka. En luota enää kehenkään.

Mulla aivan sama. On parempi pitää suunsa kiinni etenkin sukulaisille. Sukulaiset "tietävät" vaikeuteni liian hyvin jo sen pohjalta, minkälainen olin 3-vuotiaana. Monet kerrat  olisin kaivannut tukea, mutta opin nopeasti, että pidän suuni kiinni. Ilkeilyä, naljailua, vanhojen menneiden ikävien asioiden muistelua, vittuilua, "tietämistä", tuesta tai ymmärryksestä ei tosiaan puhuta minun kohdallani.

En ole purkautunut enää oikein kenellekään. Kirjoitan päiväkirjaa ja puran tunteeni, vaikeuteni ja pettymykseni sinne.

Monta kertaa huomaan, että olisi mukavaa jos voisin soittaa äidilleni saadakseni tukea niin kuin monet voivat. Minun tapauksessani se olisi viimeinen temppu. Äitini ei ole koskaan tukenut minua missään, aina olen tehnyt itse väärin jos olen joutunut vaikeuksiin. Esim työttömyys = aiheuttanut itse. Todellisuudessa 

tuotanto-taloudelliset syyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tuollainen vaikeuksistaan vaikeneva. Olen kärsinyt vuosia vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Minut jopa heitettiin pellolle yliopistosta, kun en vain pystynyt käymään luennoilla enkä tenteissä (pääsin myöhemmin uudestaan sisälle ja hoidin opinnot loppuun). Lääkäriinkään en ole kehdannut mennä. Ainoa, joka tietää ongelmistani, on aviomieheni. Muille läheisille en ole kertonut mitään. Olen aina ollut perheeni "kallio". Minulle kerrotaan kaikista ongelmista, minä kuuntelen ja tarjoan lohtua sekä järkeviä neuvoja. Olen myös perheeni "helppo lapsi". Siis se hiljainen ja kiltti, joka ei joudu ongelmiin, vaan pärjää aina ilman apua. En vain pysty luopumaan tuosta roolista. Eikä minulle oikeastaan anneta mahdollisuuttakaan siihen. Kärsin siis hiljaisuudessa ja toivon, että jossain vaiheessa olisin taas onnellinen. Enkä tosiaankaan pidä tätä terveenä tai ihailtavana tapana.

Minä olin myös ennen tuollainen. Pikkulapsiaikana oli pakko opetella. Opetella sanomaan että olen väsynyt. Että mokailen. Että en jaksa. Että tarvitsen apua. Että en riitä, en osaa, en pysty. Että joskus mietin miten helppoa olisi yksin autoillensa painaa kaasua ja tähdätä tolppaan. Surullista kyllä neuvola ei yhtään ottanut tätä vastaan, mutta kun uskalsin puhua siitä muuttamalle kaverille, löysin ymmärtäjiä ja sen myötä itsemyötätuntoa ja konkreettisia ratkaisuja ja voimavarojen vapautumista lamaavan syyllisyyden alta. Varmaan joku pyöritteli silmiään ja otti etäisyyttä, en muista, mutta muutama kaverisuhde syveni ystävyydeksi joka on jatkunut yli 10 vuotta. Ja minusta on tullut huomattavasti vähemmän surkea äiti niiden keskustelujen ja saamani tuen avulla.

Samaan aikaan opettelin vetämään rajojani ja sanomaan mm. äidilleni välillä että mulla ei just nyt ole mahdollisuutta kuunnella, auttaa ja ratkaista. Ei pysty.

Todella hienoa! Rohkaisevaa kuulla kokemuksistasi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut tuollaisessa ilmapiirissä, kaikki on hyvin ja nyt puhutaan terveydestä. Koko muulla lapsuuden perheelläni on vakavia kroonisia sairauksia. Isäni jo kuoli omaansa.

Kuukausi sitten veljeni soitti äidille ja äiti minulle, mene katsomaan sillä ei taida olla kaikki hyvin. Löysin lattialta tajuttoman, soitin ambulanssin, veli makasi viikon teholla, tokeni tuosta ja kun kysyn mikä sinulla oli, vastaus on ei mikään, kyllä tämä tästä, vähän pyörrytti. Ehkä vaimonsa tietää mikä oli, mutta eihän sisarelle sairaalassa kerrota mistä oli kyse, mutta ei ketään pidetä 3vk keskussairaalassa 'pyörtymisen' takia.

Tuttu vanhapoika, jörrikkä, sairastui syöpään ja haluaa jutella kokemuksestaan kaikille, lapsuuden perheeni toteaa, kerää sääliä.

