Lue keskustelun säännöt.
Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?
Miksi tämä on monille ylpeilyn aihe? Pelkäävätkö ihmiset niin kovasti muiden reaktiota, jos paljastuu, että he elävät ihan samanlaista elämää iloineen ja suruineen kuin toisetkin? Miksi joillekin on niin tärkeää pitää kulissit kunnossa, vaikka tapahtuisi mitä? Eihän kukaan osaa olla kunnolla tukena, jos ei tiedä, että toisella on vaikeaa.
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksi, että muiden ei tarvitse kuunnella :)
Sehän on aivan itsestäänselvyys. Jokainen päättää itse miten toimii missäkin tilanteessa. Mutta miksi sinä toimit noin?
En minä toimi noin, vaan minä tykkään vatvoa ja ratkoa toisten ongelmia <3
Entä jos henkilö ei halua sinun ratkovan ongelmiaan, vaan kaipaa ainoastaan myötätuntoa? Miltä se tuntuu?
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastaan silti. Yleensä se tuntuu ärsyttävältä. Riippuu toki tilanteesta. On ihmisiä, jotka eivät edes halua ratkaista ongelmiaan, koska ongelmien avulla he saavat huomiota ja myötätuntoa muilta ihmisiltä. Kyseessä on silloin vallankäyttö ja manipulointi. Lisäksi joskus on yksinkertaisesti aika mahdotonta tuntea myötätuntoa. Esimerkkinä vaikka tilanne, kun kaverini petti miestään, jäi siitä kiiinni ja mies otti eron. Kaverini olisi ilmeisesti kaivannut myötätuntoani, kun hänelle kävi noin surkeasti, että mies jätti. Ikävä kyllä en tuntenut myötätuntoa vaan ajattelin, että itsepä soppasi keitit. Myötätuntoni oli täysin kaverini miehen puolella.
Kylläpä tosiaan vaikuttaa saavan myötätuntoa. Oikea oppikirjaesimerkki tuo sinun käytöksesi. Et kuulosta ystävältä.
Eli sun mielestä mun olisi pitänyt voivotella tämän kaverin kanssa, että oli kyllä niin p.aska äijiä, kun moisesta pikkujutusta otti nokkiinsa ja otti ja lähti?
Onko sinun asiasi moralisoida toisia? Jos siis olet oikeasti kyseisen ihmisen ystävä.
Sä varmaan kuulut niihin ihmisiin, jotka tuntevat myötätuntoa korttinsa menettäneitä ja sivullisille vammoja aiheuttaneita rattijuoppojakin kohtaan, jos nämä sattuvat olemaan ystäviäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.
Sekin on täysin yksilöllistä mistä kukin kuormittuu. Kaikki aikuiset eivät ole lasia. Osa kykenee seuraamaan esimerkiksi uutisia siitä huolimatta, että maailmassa tapahtuu ikäviä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.
Varsinkaan, jos eivät edes halua ongelmiinsa mitään ratkaisua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.
Varsinkaan, jos eivät edes halua ongelmiinsa mitään ratkaisua.
Ehkä sinä tarjoat vain harvinaisen huonoja ratkaisuja, jos ne eivät kelpaa toisille. Tai sitten et tarjoat niitä hyvin tökeröllä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kertoisin random-kaverille asioistani?
Itse en kerro asioistani sen takia, kun tiedän pärjääväni ja en halua olla rasitteena toisille kertomalla että elämä on välillä ihan paskaa. Ajattelen aina että jollain on asiat vielä huonommin kun itselläni ja en siksi halua alistua joutua säälin kohteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi märehtiä kurjia juttuja jonkun kanssa, joka ei kuitenkaan voi niille asioille tehdä mitään? Käyttää sen tapaamisen mieluummin iloisiin ja piristäviin asioihin.
Noinko sanot ihmiselle, joka yrittää kertoa sinulle vaikeuksistaan? Sinähän et halua kuluttaa aikaa märehtimiseen, joten tuskin haluat koskaan auttaa ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.
Varsinkaan, jos eivät edes halua ongelmiinsa mitään ratkaisua.
Ehkä sinä tarjoat vain harvinaisen huonoja ratkaisuja, jos ne eivät kelpaa toisille. Tai sitten et tarjoat niitä hyvin tökeröllä tavalla.
