Lue keskustelun säännöt.
Hermo menee tähän hoitoon psykiatrisella puolella!!
08.04.2019 |
Olen avohoidon piirissä syömishäiriön vuoksi ja alan lopullisesti menettämään hermoni tähän niin sanottuun hoitoon. Aikaisemmin psykiatrisissa yksiköissä tilaani on rankasti vähätelty vaikka olen ollut pahimmillaan hengenvaarallisessa tilassa. Myöhemmin hoidon tarve on määritelty puhtaasti BMI:n mukaan vaikka sairaus on nimenomaan psyykkinen. En siis ole saanut riittävää tukea ja apua vaan tuntuu, että minut on määritelty puhtaasti painoni mukaan. Tuntuu, että oikeaan ongelmaan ei perehdytä tarpeeksi.
Nykyisessä hoitopaikassa sovittuja aikoja perutaan jatkuvasti heidän puoleltaan ilman mitään järkevää syytä. Usein syyksi sanotaan kiire, vaikka ajat on saatettu lyödä lukkoon jo viikkoja etukäteen. Tulee sellainen fiilis, että joku muu jyrää ylitseni ja hänen kanssaan sovitaan aika minun aikani päälle, koska "tarvitsee apua enemmän kuin minä" vaikka todellisuudessa todella huonokuntoisten potilaiden paikka ei edes ole avohoidossa, vaan sisätaudeilla sairaalahoidossa. Henkilökunta unohtaa jatkuvasti asioitani, mm. määrätä tarvittavat verikokeet ja tarkistaa että ovat voimassa ja varmasti oikein kirjattu ja sen vuoksi joudun ravaamaan labrassa useamman kerran. Nyt viime viikolla minulle piti kirjoittaa reseptille lisää lääkettä joka oli lopussa, eikä reseptiä ole vieläkään uusittu. Soittelen jatkuvasti perään milloin hoitavalle työntekijälleni ja milloin sihteerille, mutta tuntuu että aina joku unohtaa viedä viestin eteenpäin tai hoitaa asiat. Huoh, turhauttaa niin paljon ja oli vain pakko päästä avautumaan asiasta. Mihinköhän tästä voi valittaa, jos meininki ei pian muutu? Tuntuu, etten saa ansaitsemaani ja tarvitsemaani apua.
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä HOITO?! Ei tässä maassa OLE hoitoa. Ellei oo vara maksaa kalliita yksityisiä ja p.i.s.t.e!!
TAJUATKO?
HOITO ON SE RUOKA! Se maksaa sulla yhtä paljon kuin meille muille.
Rakas ihminen, ruoka ei todellakaan ole se hoito millä anoreksiasta paranee. Se, että hoidon ja toipumisen voi aloittaa, vaatii sitä että ihminen saa ravintoa niin että aivot jaksavat keskittyä ja vastaanottaa apua. Kuitenkaan kukaan ei parane syömishäiriöstä vain syömällä. Kokemusta on. Olin vuoden osastolla, missä painoni saatiin syömisellä tasattua lähelle normaalipainoa todella vakavasta alipainosta. Kuitenkaan en saanut terapiaa, kukaan ei perehtynyt todellisiin ongelmiin syömishäiriön ja oireilun takana. Kun pääsin osastolta pois, alkoi paino taas tippua ja oireilu jatkui.
Tottakai se jatkui koska se huomio ja vastuuttomuus otettiin sinulta pois kun osasto loppui, lapsuus taas loppui. Anoreksia on älykkäitten peli se tiedetään. Jos ei hyvita kasvaa niin oikein tarjotaan tuttia osastoilla. Ja lääkettä ja urat ja lääketehtaat tekevät kanssasi yhteistyötä.