Mielestäni yksinäinen vanhahko mies purkaa tuntojaan, hyvä niin.

Mun miehen porukat eli anoppilani on ihan samanlainen! Yksi esimerkki monista on anopin edelleen jatkuva täydellisyyden illuusio itsestään. Sairasti reumaa jo kun lapsensa olivat pieniä, mutta asia kerrottiin lapsille, kun mieheni oli n.25v. Uskomatonta! Vähättelee myös ihan kaikkien sairauksia, psyykkisiä sairauksia ei ole olemassakaan, jotkut ihmiset nyt vaan ovat ”vaikeita.”

Itse en puhu vaikeista asioista kuin ehkä joskus jälkikäteen vuosien päästä, koska vaikeuksissa mua stressaa jos koko ajan joku sitten hössöttää ja kyselee asiasta. Mielummin käytän energiani asiasta selviytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tälläinen ystävä. Tai ainakin luulin, että olemme ystäviä. Hän on aina iloinen ja pirteä. Olen kuitenkin kuullut, että hän on hölmöillyt. Tehnyt sellaisia asioita, joita en olisi hänestä uskonut. Minulle hän esittää jotakin täydellisyyden perikuvaa. Hän ei ole enää minun paras ystäväni juuri siitä syystä, ei siis siksi , että on hölmöillyt, vaan siksi että ei kerro rehellisesti mitä hänelle kuuluu, vaan kaikki on aina "hyvin". Hän on epäaito. Kenenkään elämä ei ole aina kivaa, hän kuitenkin tahtoo minulle sellaista esittää, enkä tiedä minkä takia. 

Hui, toinen yrittää tsempata ja päästä eteenpäin elämässä vaikeiden aikojen jälkeen, ja sinä haluat että hän avoimesti rypisi menneisyydessään ja ongelmissaan, ettei vain vaikuttaisi muita paremmalta!

Varmasti hyvä ettette ole enää ystäviä, kuulostatte liian erilaisilta. Jotkut antavat toisilleen energiaa positiivisuudellaan, toisenlaiset kaverukset taas saavat mielihyvää siitä että vuorotellen kuunnellaan  ymmärtäväisinä toisen vaikeuksia.

Onpa tämä surullisten ja ihmisiin pettyneiden vastaajien ketju.

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Vierailija kirjoitti:

Itse en puhu vaikeista asioista kuin ehkä joskus jälkikäteen vuosien päästä, koska vaikeuksissa mua stressaa jos koko ajan joku sitten hössöttää ja kyselee asiasta. Mielummin käytän energiani asiasta selviytymiseen.

Oletko kokenut joskus jotain todella, todella pahaa? Sellaista, joka kääntää koko maailmasi hetkessä täysin ympäri? Jos olet, niin miten kykenit säilyttämään ajatuksen arvokkuudestasi ollessasi täysin maahanlyöty? Miten nousit pelkästään yksin ylös?

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Kyllä, voisin lahjoittaa rahaa ja järjestää keräyksen heitä varten. Tai taata lainan.

Isäni ei puhunut sille tapahtuneista pahoista asioista ennen kuin alkoholisoitui ja yritti itsemurhaa.

Opin avoimuutta olemalla parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Hän tulee kulttuurista, jossa miehetkin uskaltavat itkevät muiden ihmisten nähden ja se on normaalia, tai uskaltavat alkaa laulaa tuosta vaan, oli lauluääntä tai ei. Siellä myös puhuttiin avoimesti ison perheen kesken kun yhdellä perheen 9-vuotiaalla tyttärellä oli alkanut kuukautiset. Minäkin ounastelinkin siihen aikaan ujona herkästi ja siellä se oli niin epätavallista (siinä tilanteessa) että sanoivat toisilleen minun kuullen: katso miten se punastuu. Miehen kanssa mykkäkoulu ei onnistunut, sillä halusi puhua riidat selviksi. Alussa kaikki em. asiat ärsytti tai oudoksutti.

Vuosia meni että opin pois puhumattomuudesta. Tänä päivänä olen itsevarma ja avoin. En välitä siitä että ongelmistani (avioero ja siitä seurannut masennus kausi)puhutaan kylillä. Enkä siitä että isäni itsari yrityksestä puhutaan kun olen siitä kertonut.

Uskon että moni hyötyy siitä kun ei koe olevansa yksin ongemiensa kanssa. Toki ihmiset netistä lukee että kaikilla on ongelmia, mutta kun tuntee jonkun joka on käynyt läpi samoja kipeitä asioita ja puhuu niistä ääneen. Varmasti helpottaa ja madaltaa heidän kynnystää puhua vaikeista asioista.