En tarjoa ratkaisuja ihmisille, jotka eivät multa ratkaisuja pyydä. Lähipiirini kuitenkin tietää, että jos he multa jotain haluavat, he myös sanovat, mitä haluavat. En ala arvailemaan, tarkoittaisiko nyt tämä vuodatus sitä, että multa halutaan rahaa lainaksi. Tai että halutaanko, että teen jotain muuta. Pitää sanoa suoraan, mitä haluaa. Sitten mä annan sen, jos mulla on siihen mahdollisuus ja katson, että juuri mun pitää antaa se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan" ei ole pelkästään jenkkisarjoista tuttu lause vaan täyttä todellisuutta. Ihmiset suhtautuvat huonommin niihin joilla menee huonommin, ja se näkyy usein tälläkin palstalla. Jos näytät heikkouden niin vihamiehesi iskee juuri siihen paikkaan.
Selviytyjä kirjoitti:
Itse en kerro asioistani sen takia, kun tiedän pärjääväni ja en halua olla rasitteena toisille kertomalla että elämä on välillä ihan paskaa. Ajattelen aina että jollain on asiat vielä huonommin kun itselläni ja en siksi halua alistua joutua säälin kohteeksi.
Tuo on tyypillinen masentuneen ajatus: olen niin arvoton, etten ansaitse edes toisten apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni elää kulissielämää. Miten tyhmänä hän pitää minua? Tytärtään!
Tiedän että hänellä on/on ollut vaikeuksia elämässään. Varsinkin tunnetasolla.
Hyvin etäinen naisia kohtaan. Varmaan siksi koska äiti teki itsemurhan tämän ollessa 18v.
Ei halua ulkopuoliselta apua. Hänen mielessä: "Jos rakastan, niin minut hylätään".
Minun isoäiti (isän puolelta) kuoli siihen, että kaikki kuona (negatiiviset tunteet/ajatukset) kasvoi suureksi ja ainoa ratkaisu hänelle oli poistua tästä maailmasta. En ole tavannut tätä isoäitiä koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeuksista kertominen ei tarkoita automaattisesti valittamista. Valitettavaa, että tässä ketjussa moni tuntuu pitävän niitä synonyymeinä. Sillä on merkitystä mitä kertoo ja millä tavalla. Vaikeuksista voi kertoa myös asiallisesti. On muitakin vaihtoehtoja kuin loputon valitus tai täydellinen vaikeneminen.
Olet oikeassa. Harva ihminen kuitenkaan osaa jalon keskitien taidon tässä asiassa. Sitä kohti kaikki pyrkikäämme.
Myönnän olevani hieman yliherkkä, pidän kertomista herkästi valittamisena, jos yhtään menee liialliseksi. Siksi vältän myös itse "vaikeuksista kertomista", omassa päässäni siis valittamista. Vaikka kerroinhan niistä nyt hieman anonyymina internetissä, tosi elämässä en kuitenkaan näin toimisi. Olen siis terapiassa opettelemassa näitä asioita, mutta uskoisin tämän olevan osittain kulttuurinen asia, siksi jaoin kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua kaikille kertoa, pääasia että jollekin kertoo ja jos niin vaikea asia niin ammattiauttajalle.
Itse olen tuollainen vaikeuksistaan vaikeneva. Olen kärsinyt vuosia vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Minut jopa heitettiin pellolle yliopistosta, kun en vain pystynyt käymään luennoilla enkä tenteissä (pääsin myöhemmin uudestaan sisälle ja hoidin opinnot loppuun). Lääkäriinkään en ole kehdannut mennä. Ainoa, joka tietää ongelmistani, on aviomieheni. Muille läheisille en ole kertonut mitään. Olen aina ollut perheeni "kallio". Minulle kerrotaan kaikista ongelmista, minä kuuntelen ja tarjoan lohtua sekä järkeviä neuvoja. Olen myös perheeni "helppo lapsi". Siis se hiljainen ja kiltti, joka ei joudu ongelmiin, vaan pärjää aina ilman apua. En vain pysty luopumaan tuosta roolista. Eikä minulle oikeastaan anneta mahdollisuuttakaan siihen. Kärsin siis hiljaisuudessa ja toivon, että jossain vaiheessa olisin taas onnellinen. Enkä tosiaankaan pidä tätä terveenä tai ihailtavana tapana.
