Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?

mulla on kutakuinkin suppea sosiaalinen ympäristö. mun mielestä olisi outua jos joku puolituttu rupeaisi avautumaan elämän vaikeuksistaan. ehkä myös vaivaannuttavaa keskustelu omista ongelmista. sen takia ne voisi pitää omana tietona tai harkita kenelle niistä puhuu.

Tämä asenne johtaa sitten perhe sur miin. Pidetään kulissit pystyssä hampaat irvessä kunnes kuppi menee nurin, tuttavat ja naapurit saavat sitten lukea lehdistä miten "täydellisellä perheellä"  oli isot velat, avioliittokin rakoili  ja talo menossa alta.

Itse olen huomannut sen, että osa ihmisistä ei vain osaa keskustella tunteistaan, vaikeuksistaan jne. ja ottaa tukea vastaan. Jos kotona ei ole oppinut puhumaan asioista, niin ei sitä joutuu opettelemaan vasta aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen huomannut sen, että osa ihmisistä ei vain osaa keskustella tunteistaan, vaikeuksistaan jne. ja ottaa tukea vastaan. Jos kotona ei ole oppinut puhumaan asioista, niin ei sitä joutuu opettelemaan vasta aikuisena.

Tuot taitaa olla aika yleistä.

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertooko tällainen suhtautumistapa siitä, että kyseinen ihminen pelkää oikeasti muita ihmisiä ja kokee kelpaavansa muille ainoastaan ns. täydellisenä?

Ei, vaan kunnioittaa muita ihmisiä, ja selviytyy ongelmistaan yksin ilman kamalaa draamaa.

Entä jos muut kokevat ikäväksi sen, etteivät voi auttaa sinua hädän hetkellä? Entä jos he haluaisivat olla tukenasi?

Anteeksi vaan, mutta en elä kenenkään muun ehdoilla, en ole tilivelvollinen heille enkä elä ensisijaisesti heidän ilokseen. Minun ongelmani eivät ole muiden viihdettä. Uteliaat ihmiset ovat kyllä toista mieltä.

Toisekseen, mitä ihmettä he voisivat tehdä. Jos puhutaan oikeista ongelmista eikä vaan siitä että tänään potkaisin varpaani kynnykseen ja yhyy, niin eivät yleensä yhtään mitään. Miksi siis pilaisin yhteisen aikamme sellaisesta puhumiseen, johon he eivät voi vaikuttaa.

Itse en halua kaataa omia ongelmia/huolia muiden päälle, koska tuttavapiirissäni on draamaqueen ja en kestä sitä. Hän ei ole enää tuttavapiirissäni, kun on niin ongelmainen, enkä enää kestänyt häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole oikein kuormittaa muita omilla ongelmillaan. Ammattiauttajat ovat sitä varten.

Ei, ammattiauttajat eivät ole olemassa sitä varten että ihmisellä olisi joku jonka kanssa jakaa ilot ja surut, arkiset pohdinnat, yhteyden tunne. Sitä varten on perhe ja ystävät. Sitten jos se ei toimi tai riitä ja ihminen alkaa oireilla, voidaan kääntyä ammattilaisen puoleen. Mutta kyllä jokainen tarvitsee ensisijaisesti läheisiä eikä psykiatrisen tiimin tuekseen.

Mä luulen, että tässä ketjussa eri kommentoijat mieltävät käsitteet vaikeus, ongelma jne eri tavoin. Omalla kohdallani voin sanoa, että mulla on ollut elämässäni vaikeuksia ja vitutuksia. Vaikeuksia on ollut esimerkiksi vakava sairastuminen. Ja siitä olen puhunut lääkäreiden, hoitajien sekä terapeutin kanssa. He osasivat auttaa. Tehdä sen, mitä lääketiede voi tehdä sekä tarjota sen psykologisen tietämyksen ja tuen, jonka avulla pystyin asiaa käsittelemään ja hyväksymään tietyt sairauteni aiheuttamat asiat. Vitutuksia taas on ollut esimerkisi se, kuin aikoinaan HOASilla vuokrasopimus oli päättymässä ja mua tympi alkaa etsimään uutta asuntoa ja muuttokaan kaikkine pakkaamisineen ei ollut mun mukavien asioiden top 3 -listalla. Tästä jälkimmäisestä olen tietenkin voinut puhua ystävieni kanssa. Kertonut, että hitsi kun tympii uuden asunnon etsiminen enkä ole edes olettanut, että ystäväni järjestäisi mulla uuden asunnon tai hänen pitäisi tehdä mitään mun vitutukselleni. Vaikeuksissani käännyn ammattilaisten puoleen, vitutuksia voi purkaa kavereillekin.