Joku sanoikin aiemmin että Suomessa ei puhuta vaikeista asioista eikä huudella hyviäkään asioista jolloin meistä kaikista tulee samanlaista harmaata massaa... Puhumattomuudella teemme itsellemme karhunpalveluksen eivätkä muut koe meitä kiinnostaviksi. Myös meidän itsemme mielestä omat ongelmat ja hyvät jutut menettävät merkitystään kun emme puhu niistä, maailma alkaa näyttää harmaalta myös meidän silmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Kyllä, voisin lahjoittaa rahaa ja järjestää keräyksen heitä varten. Tai taata lainan.

Silloinkin, jos kyseisellä henkilöllä olisi vaikkapa peliongelma? Tai jos summa olisikin suurempi? Ymmärrät kuitenkin varmaan, että jo kymppitonni on monelle sen verran iso summa, ettei ole noin vain mahdollisuutta lahjoittaa sellaista rahaa kenellekään?

Vierailija kirjoitti:

Isäni ei puhunut sille tapahtuneista pahoista asioista ennen kuin alkoholisoitui ja yritti itsemurhaa.

Opin avoimuutta olemalla parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa. Hän tulee kulttuurista, jossa miehetkin uskaltavat itkevät muiden ihmisten nähden ja se on normaalia, tai uskaltavat alkaa laulaa tuosta vaan, oli lauluääntä tai ei. Siellä myös puhuttiin avoimesti ison perheen kesken kun yhdellä perheen 9-vuotiaalla tyttärellä oli alkanut kuukautiset. Minäkin ounastelinkin siihen aikaan ujona herkästi ja siellä se oli niin epätavallista (siinä tilanteessa) että sanoivat toisilleen minun kuullen: katso miten se punastuu. Miehen kanssa mykkäkoulu ei onnistunut, sillä halusi puhua riidat selviksi. Alussa kaikki em. asiat ärsytti tai oudoksutti.

Vuosia meni että opin pois puhumattomuudesta. Tänä päivänä olen itsevarma ja avoin. En välitä siitä että ongelmistani (avioero ja siitä seurannut masennus kausi)puhutaan kylillä. Enkä siitä että isäni itsari yrityksestä puhutaan kun olen siitä kertonut.

Uskon että moni hyötyy siitä kun ei koe olevansa yksin ongemiensa kanssa. Toki ihmiset netistä lukee että kaikilla on ongelmia, mutta kun tuntee jonkun joka on käynyt läpi samoja kipeitä asioita ja puhuu niistä ääneen. Varmasti helpottaa ja madaltaa heidän kynnystää puhua vaikeista asioista.

Joku sanoikin aiemmin että Suomessa ei puhuta vaikeista asioista eikä huudella hyviäkään asioista jolloin meistä kaikista tulee samanlaista harmaata massaa... Puhumattomuudella teemme itsellemme karhunpalveluksen eivätkä muut koe meitä kiinnostaviksi. Myös meidän itsemme mielestä omat ongelmat ja hyvät jutut menettävät merkitystään kun emme puhu niistä, maailma alkaa näyttää harmaalta myös meidän silmistä.

Tämä on totta. Olet tehnyt valtavasti töitä itsesi kanssa, se on arvostettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Kyllä, voisin lahjoittaa rahaa ja järjestää keräyksen heitä varten. Tai taata lainan.

Silloinkin, jos kyseisellä henkilöllä olisi vaikkapa peliongelma? Tai jos summa olisikin suurempi? Ymmärrät kuitenkin varmaan, että jo kymppitonni on monelle sen verran iso summa, ettei ole noin vain mahdollisuutta lahjoittaa sellaista rahaa kenellekään?

Ymmärrän sen, että sinä yrität nyt tässä etsiä muiden toiminnasta oikeutusta sille, että on täysin hyväksyttävää pitää huolta ainoastaan itsestään. Sori, minusta se ei ole kovin arvostettava tapa elää koko elämänsä läpi.

Työttömänä työnhakijana/pätkätyöläisenä olen myös kamppaillut sen kanssa, että en halua tai uskalla ilmaista tuntemaani uupumusta, vihaa, häpeää, pettymystä ja nöyryytystä. Työnhakuhan on jatkuvaa "jeejee kyllä pystyn kyllä osaan" hypetystä, ja potentiaaliselle työnantajalle pitää aina esittää reipasta ja optimistista. Pelkään, että jos annan yksityisessäkään keskustelussa negatiivisuudelle valtaa, uppoan syvemmälle suohon enkä koskaan enää nouse (pääse töihin) . Pelkään myös ihmisten antamia hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka joskus vain satuttavat ja masentavat lisää.

