Lue keskustelun säännöt.
Anoppi tekee minut hulluksi (Koskee esikoistani)
Ärsyyntynyt
03.04.2019 |
Anoppi tekee minut ihan hulluksi. Sain esikoiseni kolme kuukautta sitten. Lapseni on anopin ensimmäinen lapsenlapsi.
Anoppi on siis ollut lapsesta omistushaluinen heti syntymästä lähtien. Olisi halunnut tulla mukaan synnytykseenkin jotta olisi saannut vauvan heti ensimmäisenä syliin. Sain pitää miehelleni aikamoisen puhuttelun siitä, kuinka minä en halua häntä saliin. Heti seuraavana aamuna synnytyksestä hän oli tietenkin haukkana paikalla ja kävi kaikki sairaalassaolopäivät luonamme. Kun pääsimme sairaalasta pois, oli anoppi meillä ja kotiin tullessani vei haukkana vauvan sylistäninja passitti minut nukkumaan.
Olisin halunnut pesiä vauvan kanssa ihan rauhassa enkä häntä sinne hääräämään.
Ajattelin, että hän rauhottuisi ensimmäisten viikkojen jälkeen, mutta ei.
Hänen on ”saatava nähdä” lasta ainakin 3 kertaa viikossa. Videopuhelu on pakko soittaa kerran päivässä että näkee pojan eikä missaa mitään.
Hän myös kertoo katsovansa pojan kuvaa joka ilta ja pussaa hänelle hyvää yötä jne.
Se miten hän lässyttää ja puhuu pojasta esim ”Hänen virtsansa on kultaa” jne saa minut oikeasti voimaan pahoin. En jaksa häntä ollenkaan enää ja minun mielestäni touhu menee jo överiksi, mutta mieheni ei tätä ymmärrä.
Mikä neuvoksi? Onko teistä tämä ihan normaalia?
Kommentit (393)
Anteeksi totaalirepeäminen tolle kultaselle kuselle😂😂😂 mut joo heivaa anoppi elämästä ainakin hetkeksi ja jos ei rauhotu niin kokonaan. Niinkuin joku mainitsi niin sitte ku lapsi on vanhempi niin tää mummu aivopesee sen vänkäämään kaikessa sulle vastaan ja sitten tulee oikeesti ongelmia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Mieleeni tuli, ovatko nämä mummelit niitä, joilla ei aikanaan ollut aikaa omille vauvoilleen? Päiväkodit hoiti arkisin ja vloppuisin isovanhemmat. Tämä oli aika yleistä joku aika sitten.
Aika vähän 80-luvulla lapsenlapsia viikonloppuisin hoidettiin jo siksikin, että silloin isovanhemmat asui muualla (maalla) tai oli töissä.
Ai että nämä anoppikeskustelut ovat mahtavia, näiden vuoksi palstaa olen ajautunut lukemaan.
Omaan anoppiini olen tehnyt tiukan hajuraon, alussa uteli ja kyseli - rasittavuuteen asti ja yritin olla kohtelias. Sitten äitini sai vakavan sairaskohtauksen, tästäkin tämä tuntematon nainen kyseli ja totesi minulle, nuoren äitini olevan nyt jatkoajalla (varmaan normaali termi vanhempien ihmisten puheessa, mutta minua loukkasi, olen äidintyttö). Tuolloin totesin, että tuolle ihmiselle en anna itsestäni mitään. Välit ovat näennäisen hyvät, näen heitä noin 3-4 kertaa vuodessa, vaikka asuvat 5 km päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Sulla on täysi oikeus olla haluamatta minkäänlaista suhdetta, mutta toi sun aiempi kuvaus suorastaan tihkuu katkeruutta, marttyyriyttä ja "miniän näpäyttämishalua" rivien välistä. Mikä ei oikein viittaa siihen, että olisit täysin sinut toimintasi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Näin on, mielestäni olet aivan oikeassa. Ja tuskin se pojallesi on tullut yllätyksenä, ettet ole kovin lämmin ihminen ja hän on varmasti kertonut sen myös puolisolleen, joten eivät sitä ihmettele. Älä stressaa miniäsi äidin reagtioista kyllä hän varmasti tottuu tapoihisi vuosien kuluessa.