Juu me kuolemme ellemme syö, vauvakin oppii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo syömishäiriötä, mutta saman kaltaisia kokemuksia täälläkin että apua ei saa. 13-vuotiaana koulukiusattuna, itsetuhoisena ja paniikkikohtauksista kärsivänä en saanut yliopistosairaalan psykiatrian polilla apua. Mua tutkittiin vuosi päiväpolilla, mutta mitään psyykkistä vikaa ei löydetty. Sen sijaan sanottiin, että mulla on aspergerin piirteitä ja hankala murkkuikä. Olin niin epätoivoinen että itkin noilla vastaanotoilla että en saa happea, en voi mennä ihmisten ilmoille ja haluan t-ppaa itseni. Psykologi syyllisti minua kiusaamisesta, käski minua muuttamaan mm. pukeutumistani käski ottaa "huumorin" rennommin.
Jotenkuten kävin peruskoulun loppuun hyvin arvosanoin vaikka poissaoloja tuli. Itsetuhoiset ajatukset loppuivat kasilla, kun luokanvaihdon myötä sain uusia kavereita, mutta paniikkihäiriö pysyi. Lukion ykkösellä paniikkihäiriö paheni ja kohtaukset saattoivat kestää tuntikausia. Aloin taas lintsata koulusta ja tunneilla mun piti usein juosta vessaan haukkomaan happea. Menin kouluterkkarille ja -psykologille juttelemaan. Sama syyllistäminen jatkui ja mua käskettiin hoitamaan paniikkia "ottamalla härkää sarvista" eli menemällä kouluun, kauppaan ja ulos. Eihän siitä mitään tullut ja vaadin mun vastahakoisia vanhempia viemään mut yksityiselle lääkärille, jotta saan lääkkeet. Nyt olen syönyt niitä 8 vuotta ja niiden avulla jaksan ja olen suht hyvillä mielin. Paniikkikohtauksia mulla ei ole ollut noiden aloittamisen jälkeen ja monta vuotta elin hyvin onnellista elämää, kunnes...
Tämän vuoden alusta mut irtisanottiin työstäni ja ajauduin masennuksen ja itseinhon syövereihin. Sain kuitenkin uuden työn melko pian, mutta masennus vaan jatkui. Ymmärsin että irtisanominen ja paine uudessa työssä toivat vanhat kiusaamistraumat pintaan. Kävin viime viikollla ekaa kertaa terapeutilla 15 vuoteen toivoen, että yksityisellä puolella aikuista asiakasta arvostettaisiin. No, hän hysyi multa: "Mikä oli se syy miksi sua kiusattiin? Oliko sussa jotain outoa ja provosoitko tahallaan?" Istunnon lopuksi ehdotti Kelan terapian hakemista. En taida hakea.
En enää luota yhteenkään psykiatriin, psykologiin ja terapeuttiin. Olen tyytyväinen elämääni vaikka syön lääkkeitä. Pääasia etten kohtaa enää tuon alan ihmisiä. Mies, perhe ja työ pitää mut järjissään. Aion aloittaa uuden harrastuksenkin, lopettaa sokerin syönnin ja alkoholin. Jälkikäteen ajateltuna mun julkisen puolen hoidon laiminlyönnistä olisi pitänyt valittaa Valviraan.
sulla on ollut tosi paljon huonoa onnea hoidon suhteen. Toivottavasti saat vielä tarvitsemaasi tukea asiallisesti ja nätisti. Voimia paljon.
Oliko prinsessa Victorialla laiminlyödympi lapsuus millään mittareilla ? No ei ollut, ei ihan muusta pelistä tässä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Älykkäitten prinsessojen hovipeli =anoreksia. Koko hovi pyörii.Ja ellei pyöri niin uhkaanpa kuolla. Mikä yllätys.
Mikä sua vaivaa?? Kuulostaa, että olet kateellinen toisen ongelmista? Mitä järkeä siinä on? Sori mutta en ymmärrä yhtään näitä kommentteja..
Vierailija kirjoitti:
Oliko prinsessa Victorialla laiminlyödympi lapsuus millään mittareilla ? No ei ollut, ei ihan muusta pelistä tässä on kyse.
Mitähän tietoa sulla tai mulla on niistä paineista, mitä tuleva maan hallitsijuus ihmisessä aiheuttaa? Niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oliko prinsessa Victorialla laiminlyödympi lapsuus millään mittareilla ? No ei ollut, ei ihan muusta pelistä tässä on kyse.
