Perheelliset seittäkää miksei sen vauvan ja lapsen kanssa voi irroittautua ja aikaa ei jää muuhun elämään?

Meillä ainakin on ollut puhtaasti aikataulukysymys tämä sekä jaksamiskysymys:

Lapsen ekat 10kk ainakin lapsi heräsi yöllä syömään kerran yössä. Aloin jo lapsen synnyttyä nukkumaan huonosti kun mieli oli virittäytynyt vahtimaan lasta 24/7 eli heräsin joka ääneen. 

Yölliset itkemiset yms stressasivat niin että oma syke nousi joka kerta kun heräsin, enkä heti saanut uudestaan unta. 

Vauva heräsi joka aamu kuuden aikaan tai vähän ennen kuutta ja nukkui päiväunet kello 10-12. Olin usein aivan loppu enkä jaksanut tuona aikana mitään, mutta en saanut nukuttuakaan. Alussa lapsi suostui nukkumaan päiväunet vaunuissa, mutta jossain vaiheessa isompana vain oma sänky kelpasi, muuten huusi kuin syötävä enkä enää kehdannut olla silloin esim. Bussissa. 

Iltapäivä-väsymys oli kaameaa. Tein pää sumussa pakollliset kotityöt. 

Usein ystävät halusivat nähdä omien töidensä jälkeen eli kello 17-20 välisenä aikana arkena. No, meillä on joka päivä ruoka kello 17 ja lapsen iltatoimet kello 19 alkaen. Hän menee nukkumaan kello 20 ja niin menen minäkin, että jaksan edes jotenkin. Olin lapsen vauva ja taaperoaikana tuohon aikaan päivästä jo niin väsynyt etten tajunnut mitään mistään. 

Mitään viikonloppuvapaata ei ole lapsen hoidosta,  ja vaikka isä on lapsen kanssa myös, mulla niin paha univelka että en vain jaksa olla seurallinen. 

Sitten kun lapsi meni päiväkotiin, alkoi jatkuva sairastelu. Nyt on neljäs flunssa menossa tänä kevättalvena. Uhmaikä oli karsea ja kesti 2,5v ikäisestä neljävuotiaaksi. Otin joskus lapsen mukaan kahville ystävän kanssa niin se oli niin hankalaa että annan mieluummin olla. Mistään aikuisten asioista ei voi puhua. 

Niin että missä välissä sitä näkee ja oonko hyvää

seuraa...? Ja mistä puhun lapsettoman kanssa? En  voi lapsen hereillä ollessa katsoa aikuisten sarjoja ja hänen nukkuessaan en jaksa, joten olen ihan pihalla Netflixistä yms. Yhtään mitään muuta kuulumista mulla ei ole kuin että oon väsynyt ja yritän vain jaksaa. Jotenkin toisten miesongelmat yms ei jaksa kiinnostaa kun oman miehen kanssa ei saada ikinä edes riidellä mistään rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Niin siis mihin sen lapsen voi vaan laittaa pariksi tunniksi hoitoon?

Suihkussa käymisen hankaluus ainakin itselläni on ollut sitä, että jos sinne suihkuun menee niin vauva ja taaperokin on otettava sinne mukaan, siinä ei paljoa pysty vaikka tukkaa pesemään kun pitää varoa ettei saippuaa mene lapsen päälle ja silmiin tai ettei pikkutaapero liukastu.

Suihkuun pääsee siis helpoiten silloin kun mieskin on kotona tai lapset jo nukkumassa.

Laittautumista turhempaa ajankäyttöä en oikeen osaa keksiä päiviin jolloin ei ole menossa mihinkään. Ja usein en halua edes lähteä mihinkään sen kummemmin, vietän mielelläni aikaa mieheni ja lasteni kanssa.

Vauva sitteriin ja taapero pesuvatiin läträämään, näin olen käynyt saunassakin yksin lasten kanssa.468 Ja miksi saippuaa ei saa mennä lapsen päälle? Silloin otetaan muksu kainaloon ja suihkutetaan puhtaaksi.

Itse olen imettänyt kaikki pitkälle yli vuoden enkä sinä aikana ole käynyt missään. Ja arvot muuttuu, vaikka pääsisikin lähtemään menee perhe edelle. Meillä käy kyllä lastenhoitaja, mutta silloin teemme kaksin jotain. Toki näen ystäviäkin joskus ja kohta on vuosittainen kaveriristeily tulossa, mutta perhe ja parisuhde menee vaan ensin.

Meitä on erilaisia. Minä taas olen sellainen, joka aloittanut omat harrastukset ja ystävien näkemiset niin pian kuin mahdollista ja lapsen isä ollut vauvan kanssa. Molempien lasten kohdalla suostuneet syömään myös pullosta. 

Niin se voi vaikuttaa lapsettoman mielestä vaikealta jopa mahdottomalta ymmärtää. Me perheelliset kyllä ymmärrämme, että asiat ei ole niin mustavalkoisia (tai suurin osa ymmärtää).