Eletään vaan kaikki oman näköisiä elämiämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huhhuh. Voi olla, että anoppisi vain yrittää (aivan liikaa) auttaa sinua toipumaan synnytyksestäsi osallistumalla. Oli taustalla hyvät tai huonot aikeet, menee käytös reilusti yli normaalin ja asiasta pitäisi keskustella painokkaasti. Toisen vastaajan extreme anoppihan rikkoi jo kotirauhaa, kun ei antanut olla kotona häiriköimättä ja tuli kutsumatta sisälle. Jos ei muuten mene jakeluun niin fyysinen etäisyydenotto voi auttaa. Onko sinulla tuttuja tai sukulaisia kauempana, joille voisit mennä kylään? Tai onko varaa vaikka vuokrata mökki jostain kauempaa viikoksi tai kahdeksi? Todella kurjaa, jos ei saa pienen vauvan kanssa hengähtää ja pesiä rauhassa.
Auttaisiko selvien osallistumisrajojen määrittäminen ja tehtävien antaminen anopille, että saisi kokea olevansa tärkeä? Esim. "Vauva nukahtaa vain liikkuviin vaunuihin. Voisitkohan tulla pari kertaa viikossa lenkittämään, että saisin rauhassa siivota kotia/ottaa päikkärit yövalvomisten jäljiltä." Tai "Meillä olisi tarve löytää hyviä sormiruokareseptejä, että voisi laittaa laadukasta ruokaa vauvalle, kun aloittaa kiinteät. Voisitkohan selvitellä asiaa ja vaikka testailla reseptejä?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä kulttuuria anoppisi edustaa?
En ole AP, mutta samanlaista oli meilläkin. Mun anoppi on Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ja siellä koko ikänsä asunut.
Meikäläisen samanluontoinen anoppi oli suomenruotsalaista sukua pk-seudulta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppi ei tullut sairaalaan vauvaa katsomaan, ei meille kotiin vauvaa katsomaan. Ristiäisissä oli, mutta ei sylitellyt vauvaa. Ei soita minulle koskaan, miehelle soittaa, jos on todella tärkeää asiaa eli ehkä kerran kuukaudessa. Ei tuppaudu kylään, ei vaadi jouluksi luokseen eikä toivo, että luonaan käydään. Elää omasta mielestään mukavaa elämää vielä kotona olevien nuorten ja puolisonsa kanssa, ei ole pyrkinyt luomaan minuun minkäänlaisia suhteita. Ja samanlaisia on miehen nuoremmat sisaruksetkin. Aika yksin ovat jättäneet.
Elän ja toimin itse aikalailla näin, lapsenlapsia ei ole.
Kyse ei ole etten välittäisi, olisi kiinnostunut. Yhteydenotot tapahtuvat lapseni aloitteesta. Kun hätä tai tms.soitan. Näemme n.kerran kuussa. Heidän kotiinsa en ole koskaan mennyt luvatta , en myöskään ilmesty oven taakse "moi mä tuun käymään" . Samoin toimin kun poikani asui yksin. Joulun viettäköön missä haluaa, niin minäkin olen tehnyt. Miniääni minulla ei vielä ole kovin kummoista suhdetta, osin johtuen heidän elämän tilanteestaan, ihan kiva ihminen sen mitä tällä hetkellä tiedän. Olen tietoisesti yrittänyt pitää yo.linjan sanotaanko nyt vaikka kunnioituksesta , mikä kuulostaa kyllä hiukan liian ylevältä.Annan neuvoja , jos kysytään.Autan , jos pyydetään .Vähän patistan ja moitinkin niinkuin äidit tekevät.
Toinen ääripää on sitten palstan totaalihullut anopit .