Niin oliko Vickanilla laiminlyödympi lapsuus kuin Afrikan lapsilla, millään mittareilla? Eli peli tuo on. Kommunikaatiopeliä.
Tunnen henkilökohtaisesti kaksi anorektikkoa. Kumpikaan ei ole laiha. Toinen on tunnistanut itsessään anoreksian ja ihailun laihoja ihmisiä kohtaan ja halun olla huomion keskipisteenä. Toinen on kaveripiirin kiristäjä. Aina kun menee jonkun pojan kanssa huonosti tai tullut mokailtua kännissä, niin yhtäkkiä anoreksia iskee ja kaverit pyörii ympärillä hyysäämässä.
Aiemmin itsekkin olin sitä mieltä, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja ihminen tarvitsee kaikenmaailman hoitoja. Mutta kun näitä oppii tuntemaan itse ja paremmin, niin mielikuva on muuttunut aika lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivotan omasta puolestani sekä ehkä jonkin muunkin paljon voimia ja tsemppiä syömishäiriöille naureskelijalle ja pilkkaajalle. Tuntuu, että tarvitset niitä! ja mieti kanssa sitä, miten paljon kannattaa huudella vahingoniloisesti ja omahyväisesti toisten ongelmille.
Siis onko ap:lla anoreksia vai BED?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykkäitten prinsessojen hovipeli =anoreksia. Koko hovi pyörii.Ja ellei pyöri niin uhkaanpa kuolla. Mikä yllätys.
Mikä sua vaivaa?? Kuulostaa, että olet kateellinen toisen ongelmista? Mitä järkeä siinä on? Sori mutta en ymmärrä yhtään näitä kommentteja..
No ethän sinä halua ymmärtää ja sen osoitankin. Mutta jospa haluaisitkin - syyään ekana kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen henkilökohtaisesti kaksi anorektikkoa. Kumpikaan ei ole laiha. Toinen on tunnistanut itsessään anoreksian ja ihailun laihoja ihmisiä kohtaan ja halun olla huomion keskipisteenä. Toinen on kaveripiirin kiristäjä. Aina kun menee jonkun pojan kanssa huonosti tai tullut mokailtua kännissä, niin yhtäkkiä anoreksia iskee ja kaverit pyörii ympärillä hyysäämässä.
Aiemmin itsekkin olin sitä mieltä, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja ihminen tarvitsee kaikenmaailman hoitoja. Mutta kun näitä oppii tuntemaan itse ja paremmin, niin mielikuva on muuttunut aika lailla.
no kerropas vielä rautalangasta väännettynä meille tyhmemmille että missä psykologisti anoreksiassa on siis kysymys? huomiohakuisuudestako? kyllähän se niin voikin olla, mutta kuten sanottua jos meinaa uhrata elämänsä ja kuolla sen vuoksi, niin sairaushan se silloin on. Ja miten mielestäsi tuota sairautta sitten pitäisi hoitaa? sinun tavallasiko, eli veetuilemalla ja haukkumalla? Just
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen henkilökohtaisesti kaksi anorektikkoa. Kumpikaan ei ole laiha. Toinen on tunnistanut itsessään anoreksian ja ihailun laihoja ihmisiä kohtaan ja halun olla huomion keskipisteenä. Toinen on kaveripiirin kiristäjä. Aina kun menee jonkun pojan kanssa huonosti tai tullut mokailtua kännissä, niin yhtäkkiä anoreksia iskee ja kaverit pyörii ympärillä hyysäämässä.