Ei ihme jos apua ei riitä meille mielenterveysongelmaisille kun ihmiset menee elämässä ilmenevien normaalien vaikeuksien takia terapiaan. Muutenkin sanoisin että aika epäterveitä suurinosa tässä ketjussa. Voi toki sanoa että pärjää ilmankin puhumista tmv. mutta se malli toimii toisinkin päin. Ei osata vastavuoroisesti olla tukena tai myötätuntoinen sellaista kohtaa, joka tarvitsee vaikka kuuntelijaa. Keskitytään myös enemmän omiin tunteisiin, vaikka ongelmat eivät suoraan kosketa itseä, kuten joku joka puhui veljentyttärestään aikaisemmilla sivuilla.

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme jos apua ei riitä meille mielenterveysongelmaisille kun ihmiset menee elämässä ilmenevien normaalien vaikeuksien takia terapiaan. Muutenkin sanoisin että aika epäterveitä suurinosa tässä ketjussa. Voi toki sanoa että pärjää ilmankin puhumista tmv. mutta se malli toimii toisinkin päin. Ei osata vastavuoroisesti olla tukena tai myötätuntoinen sellaista kohtaa, joka tarvitsee vaikka kuuntelijaa. Keskitytään myös enemmän omiin tunteisiin, vaikka ongelmat eivät suoraan kosketa itseä, kuten joku joka puhui veljentyttärestään aikaisemmilla sivuilla.

Ei HALUTA olla "tukena" kun se tuki tarkoittaa pelkkää kuuntelemista, josta ei ole yhtään mitään hyötyä,  yhtään kenellekään.

Ei haluta myöskään olla mikään yksipuolinen tukihenkilö, ei jakseta kuunnella valitusta asioista jotka eivät ole mitenkään kuuntelijan ratkaistavissa. Ei jakseta lässyttäjiä, joilla on aina hirveästi kaikkea puhuttavaa, valitettavaa ja krooninen tuen tarve. 

Ei myöskään itse kuormiteta toisia hyödyttömällä valituksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme jos apua ei riitä meille mielenterveysongelmaisille kun ihmiset menee elämässä ilmenevien normaalien vaikeuksien takia terapiaan. Muutenkin sanoisin että aika epäterveitä suurinosa tässä ketjussa. Voi toki sanoa että pärjää ilmankin puhumista tmv. mutta se malli toimii toisinkin päin. Ei osata vastavuoroisesti olla tukena tai myötätuntoinen sellaista kohtaa, joka tarvitsee vaikka kuuntelijaa. Keskitytään myös enemmän omiin tunteisiin, vaikka ongelmat eivät suoraan kosketa itseä, kuten joku joka puhui veljentyttärestään aikaisemmilla sivuilla.

Ei HALUTA olla "tukena" kun se tuki tarkoittaa pelkkää kuuntelemista, josta ei ole yhtään mitään hyötyä,  yhtään kenellekään.

Ei haluta myöskään olla mikään yksipuolinen tukihenkilö, ei jakseta kuunnella valitusta asioista jotka eivät ole mitenkään kuuntelijan ratkaistavissa. Ei jakseta lässyttäjiä, joilla on aina hirveästi kaikkea puhuttavaa, valitettavaa ja krooninen tuen tarve. 

Ei myöskään itse kuormiteta toisia hyödyttömällä valituksella.

Joidenkin ihmisten täytyy pukea ongelmansa sanoiksi ennenkuin keksivät itse siihen ratkaisun. Mä kuulun näihin ihmisiin. En kuitenkaan tarvitse kuuntelijaksi toista ihmistä (jolla ei olisi asiaan edes mitään sanottavaakaan) vaan puhun koiralleni. Joskus nuorena kirjoitin päiväkirjaa ja löysin tarvitsemani ratkaisut, kun olin ensin työstänyt paperille ongelmani. Usein mietin, että jos tämä kirjoittamani olisi jonkun toisen ongelma, mitä  ehdottaisin hänelle ratkaisuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme jos apua ei riitä meille mielenterveysongelmaisille kun ihmiset menee elämässä ilmenevien normaalien vaikeuksien takia terapiaan. Muutenkin sanoisin että aika epäterveitä suurinosa tässä ketjussa. Voi toki sanoa että pärjää ilmankin puhumista tmv. mutta se malli toimii toisinkin päin. Ei osata vastavuoroisesti olla tukena tai myötätuntoinen sellaista kohtaa, joka tarvitsee vaikka kuuntelijaa. Keskitytään myös enemmän omiin tunteisiin, vaikka ongelmat eivät suoraan kosketa itseä, kuten joku joka puhui veljentyttärestään aikaisemmilla sivuilla.