Tiedä sitten missä menisi se kultainen keskitie, riippuu hyvin paljon mitä kukin haluaa ja toivoo. Ja sen selvittäminen onkin sitten jo korkeampaa tiedettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Näin on, mielestäni olet aivan oikeassa. Ja tuskin se pojallesi on tullut yllätyksenä, ettet ole kovin lämmin ihminen ja hän on varmasti kertonut sen myös puolisolleen, joten eivät sitä ihmettele. Älä stressaa miniäsi äidin reagtioista kyllä hän varmasti tottuu tapoihisi vuosien kuluessa.
Eletään vaan kaikki oman näköisiä elämiämme.
Tarkoitus oli kirjoittaa reagoinnista, tuli tyhmän näköinen kirjoitusvirhe 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä samantyylinen hössötys alkoi myös kun esikoinen syntyi. Nyt muutama kuukausi sitten saimme kolmannen lapsemme.
Hän syntyi klo 14.30 ja kun minua ja vauvaa siirrettiin synnytyssalista osastolle, oli anoppi jo aulassa odottamassa että mihin huoneeseen meidät viedään. Vierailuaika kun alkoi kuudelta, mitä sillä nyt väliä että miniä on kolme tuntia sitten synnyttänyt ja kenties kaipaisi edes hetken lepoa ennen vierastulvaa. Tästä hetkestä alkoi jälleen jatkuva pommitus siitä että milloin pääsemme kotiin. Hän kun haluaa heti olla meillä odottamassa kun uutta perheenjäsentä tuodaan kotiin. Ja isommat sisarukset ovat kuin ilmaa, vain vauva kiinnostaa. Tästä väkisin tuppautumisesta on hänen kanssaan keskusteltu vuosia, raskasta hänen kanssaan on mutta en häntä kokonaankaan halua sulkea pois elämästämme.
Vierailija kirjoitti:
Voi te rakkaat miniät! Täällä palstalla olemme saaneet lukea miten kauheita anoppeja teillä onkaan. Olen myös itse anoppi eikä minulla ole vielä lastenlapsia. Silti olen huomannut omasta miniästäni, että hänelle on täysin luonnollista että hän soittaa äidilleen ainakin kerran päivässä. Minulla ja miniällä on mielestäni aivan hyvät välit, mutta jos soitan joskus niin välttämättä hän ei vastaa eikä soita takaisin. Sen vuoksi olen alkanut hoitaa asioita poikani kanssa. Olisi mukavaa kuulla miten meidän anoppien täytyisi suhtautua miniöihin. Ainakin minä anoppina haluan olla sopuisassa suhteessa teidän kanssa koska rakastamme molemmat samaa miestä. Sinä vaimona ja minä äitinä.
Hoitaako miniäsi äiti sitten asiat poikasi kanssa vai miksi sinä hoitaisit miniän kanssa etkä oman lapsesi....?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Mieleeni tuli, ovatko nämä mummelit niitä, joilla ei aikanaan ollut aikaa omille vauvoilleen? Päiväkodit hoiti arkisin ja vloppuisin isovanhemmat. Tämä oli aika yleistä joku aika sitten.
Hah, meillä muuten tämä on juuri näin!
Meillä tilanne ei ole pahimmasta päästä, koska mies on hyvin tiukka äitinsä kanssa, mun ei onneksi aina tarvi olla anopin kanssa vääntämässä.
Anoppi ei ole ollut mikään ihanneäiti vaan häikäilemättömästi manipuloinut lapsiaan ja ex-miestään, appiukkoa siis, henkistä pahoinpitelyä, selkeästi suosinut sisaruksia yms. yms. Uraohjus kun oli, mieheni oli lapsena pitkiä päiviä päiväkodissa, koululaisena yksin pitkälle iltaan ja kesälomat mummoloissa.