Aiemmin itsekkin olin sitä mieltä, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja ihminen tarvitsee kaikenmaailman hoitoja. Mutta kun näitä oppii tuntemaan itse ja paremmin, niin mielikuva on muuttunut aika lailla.
no kerropas vielä rautalangasta väännettynä meille tyhmemmille että missä psykologisti anoreksiassa on siis kysymys? huomiohakuisuudestako? kyllähän se niin voikin olla, mutta kuten sanottua jos meinaa uhrata elämänsä ja kuolla sen vuoksi, niin sairaushan se silloin on. Ja miten mielestäsi tuota sairautta sitten pitäisi hoitaa? sinun tavallasiko, eli veetuilemalla ja haukkumalla? Just
Missä minä olen veetuillut ja haukkunut. Ensimäisen kanssa olen hyvä ystävä ja aiheesta on juteltu paljon. Toinen on lapseni ystävä ja lapseni on jo aika kyllästynyt näihin anoreksiareaktioihin, kun kaverilla on morkkis.
Kummallakaan ei ole minkäänlaista halua kuolla syömättämyyteen, vaan ainakin ensimäinen on myöntänyt, että sai sillä itsetuntoaan hivelevää huomiota, mitä ei kokenut lapsena saaneensa. Toisesta en niin tiedä, koska ei ole ikäluokkaani ja ei ole minun ystäväni.
Sanokaahan anoreksiasta kärsivät, että miten teitä sitten pitäisi hoitaa? Psykoterapia kun ei ole pelkkää tukemista ja passiivista hoidon kohteena olemista, vaan edellyttää parannusta tuottaessaan, että asiakas/potilas työskentelee itsekin kovasti ja oivaltaa uutta vaikka kipeääkin tekisi. Jos tuota muutokseen johtavaa kivuliasta oivallusta ei kestä, ei parannusta tule. Jää pitkäaikaissairaaksi ja Elämä lipuu ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi täällä neuvotaan ap:ta syömisessä,kun hän ei ole edes kertonut,mistä häiriöstä on kyse? Jos paino on arka aihe,niin onko kyse ahmimishäiriöstä? Paljonko painat ap? Ylipainoisia on nykyään jo enemmistö ja ahmimishäiriöt tulevat varmasti lisääntymään. Ennen se on ollut harvinaista,eikä hoito ole varmaan vielä tarpeeksi kehittynyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä HOITO?! Ei tässä maassa OLE hoitoa. Ellei oo vara maksaa kalliita yksityisiä ja p.i.s.t.e!!
TAJUATKO?
HOITO ON SE RUOKA! Se maksaa sulla yhtä paljon kuin meille muille.
Rakas ihminen, ruoka ei todellakaan ole se hoito millä anoreksiasta paranee. Se, että hoidon ja toipumisen voi aloittaa, vaatii sitä että ihminen saa ravintoa niin että aivot jaksavat keskittyä ja vastaanottaa apua. Kuitenkaan kukaan ei parane syömishäiriöstä vain syömällä. Kokemusta on. Olin vuoden osastolla, missä painoni saatiin syömisellä tasattua lähelle normaalipainoa todella vakavasta alipainosta. Kuitenkaan en saanut terapiaa, kukaan ei perehtynyt todellisiin ongelmiin syömishäiriön ja oireilun takana. Kun pääsin osastolta pois, alkoi paino taas tippua ja oireilu jatkui.
No mitä nämä sinun todelliset ongelmat ovat? Kyllähän sinä ne itse tiedät, hae apua niihin ongelmiisi, eläkä anoreksiaan.
Totta kai sitä apua pitää saada myös siihen anoreksiaan, sillä se on vakava sairaus ja sen oireilu pitää pystyä minimoimaan. En itsekään ole varma mitä kaikkea syitä sairastumisen taustalla on, senhän takia sitä apua haenkin että asiasta paremmin tietävät auttavat minua ymmärtämään. Hoidon pitäisi tukea sekä toipumista syömishäiriöstä että perehtymistä niihin ongelmiin jotka siellä taustalla ovat ja aiheuttavat syömishäiriö-oireilun.