Minä olin ennen avoin ja puhelias. Kerroin vaikeistakin asioista. Aivan kuten lapsuudenperheessäni tehtiin. Lastensuojelu muutti kaiken. Liki pitäen kaikki mitä puhuin oli käsitelty miten sattuu. Papereissa ei lukenut mitä olin sanonut, vaan miten työntekijä oli käsittänyt puheeni, ja mikä oli hänen mielipide siitä. Olin tyrmistynyt. Aloin varomaan kaikkea mitä sanoin. En antanut selkeitä vastauksia, puhuin ympäripyöreitä, yleistin, ja vältin henkilökohtaisten tietojen antoa. Pääsin eroon lastensuojelusta kahdessa vuodessa, kun sain vakuutettua, etten ole väsynyt kahteen autistiseen lapseeni. En avaudu enää, enkä halua olematonta tukea.
Kerron vaikeuksista ainoastaan niille harvoille ja valituille, jotka ovat todella läheisiå, jotka koen turvallisiksi ja joilta tiedän saavani vaikeuksien keskellä juuri sellaista tukea mitä tarvitsen.
Olen ennen ollut paljon avoimempi vaikeuksien suhteen, mutta elämä on opettanut ettei se aina ole todellakaan hyvä ratkaisu itsensä kannalta. Olen tullut monta kertaa satutetuksi ja loukatuksi, kun olen avautunut itselle kipeistä asioista jollekin kaverille ja en ole mielestäni tullut oikein kohdatuksi. Myös ei niin läheisten ihmisten utelu rupeaa ahdistamaan, jos on joskus kertonut jostakin kriisistä muttei kuitenkaan haluaisi siitä puhua myöhemmin enempää.
Eli summa summarum, puhun kyllä vaikeuksista, mutta vain aivan parhaimmille ja luotetuille muutamalle ystävälle, miehelleni ja äidilleni sekä sisaruksilleni.
Yleensä pidetään hyvänä, ettei kuormita toisia omilla murheillaan. Jokaisella pitäisi olla siitä huolimatta joku luottoystävä, jonka kanssa jakaa ongelmia. Jos sellaista ei ole, on turvauduttava ammattilaiseen.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tuollainen vaikeuksistaan vaikeneva. Olen kärsinyt vuosia vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Minut jopa heitettiin pellolle yliopistosta, kun en vain pystynyt käymään luennoilla enkä tenteissä (pääsin myöhemmin uudestaan sisälle ja hoidin opinnot loppuun). Lääkäriinkään en ole kehdannut mennä. Ainoa, joka tietää ongelmistani, on aviomieheni. Muille läheisille en ole kertonut mitään. Olen aina ollut perheeni "kallio". Minulle kerrotaan kaikista ongelmista, minä kuuntelen ja tarjoan lohtua sekä järkeviä neuvoja. Olen myös perheeni "helppo lapsi". Siis se hiljainen ja kiltti, joka ei joudu ongelmiin, vaan pärjää aina ilman apua. En vain pysty luopumaan tuosta roolista. Eikä minulle oikeastaan anneta mahdollisuuttakaan siihen. Kärsin siis hiljaisuudessa ja toivon, että jossain vaiheessa olisin taas onnellinen. Enkä tosiaankaan pidä tätä terveenä tai ihailtavana tapana.
Minä olin myös ennen tuollainen. Pikkulapsiaikana oli pakko opetella. Opetella sanomaan että olen väsynyt. Että mokailen. Että en jaksa. Että tarvitsen apua. Että en riitä, en osaa, en pysty. Että joskus mietin miten helppoa olisi yksin autoillensa painaa kaasua ja tähdätä tolppaan. Surullista kyllä neuvola ei yhtään ottanut tätä vastaan, mutta kun uskalsin puhua siitä muuttamalle kaverille, löysin ymmärtäjiä ja sen myötä itsemyötätuntoa ja konkreettisia ratkaisuja ja voimavarojen vapautumista lamaavan syyllisyyden alta. Varmaan joku pyöritteli silmiään ja otti etäisyyttä, en muista, mutta muutama kaverisuhde syveni ystävyydeksi joka on jatkunut yli 10 vuotta. Ja minusta on tullut huomattavasti vähemmän surkea äiti niiden keskustelujen ja saamani tuen avulla.
Samaan aikaan opettelin vetämään rajojani ja sanomaan mm. äidilleni välillä että mulla ei just nyt ole mahdollisuutta kuunnella, auttaa ja ratkaista. Ei pysty.
Monesti väkisin "ratkaisujaan" toisille tuputtavat ihmiset ovat luonteeltaan hyvin epäempaattisia ja sellaisia, jotka ajattelevat jollakin tavalla olevansa muiden yläpuolella ja siksi osaavansa ratkaista toisten ongelmat paljon paremmin kuin kyseinen ihminen itse. On tärkeä taito osata kuunnella muita eikä vain narsistisesti tuoda itseään koko ajan esiin.