Esikoisen syntymän jälkeen anoppi tuntuu johonkin yrittävän elää meidän kauttamme uudestaan tätä pikkulapsiaikaa. Hän haluaisi osallistua perheemme sisäiseen päätöksentekoon, lasten vaatteiden valintaan, sisustukseen, loukkaantuu kun kehtaamme vain oman perheen kesken lähteä lomareissulle (ilman häntä!). Vielä pahempaa on jos käymme keskustassa viettämässä aikaa (jossa anoppi asuu) ja häntä ei joka ikinen kerta soiteta mukaan. Kaikkina juhlapäivinä pitäisi käydä häntä katsomassa (myös isänpäivänä, kun kerta käytiin toisessa mummolassa onnittelemassa isääni ja appiukolla!), ei siis riitä että nähdään jouluna ja pääsiäisenä perinteisellä aterialla vaan vappu ja juhannus pitäisi myös viettää mummin kanssa.
Lahjoo lapsia jatkuvalla lelu- ja tavaravirralla ja myös jatkuvalla herkkujen syöttämisellä, tuntuu loukkaantuvan kun lapset eivät pidä hänestä enemmän kuin meistä vanhemmista tai jos kuulee, että lapsilla on ollut kivaa toisessa mummolassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Sulla on täysi oikeus olla haluamatta minkäänlaista suhdetta, mutta toi sun aiempi kuvaus suorastaan tihkuu katkeruutta, marttyyriyttä ja "miniän näpäyttämishalua" rivien välistä. Mikä ei oikein viittaa siihen, että olisit täysin sinut toimintasi kanssa.
Höpöhöpö, olet vain katkera siitä, että joku anoppi ei voisi vähempää välittää siitä, onko taaperollasi kuolakuplia vai ei. Minun ei tarvitse välittää siitä, onko lapsenlapsilla flunssa tai miniällä omaa aikaa, tuollaiset asiat eivät kosketa minua yhtään sen enempää kuin miniää koskettaa se, lähdenkö viikonloppuna Pariisiin vai en. En oleta poikani perheineen paapovan minua, kun olen vanhus, joten sitä on nyt turha nostaa tässä esille. En tunge itseäni pojan perheen elämään ja jostain syystä se saa sinut kauhistumaan: että anopinko ei tarvitsekaan elää siten kuin miniä vaatii! Ei tarvitse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi te rakkaat miniät! Täällä palstalla olemme saaneet lukea miten kauheita anoppeja teillä onkaan. Olen myös itse anoppi eikä minulla ole vielä lastenlapsia. Silti olen huomannut omasta miniästäni, että hänelle on täysin luonnollista että hän soittaa äidilleen ainakin kerran päivässä. Minulla ja miniällä on mielestäni aivan hyvät välit, mutta jos soitan joskus niin välttämättä hän ei vastaa eikä soita takaisin. Sen vuoksi olen alkanut hoitaa asioita poikani kanssa. Olisi mukavaa kuulla miten meidän anoppien täytyisi suhtautua miniöihin. Ainakin minä anoppina haluan olla sopuisassa suhteessa teidän kanssa koska rakastamme molemmat samaa miestä. Sinä vaimona ja minä äitinä.
En tajua ajatuksenjuoksuasi. MIKSI sinusta sinun olisi pitänyt jotenkin ”hoitaa asioita” miniän kanssa alunperinkään. Mitä asioita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Sulla on täysi oikeus olla haluamatta minkäänlaista suhdetta, mutta toi sun aiempi kuvaus suorastaan tihkuu katkeruutta, marttyyriyttä ja "miniän näpäyttämishalua" rivien välistä. Mikä ei oikein viittaa siihen, että olisit täysin sinut toimintasi kanssa.
Höpöhöpö, olet vain katkera siitä, että joku anoppi ei voisi vähempää välittää siitä, onko taaperollasi kuolakuplia vai ei. Minun ei tarvitse välittää siitä, onko lapsenlapsilla flunssa tai miniällä omaa aikaa, tuollaiset asiat eivät kosketa minua yhtään sen enempää kuin miniää koskettaa se, lähdenkö viikonloppuna Pariisiin vai en. En oleta poikani perheineen paapovan minua, kun olen vanhus, joten sitä on nyt turha nostaa tässä esille. En tunge itseäni pojan perheen elämään ja jostain syystä se saa sinut kauhistumaan: että anopinko ei tarvitsekaan elää siten kuin miniä vaatii! Ei tarvitse!