Kuule Afrikassa koko tautia ei ole mutta eipä ole näitä tolkuttajiakaan joka lapselle mitä "vaille olet elämässäsi jäänytkään"-virsiä. Mielenkiintoinen yhtälö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo syömishäiriötä, mutta saman kaltaisia kokemuksia täälläkin että apua ei saa. 13-vuotiaana koulukiusattuna, itsetuhoisena ja paniikkikohtauksista kärsivänä en saanut yliopistosairaalan psykiatrian polilla apua. Mua tutkittiin vuosi päiväpolilla, mutta mitään psyykkistä vikaa ei löydetty. Sen sijaan sanottiin, että mulla on aspergerin piirteitä ja hankala murkkuikä. Olin niin epätoivoinen että itkin noilla vastaanotoilla että en saa happea, en voi mennä ihmisten ilmoille ja haluan t-ppaa itseni. Psykologi syyllisti minua kiusaamisesta, käski minua muuttamaan mm. pukeutumistani käski ottaa "huumorin" rennommin.
Jotenkuten kävin peruskoulun loppuun hyvin arvosanoin vaikka poissaoloja tuli. Itsetuhoiset ajatukset loppuivat kasilla, kun luokanvaihdon myötä sain uusia kavereita, mutta paniikkihäiriö pysyi. Lukion ykkösellä paniikkihäiriö paheni ja kohtaukset saattoivat kestää tuntikausia. Aloin taas lintsata koulusta ja tunneilla mun piti usein juosta vessaan haukkomaan happea. Menin kouluterkkarille ja -psykologille juttelemaan. Sama syyllistäminen jatkui ja mua käskettiin hoitamaan paniikkia "ottamalla härkää sarvista" eli menemällä kouluun, kauppaan ja ulos. Eihän siitä mitään tullut ja vaadin mun vastahakoisia vanhempia viemään mut yksityiselle lääkärille, jotta saan lääkkeet. Nyt olen syönyt niitä 8 vuotta ja niiden avulla jaksan ja olen suht hyvillä mielin. Paniikkikohtauksia mulla ei ole ollut noiden aloittamisen jälkeen ja monta vuotta elin hyvin onnellista elämää, kunnes...
Tämän vuoden alusta mut irtisanottiin työstäni ja ajauduin masennuksen ja itseinhon syövereihin. Sain kuitenkin uuden työn melko pian, mutta masennus vaan jatkui. Ymmärsin että irtisanominen ja paine uudessa työssä toivat vanhat kiusaamistraumat pintaan. Kävin viime viikollla ekaa kertaa terapeutilla 15 vuoteen toivoen, että yksityisellä puolella aikuista asiakasta arvostettaisiin. No, hän hysyi multa: "Mikä oli se syy miksi sua kiusattiin? Oliko sussa jotain outoa ja provosoitko tahallaan?" Istunnon lopuksi ehdotti Kelan terapian hakemista. En taida hakea.
En enää luota yhteenkään psykiatriin, psykologiin ja terapeuttiin. Olen tyytyväinen elämääni vaikka syön lääkkeitä. Pääasia etten kohtaa enää tuon alan ihmisiä. Mies, perhe ja työ pitää mut järjissään. Aion aloittaa uuden harrastuksenkin, lopettaa sokerin syönnin ja alkoholin. Jälkikäteen ajateltuna mun julkisen puolen hoidon laiminlyönnistä olisi pitänyt valittaa Valviraan.
sulla on ollut tosi paljon huonoa onnea hoidon suhteen. Toivottavasti saat vielä tarvitsemaasi tukea asiallisesti ja nätisti. Voimia paljon.
Kiitos!
Ei se varmaan ole tullesta temmattu se väite, että psykiatriselle alalle hakeutuu paljon narsisteja ja muita häiriintyneitä. Avun ja varsinkin asiallisen avun saaminen tuntuu olevan hankalaa niin monelle.
Kai se paraneminen pitkälti perustuu tuossa, kuten muissakin riippuvuussairauksissa omasta oivalluksesta. En tarkoita, etteikö tukea tarvitsisi, mutta se, että toipuminen pääsee käyntiin, edellyttää, että haluaa parantua. Sairaalassa lähinnä pidetään hengissä, kun tilanne menee kriittiseksi, mutta ketään ei voi "väkisin" parantaa. Minusta tuntuu, että ap on tiedostanut sairautensa ja haluaa parantua. Se on hieno juttu.