Minä entisenä velana tajusin kans vanhemmaks tultuani tämän ja hämmästyin miten asiat edelleenkin ovat. Kyllä suututtaa, voin kertoa. 

Muistetaan että jokainen perhe on erilainen mutta itselleni kävi juuri näin, että jumahdin kotiin vastoin tahtoani. Täältä on myös vaikea ponnistaa ylös, koska usko tai älä mutta se ei aina ole itsestäni kiinni että pääsen lähtemään. Minä haluan takaisin töihin, ystävien seuraan jne. mutta minua pidättelevät kotona muiden ihmisten oletukset, odotukset ja vaatimukset.  Eletään sentään 2024 jo mutta vanhat roolit, odotukset ja vaatimukset elää tiukassa, vaikka minä en niihin uskonut enkä niitä kannattanut. 

Omalla kohdalla työnantaja halus eroon raskaana olevasta työntekijästä. Sain synnytyksessä hermovaurion, joka vaikuttaa selkään ja jalkaan. Työnantajille oon ruttoa, koska minulla on pieniä lapsia. Vanhemmaks tulemisen jälkeen ja koska oon työtön oli mieheni helppo syyllistää mua ottamaan suurin osa lastenhoidon ja kodinhoidonvastuusta itelleni, koska hän tuo elannon taloon (ja näinhän se on). Hän teki elämästään mukavan itselleen mun kustannuksella.

Pääsin viime vuonna opiskelemaan etänä ja kun aloin vaatimaan takaisin oikeuksiani, huomasin että se oli tosi monelle taholle ongelma. Mun tukiverkosto lastenhoidossa on päiväkoti, joka rypee resurssipulassa. Pelottaa jättää pienempi lapsi sinne. Tilanne on sama muuallakin päiväkodeissa täällä. On ollut päiviä, että lasta ei oo voinu jättää sinne hoitoon (on sattunut onnettomuuksia) . Kyllä, tämä on arkea päiväkodeissa ja lapsiperheissä tänä päivänä. 

Olin jo suunnitellu muuttavani omilleni mutta hallituksen leikkaukset muutti suunnitelmat. 

Varoituksen sanana, jos lapsettomilla on omat vanhemmat kuviossa vielä mukana, niin tulee aika kun joudutte niiden omien vanhempienne asioita hoitamaan. Silloin teistä tulee huoltajia omille vanhemmillenne, koska yhteiskunta ei enää pysty hoitamaan vanhuksia. Omaisten on osallistuttava entistä enemmän ja otettava vastuu läheistensä hoitamisesta. Hyvinvointiyhteiskunnasta on enää vain rippeet jäljellä.

Meillä tulee asiat olemaan vielä huonommin kuin nyt eläkkeellä olevilla vanhemmillamme. Ite pääsen eläkkeelle 68-vuotiaana. Saa nähdä kumpi samoo "kaput" ensin enmen sitä, pää vai kroppa.

Semmonen sepustus ja omia ajatuksia aiheesta. 

Lastani rakastan, ystävääni en. Tietysti olen lapseni kanssa. Jo puolessa tunnissa ikävöin häntä.

Ap, sinä voisit olla osa turvaverkkoa jos haluaisit. Et ole halunnut auttaa :(

Vierailija kirjoitti:

Lastani rakastan, ystävääni en. Tietysti olen lapseni kanssa. Jo puolessa tunnissa ikävöin häntä.

Siis minkä ikäinen lapsi kyseessä..? Toivottavasti ei kouluikäinen..

Mä olen halutessani voinut irrottautua. Alussa vaan olin niin kiinni vauvassa, etten halunnut poistua hänen luotaan. Kun kasvoi, lapsen seura oli niin intensiivistä, että halusin käyttää kaiken "oman ajan" vain yksinoloon. Nyt koululaisen kanssa elämä on helppoa, ja jaksan nähdä kavereita taas. Heillä onneksi elämä mennyt aika samaa rataa, joten olemme ymmärtäneet toistemme tilanteet, eikä kukaan ole syyllistänyt liian vähästä näkemisestä.

Ystäväni hylkäsi meidät muut lapsien myötä. Nyt lapset ovat teinejä joilla on omat menot ja ystäväni on yksin ja itkee siitä somessa. On meillä muillakin lapsia, mutta silti näimme toisiamme. 

Eikö niitä lapsia tehdä just sen vuoksi, että elämä muuttuisi? En mä kaivannut mihinkään kun lapset olivat vauvoja ja taaperoita, ystäviä kutsuin kylään toki. Nyt kun lapsi on 9v, en edelleenkään töiden jälkeen jaksa mihinkään lähteä kuin urheilemaan. Ja sielläkään en tarvitse ketään seuraksi. Baareissa käyn ehkä kerran vuodessa. 