Ei HALUTA olla "tukena" kun se tuki tarkoittaa pelkkää kuuntelemista, josta ei ole yhtään mitään hyötyä,  yhtään kenellekään.

Ei haluta myöskään olla mikään yksipuolinen tukihenkilö, ei jakseta kuunnella valitusta asioista jotka eivät ole mitenkään kuuntelijan ratkaistavissa. Ei jakseta lässyttäjiä, joilla on aina hirveästi kaikkea puhuttavaa, valitettavaa ja krooninen tuen tarve. 

Ei myöskään itse kuormiteta toisia hyödyttömällä valituksella.

Joidenkin ihmisten täytyy pukea ongelmansa sanoiksi ennenkuin keksivät itse siihen ratkaisun. Mä kuulun näihin ihmisiin. En kuitenkaan tarvitse kuuntelijaksi toista ihmistä (jolla ei olisi asiaan edes mitään sanottavaakaan) vaan puhun koiralleni. Joskus nuorena kirjoitin päiväkirjaa ja löysin tarvitsemani ratkaisut, kun olin ensin työstänyt paperille ongelmani. Usein mietin, että jos tämä kirjoittamani olisi jonkun toisen ongelma, mitä  ehdottaisin hänelle ratkaisuksi. 

No niinpä, kynä ja paperi vie paljon pidemmälle kun loputon puhuminen.

Kun se puhuminen on juuri sitä loputonta puhumista, tyyliin valittaa kaksi tuntia miten puoliso pettää, ja sitten sen sijaan että jättäisi sen puolison, menee tyytyväisenä kotiin.

Tullakseen ensi viikolla/ensi kuussa/ensi vuonna jälleen valittamaan, miten se puoliso edelleen pettää: voi ihme ja kumma, kun se alituinen ystäville valittaminen ei yhtään ole korjannut asiaa.

Minä ainakin halua viettää ystävien kanssa mukavaa aikaa. Vaikeuksien märehtiminen ei johda mihinkään. Tietysti jos tarvitsen neuvoa, kysyn sitä, mutta sellainen jeesustelu ei auta mitään. Ihan tosi harvoin joku ihminen on kyennyt antamaan neuvon josta olisi hyötyä, yleensä ihmiset osaa ehdottaa vain täysin ilmeisiä asioita jotka kyllä keksin itsekin, kiitos vaan paljon.

Ei vaikeuksia mitenkään tarvitse käsitellä ja puida. On kahdenlaisia vaikeuksia: niitä joille voit tehdä jotain ja sitten teet ja niitä jotka on vain pakko hyväksyä. Kummassakaan ei asiasta keskustelu auta yleensä yhtään.

Minulla on ollut muutamia ystäviä jotka ovat aina olleet kovin innokkaita keskustelemaan (itseaiheutetuista) ongelmistaan. Luonnollisesti mitään halua ottaa neuvoja vastaan ja toimia niiden mukaan ei ole ollut. Olen feidannut sellaiset ihmiset elämästäni. Voin antaa neuvoja ja apua jos on todellinen tarve, mutta en enää rupea vaikeuksienmärehtijän oksennusämpäriksi.

Aikuisen on oikeasti syytä osata käsitellä ongelmansa muutenkin kuin kuormittamalla niillä ystäviään. Jos ei osaa, on hyvä ja menee terapiaan opettelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Minun äitini oli tällainen "järki-ihminen". Mistään ei voinut avautua, kun hän oli jo etsimässä ratkaisuja. Johdatteleminen olisi parempi keino tai sitten kuunteleminen kuin kaiken antaminen tarjottimelta (vieläpä sellaisia ehdotuksia jotka eivät sopineet minulle). Itse kuitenkin stressitilanteissa raivosi ja lopulta puhkesi psykoosi, kun ei oikeastaan osannut käsitellä tunneasioita ollenkaan. Sisäistä maailmaa ei ollut nimeksikään vaan kaikki oli just tota konkreettista käsinkosketeltavaa maailmaa. Muutenkin meille tunne-ihmisille ongelma ei aina ole se silminnähtävä ongelma vaan se on oire. Ongelma tosiaan voi liittyäkin siihen että tunteisiin ei ole vastattu oikein. Silloin neuvominen menee väärään osoitteeseen kun keskitytään väärään asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Minun äitini oli tällainen "järki-ihminen". Mistään ei voinut avautua, kun hän oli jo etsimässä ratkaisuja. Johdatteleminen olisi parempi keino tai sitten kuunteleminen kuin kaiken antaminen tarjottimelta (vieläpä sellaisia ehdotuksia jotka eivät sopineet minulle). Itse kuitenkin stressitilanteissa raivosi ja lopulta puhkesi psykoosi, kun ei oikeastaan osannut käsitellä tunneasioita ollenkaan. Sisäistä maailmaa ei ollut nimeksikään vaan kaikki oli just tota konkreettista käsinkosketeltavaa maailmaa. Muutenkin meille tunne-ihmisille ongelma ei aina ole se silminnähtävä ongelma vaan se on oire. Ongelma tosiaan voi liittyäkin siihen että tunteisiin ei ole vastattu oikein. Silloin neuvominen menee väärään osoitteeseen kun keskitytään väärään asiaan.