On ikävää, että avohoidon apu ei ole riittävää tai että ei saa sellaista terapiaa, jota kaipaisi. Auttaisiko joku vertaistukiryhmä tai vastaava, jota vetäisi joku ammattilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen avohoidon piirissä syömishäiriön vuoksi ja alan lopullisesti...'''
"Tuntuu etta oikeaan ongelmaan ei perehdytä tarpeeksi"
Mikä se on tämä oikea ongelmasi johon ei perehdytä?
Miten siihen mielestäsi pitäisi perehtyä?
"Myöhemmin hoidon tarve on määritelty puhtaasti BMI:n mukaan vaikka sairaus on nimenomaan psyykkinen"
Anoreksia on varmaankin tätä sairaus. Haluaisit siis hoitoa mielenongelmaasi, mutta olla hyvässä, ei anorektisessä kuosissa. Eli tämä laihduttaminen on ilmeisesti ollut se millä olet huomiota hakenut pahaan oloosi, eikä itse sairaus. Ja kyllä, on olemassa mt-ongelmia, joissa potilas kehittää itsellensä esim. anoreksian, vaikka hän ei olisikaan anoreksiaa sairastava henkilö. Potilas voi oireilla, eli hommata itsensä sairaralloisen laihaksi, vaikka kyse ei olisikaan syömishäiriöstä, sillä näin radikaalilla toimella saa yleensä huomion itseen, ja tilaansa hoitavilta tahoilta. Ongelma on kuitenkin näissä aina se, että että potilasta hoidetaan syömishäiriöisenä, jolloin potilas ei hyödy hoidosta. Kannattaa siis miettiä onko diagnoosisi varmasti oikea, tai riittävä.
Suosittelen miettimään mitä se on se apu jota mielestäsi ansaitset ja tarvitset.
Jos veikkaan oikein, niin olet nuorena ollut nuorten psyk osastolla sairautsei vuoksi, ja siitä sitten siirtynyt aikuisten avopuolelle. Hommahan on ihan erilaista kun on kyse aikuisista. Enää ei pidetä joka käänteessä kädestä kiinni.
Moni myös sairastuu psyk.hoidossa siten, että hän alkaa pitämään henkilökuntaa itseään pinnalla pitävänä voimana, liian läheisinä, ja ajattelee heidän olevan maailmassa vain yhtä potilasta varten. Kirjoituksestasi saa kuvan että haluaisit terveydenhuollosta itsellesi ns. kodin, ja henkilöitä sieltä perheeksesi, koska tunnut olevan jopa ihan kateellinen niille muille potilaille, jotka ovat nyt huonommassa kunnossa kuin sinä, eli heitä pitää auttaa ensin, ja sinä koet tämän loukkaavana.
Voit joko miettiä mitä haluat itse hoidolta, ja ihin sitä hoito tarvitset, teetättää itsellesi niin pahat oireet että pääset suljetulle, tai alkaa miettimään ihan itse näitä asioita, koska ei sinua voi kukaan muu parantaa kuin sinä itse. Pyykkiset ongelmat ovat vähän sen luontoisia tauteja.
Minkä ihmeen takia haluaisin riskeerata elämäni ja aivan tahallani ajaa itseni tuollaiseen kuntoon? Etenkin kun olen syömishäiriön takia joutunut viettämään nuoruudestani monta vuotta osastoilla aivan hirveässä kunnossa. Olen onneksi sen vaiheen yli jossa sairaus pitää minua niin kovasti kontrollissaan etten edes itse tajunnut tilani vakavuutta ja teen kaikkeni etten joudu siihen tilaan uudelleen. Mitä hoidolta tarvitsen ja toivon, on säännöllisyys, se että minut otetaan vakavasti eikä heitellä paikasta toiseen kuin mitäkin tavaraa. Toivon, että kun olemme sopineet käyntejä, niistä pidetään hoitohenkilökunnan puolelta myös kiinni. Ja että kun lääkkeeni loppuu, se resepti todella uusitaan silloin kun luvataan. Ja että minua tai pahaa oloani ei määritellä minkään painoindeksitaulukon mukaan, vaan minua kuullaan ja ongelmiini perehdytään.