Olin juttelemassa psykologille, ja minun piti koko ajan vakuutella itselleni, että on ok puhua tälle ihmiselle työnhakuun liittyvistä negatiivisista ja pessimistisistä tunteista. Silti hävetti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Kyllä, voisin lahjoittaa rahaa ja järjestää keräyksen heitä varten. Tai taata lainan.

Silloinkin, jos kyseisellä henkilöllä olisi vaikkapa peliongelma? Tai jos summa olisikin suurempi? Ymmärrät kuitenkin varmaan, että jo kymppitonni on monelle sen verran iso summa, ettei ole noin vain mahdollisuutta lahjoittaa sellaista rahaa kenellekään?

Ymmärrän sen, että sinä yrität nyt tässä etsiä muiden toiminnasta oikeutusta sille, että on täysin hyväksyttävää pitää huolta ainoastaan itsestään. Sori, minusta se ei ole kovin arvostettava tapa elää koko elämänsä läpi.

Ymmärsit väärin. Jos tarvitsee rahaa, sitä nyt kannattaa kysyä ensimmäisenä sieltä, mistä rahaa yleensä saa. Pankista. Jos on esimerkiksi pitkä sairasloma, joka aiheuttaa asuntolainan maksuvaikeuksia,  koska Kelan päiväraha ei riitä laskuista selviämiseen, ensimmäisenä kannattaa hakea lyhennysvapaata pankista eikä suinkaan pyytää rahaa ystäviltään. Jos taas on maksuvaikeuksia peliongelmien vuoksi, pitää hakea apua peliongelmaansa sekä selvittää eri laskujen velkojilta, millaisen maksusuunnitelman voisi heidän kanssaan tehdä. Voi myös selvittää, mitä mahdollisuuksia on päästä velkaneuvontaan tai onko ulosottoon päästäminen sittenkin järkevämpää kuin yrittää sinnitellä tai peräti kerryttää lisää velkaa. Hyvin monissa ongelmissa parhaimmat ratkaisut löytyvät sieltä, missä on juuri sen ongelman ratkaisun osaajia. Jos sulta murtuu jalka, todennäköisesti sinäkin menet lääkäriin etkä pyytämään ystävältäsi, että tämä tekisi jalallesi jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on pakko kyllä todeta, että parhaimmillaan asioista puhuminen pelastaa ihmisen hengen. Nytkin on lähipiirissä sattunut niin ikävä ja surullinen tapaus, että jos jotain olisi tiedetty ja edes aavistettu on olisimme ainakin yrittäneet auttaa. Siinä mielessä en kannata sitä, että pitää kaiken sisällään. Näitä ikävästi päättyneitä tilanteita tiedän liian monta ja yksikin on liikaa. Tietysti edes apu ei aina pelasta, mutta itse ainakin olisin levollisimmin mielin jos tietäisin, että olisin tarjonnut apua, hankkinut apua tai edes yrittänyt auttaa. Jotkut ihmiset ovat niin ihania loppuun asti ja yrittävät säästää muita kärsien sitten itse kaiken tuskan hiljaa sisällään.  Monesti nämä ihmiset ovat itse niitä herkkiä ja kilttejä, jotka eivät koskaan rasita muita.

Pitää ottaa itse se linja, että mieluummin pyytää apua jos kaikki käy liian raskaaksi. Kurjaa on tietysti se, että kaikki eivät apua saa, vaikka pyytäisivät ja jotkut eivät osaa auttaa ja olla tukena. Itselläkin on tästä kokemusta. En minäkään kyllä puhuisi kuin läheisille ihmiselle tai hankkisin "ammattiapua". Todella surullinen olo tällä hetkellä. Toiset eivät vaan aina jaksa ja pitää muistaa se ettei ihminen kestä mitä vaan. Itseä nämä ajatukset koskettavat myös todella paljon, kun olen ollut lähellä "lähtöä" ja en saanut silloin edes vanhemmilta apua. Nyt on heidän helppo ihmetellä toisten surua ja olla järkyttyneitä ( ja saavat tietysti olla ja olen itsekin) mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että minuakaan ei ehkä olisi enää täällä jos en olisi jaksanut. Puhuin silloin heille paljon asioista, mutta kaikki oli turhaa. Minä selvisin ja olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin. Kaikki eivät yksin jaksa :(  Nyt itkettää nuoren ihmisen puolesta jolla oli elämä edessään :( Vaikeaa on ymmärtää, mutta ymmärrän silti, kun on se hetki jolloin ei enää jaksa niin silloin haluaa vain tuskan pois. Tämän takia on syyllistä niitä, jotka lähtevät. Ymmärrän sen tuskan ja pimeyden, kun olen itsekin ollut niin lähellä. Haluaa vaan, että se kaikki loppuu, eikä kestä enää. Uskon, ettei kukaan heistä ole itsekäs. He eivät vaan jaksa enää :(

Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Mutta mun mielestä apua kannattaa pyytää ensisijaisesti sellaiselta, jolla on vähintäänkin tarvittavaa tietotaitoa ja mieluummin sen lisäksi vielä resurssejakin auttaa. Harva meistä on sellainen kaikkien alojen asiantuntija, joka pystyisi auttamaan toista ihmistä ihan missä ongelmassa tahansa. 

Jokainen voi tehdä jotakin, jos halua siihen on.

Jos sun siskosi, veljesi tai ystäväsi olisi nyt tilanteessa, jossa koti menisi alta, mikäli ei saisi kasaan tämän kuun  loppuun mennessä 10 000 €, niin löytyisikö sulta halua auttaa? 

Kyllä, voisin lahjoittaa rahaa ja järjestää keräyksen heitä varten. Tai taata lainan.

Silloinkin, jos kyseisellä henkilöllä olisi vaikkapa peliongelma? Tai jos summa olisikin suurempi? Ymmärrät kuitenkin varmaan, että jo kymppitonni on monelle sen verran iso summa, ettei ole noin vain mahdollisuutta lahjoittaa sellaista rahaa kenellekään?

Ymmärrän sen, että sinä yrität nyt tässä etsiä muiden toiminnasta oikeutusta sille, että on täysin hyväksyttävää pitää huolta ainoastaan itsestään. Sori, minusta se ei ole kovin arvostettava tapa elää koko elämänsä läpi.

Ymmärsit väärin. Jos tarvitsee rahaa, sitä nyt kannattaa kysyä ensimmäisenä sieltä, mistä rahaa yleensä saa. Pankista. Jos on esimerkiksi pitkä sairasloma, joka aiheuttaa asuntolainan maksuvaikeuksia,  koska Kelan päiväraha ei riitä laskuista selviämiseen, ensimmäisenä kannattaa hakea lyhennysvapaata pankista eikä suinkaan pyytää rahaa ystäviltään. Jos taas on maksuvaikeuksia peliongelmien vuoksi, pitää hakea apua peliongelmaansa sekä selvittää eri laskujen velkojilta, millaisen maksusuunnitelman voisi heidän kanssaan tehdä. Voi myös selvittää, mitä mahdollisuuksia on päästä velkaneuvontaan tai onko ulosottoon päästäminen sittenkin järkevämpää kuin yrittää sinnitellä tai peräti kerryttää lisää velkaa. Hyvin monissa ongelmissa parhaimmat ratkaisut löytyvät sieltä, missä on juuri sen ongelman ratkaisun osaajia. Jos sulta murtuu jalka, todennäköisesti sinäkin menet lääkäriin etkä pyytämään ystävältäsi, että tämä tekisi jalallesi jotain. 

Minä en sitten ole tuo "jankkaaja" vaan kirjoitin vaan tuon ensimmäisen viestin, jossa kerroin ikävästä tapauksesta lähipiirissä. En ole kirjoittanut muita.

Vierailija kirjoitti:

Työttömänä työnhakijana/pätkätyöläisenä olen myös kamppaillut sen kanssa, että en halua tai uskalla ilmaista tuntemaani uupumusta, vihaa, häpeää, pettymystä ja nöyryytystä. Työnhakuhan on jatkuvaa "jeejee kyllä pystyn kyllä osaan" hypetystä, ja potentiaaliselle työnantajalle pitää aina esittää reipasta ja optimistista. Pelkään, että jos annan yksityisessäkään keskustelussa negatiivisuudelle valtaa, uppoan syvemmälle suohon enkä koskaan enää nouse (pääse töihin) . Pelkään myös ihmisten antamia hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka joskus vain satuttavat ja masentavat lisää.

Olin juttelemassa psykologille, ja minun piti koko ajan vakuutella itselleni, että on ok puhua tälle ihmiselle työnhakuun liittyvistä negatiivisista ja pessimistisistä tunteista. Silti hävetti.

Täysin ymmärrettävää tuossa tilanteessa. Toivon sinulle paljon voimia, työnhaku on raskasta työtä!