En kaipaa enää entisiä ystäviä ja heidän pinnallisia juttujaan. Oma arvomaailma on  niin muuttunut sairaan lapsen myötä. Lapseni on täällä nyt ja hän tarvitsee minua.

Samaa taannoin ihmetteli eräs tuolloin lapseton tuttava. Ihmetteli myös etten voinut jättää sairasta lasta (vauvaa) hoitoon, jotta olisin päässyt hänen kanssaan bilettämään. Noh, taisi ymmärtää kun oman sai.

Päivät oikeasti menee kuin siivillä pienen lapsen kanssa, ne harvat hetket menee joskus ihan selviytymiseen ja palautumiseen. Tai että pääsee vaikka hetkeksi ihan yksin tekemään jotain :D Ja jos sellainen ihme tapahtuu, että vanhemmat saavat hetken hengähdystä molemmat, sitä mieluusti käyttää parisuhteen vaalimiseen.

Välillä toki voi lapsenkin kanssa käydä jossain muita aikuisia tapaamassa, mutta se ei välttämättä ole sille vanhemmalle rentouttavaa jos on esim vilkas tai ns vaativa lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukas sen lapsen hoitaisi sen irrottautuminen ajan? Varsinkin imettäville äideille se irrottautuminen aiheuttaa ylimääräistä vaivaa lypsykoneenkorjaajan ja pulloruljansseineen. Tissit täynnä maitoa on aika kivulias ja ikävä irrottautua .

 

Luitko kunnolla aloituksen? Kirjoitin vastasyntyneestä ja imettämisestä, että sen ymmärrän ettei irroittautuminen ole helppoa silloin mutta et sinä imetä vauvaa 18-vuotiaaksi asti ja lapsihan kasvaa. Etkö voi taaperoa antaa hoitoon miehelle, isovanhemmille, sisaruksille, muille kavereille, kummeille ym? Missä on kuuluisa turvaverkko, josta täälläkin paasataan?

Ei kaikilla ole turvaverkkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jaksa enää, lapsi vie kaiken energian. Lisäksi sinun seuraasi emme enää kaipaa, sillä teimme itse parempaa seuraa.

 

Vai niin mutta miten suu pannaan kun perheellisellä menee yhtäkkiä huonosti parisuhteessa (pettäminen/ero), lapsi sairastuu tai tarvitset lapselle hoitajaa niin silloin kelpaan mutta muulloin en? Puhumattakaan kun tarvitset aikuisen juttuseuraa. Lapset ovat ihania mutta perheellisen yhtälö ei toimi. Oletko valmis heittämään hyvän ystävyyden hukkaan?

Onkohan tuo nyt sitten mikään hyvä ystävyys, senkin maailmannapa?

Lasten saamisen jälkeen lapsettomien seura on tuntunut yhä vain merkityksettömämmältä, joku maailmankuvien kuilu siinä kai syntyy. 

Luen mieluummin vaikka kirjaa kotona kuin tapaan ihmisen, josta en niin välitä. Työssä joudun kuitenkin sietämään kaikenlaista väkeä, se riittää. 

Lapsen saanut siirtyy elämässä jo seuraavaan vaiheeseen. Lapsettomat eivät.

Vau! Onpas raakaa puhetta lapsettomista. Toivon että jos olen tänmöinen riesa niin kuin annatte ymmärtää, että ystävät sitten sanoisivat jos olen liian tingetteleva ja pyydän heitä näkemään lasten kanssa tai ilman. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ainakin on ollut puhtaasti aikataulukysymys tämä sekä jaksamiskysymys:

Lapsen ekat 10kk ainakin lapsi heräsi yöllä syömään kerran yössä. Aloin jo lapsen synnyttyä nukkumaan huonosti kun mieli oli virittäytynyt vahtimaan lasta 24/7 eli heräsin joka ääneen. 

Yölliset itkemiset yms stressasivat niin että oma syke nousi joka kerta kun heräsin, enkä heti saanut uudestaan unta. 

Vauva heräsi joka aamu kuuden aikaan tai vähän ennen kuutta ja nukkui päiväunet kello 10-12. Olin usein aivan loppu enkä jaksanut tuona aikana mitään, mutta en saanut nukuttuakaan. Alussa lapsi suostui nukkumaan päiväunet vaunuissa, mutta jossain vaiheessa isompana vain oma sänky kelpasi, muuten huusi kuin syötävä enkä enää kehdannut olla silloin esim. Bussissa. 

Iltapäivä-väsymys oli kaameaa. Tein pää sumussa pakollliset kotityöt. 

Usein ystävät halusivat nähdä omien töidensä jälkeen eli

Ehkä ei olisi kannattanut tehdä mukulaa?

Oma koira on mulle kaikki kaikessa ja jos se ei ole tervetullut, niin en minäkään viitsi vaivautua. Onneksi ystävät ymmärtää tämän, eläinrakkaita myöskin.