En oletakaan, että joku voi parantaa minut, mutta pakko sanoa että pari viimeistä lausettasi ontuvat vähän. Kukaan ei voi parantaa minua, mutta näistä sairauksista ei myöskään parannuta pelkästään sillä, että niin päätetään. En minä voi yksin itse itseäni parantaa, koska en ole ammattilainen enkä edes ymmärrä itse minkä takia sairastuin näin vakavasti ja mistä kaikki se paha olo tulee. Tiesitkö, että psyykkisiin sairauksiin myös kuuluu monesti niiden totaalinen kieltäminen jolloin on väärin vaatia, että ihminen parantaisi niistä itse itsensä kun ei välttämättä edes ymmärrä tilanteensa vakavuutta. Ap
Siinä olet ihan oikeassa että henkilökunnan pitää pitää kiinni sovitusta. Tuosta voit valittaa potilasasiamiehelle, ja jos suinkin viitsit, niin tee se myös. Ai miksi haluaisit ajaa itsesi siihen kuntoon? No koska olet mielisairas. Siinä syy. Nuoriso-osastot ovat täynnä kameleonttisairastajia, jotka kopioivat epämääräiseen pahaan oloonsa oireita muilta. Olen katsonut tätä alamäkeä jo 15 vuotta, joten tiedän mistä puhun. Hoito on aivan vääränlaista, kun paijataan ja pidetään kädestä. ALkulähteille pääsee vain potilas itse, ja moni sairastaa hoitoansa. Jossain vaiheessa nyt vain täytyy alkaa tapahtumaan jotain voinnissasi, ja epäilen että kukaan pystyy sitä vointiasi parantamaan kuin sinä itse. Näin se vain on.
En tiedä, mistä täällä jotkut ovat saaneet päähänsä, etten ottaisi itse vastuuta myös tai yrittäisi toipua. Voin paljon paremmin kuin vuosia sitten, mutta edelleen kärsin syömishäiriöoireilusta, masennuksesta, ahdistuksesta ja paniikkioireista.
Ei se ole oikeasti niin yksinkertaista, että kunhan itse haluat parantua, niin parannut. Moni haluaa apua, muttei saa sitä milloin mistäkin syystä. Kuten mihinkä tahansa muuhunkin sairauteen, potilas tarvitsee ulkopuolista apua. Monelle vain käännetään selkä kun apua yritetään hakea. Ei sairasta ihmistä vain voi vaatia parantumaan täysin yksin ilman minkäänlaista hoitoa. Minuakin on vuosia heitelty paikasta toiseen, olen jäänyt pahimmillaan ilman minkäänlaista hoitopaikkaa vaikka olen todella yrittänyt saada apua. Ap
Itsekään en ole saanut apua ongelmiini, tosin en ole syömishäiriöinen vaan takana on muita mt-ongelmia. Ehkä suurin ongelma on se mistä tämä ketju-jankkaajakin on vänissyt - ihmisiä pidetään vain vaikeina ja asenneongelmaisina, vaikka psyykkiset sairaudet loogisesti ajateltuna vaikuttaa psyykkeesseen ja sitä kautta ajatteluun ja käytökseen. Itse olen jopa usein saanut sen tunteen että minua pidetään vaikeana, vaikka ne vaikeat piirteet myös suojelevat minua. Ei kyllä tule mieli uskoutua ihmiselle joka ei halua nähdä pinnan alle vaan jää jumittamaan omiin negatiivisiin tunteisiin, jotka puolestaan herää haastavista ihmisistä ja ongelmista.
Hei sinä, syyllistämisestä ja uhriutumisesta puheen ollen, uskallatko itse nyt kääntää huomion itsessäsi siihen ,mikä oikeasti sinua vaivaa? Tuskin sillä on mitään tekemistä jonkin toisen syömishäiriön kanssa vai mitä? Voimia, niitä tarvitset ja niitä toivottavasti löytyy.