Joo, järki ja tunteet eivät ole toisistaan erillään. Ihminen joka osaa tunnistaa tunteita on monesti kykenevämpi pääsemään eteenpäin kuin sellainen, joka yrittää pelkästään järjellä ratkoa kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.

Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.

Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.

No jos sinä ahdistut pahasti toisen kertoessa menettäneensä työnsä, niin tämä kertoo enemmän sinusta kuin tästä "avautujasta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?

Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.

Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.

Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.

Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai  oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa. 

Minun äitini oli tällainen "järki-ihminen". Mistään ei voinut avautua, kun hän oli jo etsimässä ratkaisuja. Johdatteleminen olisi parempi keino tai sitten kuunteleminen kuin kaiken antaminen tarjottimelta (vieläpä sellaisia ehdotuksia jotka eivät sopineet minulle). Itse kuitenkin stressitilanteissa raivosi ja lopulta puhkesi psykoosi, kun ei oikeastaan osannut käsitellä tunneasioita ollenkaan. Sisäistä maailmaa ei ollut nimeksikään vaan kaikki oli just tota konkreettista käsinkosketeltavaa maailmaa. Muutenkin meille tunne-ihmisille ongelma ei aina ole se silminnähtävä ongelma vaan se on oire. Ongelma tosiaan voi liittyäkin siihen että tunteisiin ei ole vastattu oikein. Silloin neuvominen menee väärään osoitteeseen kun keskitytään väärään asiaan.

Mä en sanoisi sun äitiäsi järki-ihmiseksi. Myös järki-ihmisillä on tunteet. Järki-ihminenkin osaa lohduttaa, jos toiselle on tapahtunut jotain ikävää. Mutta koska järki-ihminen kuitenkin toivoo, ettei toiselle enää uudestaan kävisi samalla tavalla, järki-ihminen helposti alkaa antaa neuvoja. Tai järki-ihminen toivoo, ettei toisen enää kovin kauaa tarvitsisi olla pahoillaan, huolissaan tai murheissaan, antaa hänelle neuvoja. Järki-ihminenkin suree, kun puoliso kuolee. Mutta järki-ihminen tietää, että pulloon tarttumalla ongelmat vain pahenevat. Hän siis mieluummin suree sen ajan, mikä hänellä suremiseen menee, kuin tarttuu helppoon ratkaisuun turruttaakseen tunteensa. 

Mä olen iän myötä oppinut, että on ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen toistavat omat virheensä. Eivät opi edellisistä yhtään mitään. Ovat niin tunneihmisiä, että menevät tunteet edellä taas jälleen kerran samoihin ongelmiin. Edellisestäkään ongelmasta ei ole vielä päästy, kun pitää tehdä sama tai hyvin samanlainen virhe uudelleen. Heistä olen oppinut, että eivät he oikeastaan edes toivo, että elämä olisi tasaista, rauhallista, mahdollisimman ongelmatonta ja mukavaa. Sellainen elämä olisi heidän luonteelleen tylsää ja puuduttavaa. Pitää olla vuorotellen suurta onnea ja iloa ja vastaavasti suurta epäonnea ja surua. Tunteiden vuoristorata on tunneihmiselle maailma, jossa hän haluaa elää. He pitävät järki-ihmisen tyytyväisyyttä tasaiseen arkeen käsittämättömänä aivan kuten järki-ihminen pitää käsittämättömänä, että joku tieten tahtoen toistaa asioita, joista ennenkin oli seurannut jotain ikävää. Järki-ihminen ei tajua, miksi pitää kerta toisensa jälkeen hakata päätä seinään ja sitten itkeä, kun otsa on kipeä. 

Olet aivan oikeassa siinä, että vanhempien tehtävä on johdatella lapsi ratkaisemaan itse oma ongelmansa. Antaa niitä taitoja, joilla ongelmia ratkaistaan. Ei tarjota valmiita ratkaisuja eikä ratkaista lapsen puolesta.