Luepas nyt toi aloitus. Se koskee anoppien esittämiä vaatimuksia ja anoppien tunkemista miniöiden elämään.
Kukaan ei todellakaan valita siitä että anoppi ei tunge eikä vaadi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?
Sulla on täysi oikeus olla haluamatta minkäänlaista suhdetta, mutta toi sun aiempi kuvaus suorastaan tihkuu katkeruutta, marttyyriyttä ja "miniän näpäyttämishalua" rivien välistä. Mikä ei oikein viittaa siihen, että olisit täysin sinut toimintasi kanssa.
Höpöhöpö, olet vain katkera siitä, että joku anoppi ei voisi vähempää välittää siitä, onko taaperollasi kuolakuplia vai ei. Minun ei tarvitse välittää siitä, onko lapsenlapsilla flunssa tai miniällä omaa aikaa, tuollaiset asiat eivät kosketa minua yhtään sen enempää kuin miniää koskettaa se, lähdenkö viikonloppuna Pariisiin vai en. En oleta poikani perheineen paapovan minua, kun olen vanhus, joten sitä on nyt turha nostaa tässä esille. En tunge itseäni pojan perheen elämään ja jostain syystä se saa sinut kauhistumaan: että anopinko ei tarvitsekaan elää siten kuin miniä vaatii! Ei tarvitse!
Mä puhuin vain ja ainoastaan sun aiemman viestin sävystä. Minulla ei ole ongelmia lasteni isovanhempien kanssa. Ja usko pois, moni miniä olisi enemmän kuin onnellinen sun kaltaisesta anopista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edustan todennäköisesti samaa ikäluokkaa kuin anoppisi ja toivotan sinulle voimia hänen kanssaan. Onnea pienestä perheenjäsenestänne.
Olemme rupsahtaneita, tarkoituksemme menettäneitä vanhuuden ja keski-iän välillä seilaavia ns itsenäisiä naisia. Saatamme olla ulkoisesti hyvin hoidettuja, harrastaa monipuolisesti, vihjata muille mahtavasta seksielämästä ukkorahjuksen kanssa, mutta auta armias kun Facebookissa eka kavereista julkaisee (usein luvatta) ekan lapsenlapsensa kuvan: hehkutusta mummouden autuudesta riittää. Kaikki otetaan irti, miten oma lapsi on saanut aikaiseksi joko synnyttämällä tai siittämällä. Ja pieni lapsi esineellisestään, alennetaan objektiksi, jossa mummous näyttelee tärkeintä roolia. Siinä menossa ei todellakaan mietitä vasta synnyttäneen äidin voimia saati ymmärrettäisiin, ettei lapsen perheeseen lampsita kuin ostarille koska vain itseään huvittaa.
Sekaisuus mummouden onnesta ei ole hyvä selitys. Tarkoitukseton vouhkaaminen ja päteminen muiden silmissä, että on onnellinen mummo, sokeuttaa kenties jo muutenkin kehnolla itsetunnolla varustetun anoppi paran. Ja jos appikaan ei ole saatavilla saati osaisi käyttää järkeään on soppa valmis. Faceen on pakko saada kuvamatsua heijastelemaan mummoutta muutenkin. Ettei jää ainakaan viimeiseksi kavereista, joilla ei ole lapsenlapsia.
Miehesi velvollisuus on heittää anoppi pihalle. Sano se selkokielellä miehellesi. Sinä lepäät nyt ja keräät voimia, opettelet olemaan äiti ja kutsut kyllä anopin paikalle apua tarvitessasi. Toivotaan, että tulee myös kahden vuoden kuluttua.
Läheisriippuvuus on kamala asia ja anoppisi käytös viittaa myös siihen. TUntuu hirveältä ajatella, millainen sukuhelvetti onkin söpöjen vauvakuvien takana.
Vanhin lapsenlapseni on 5v ikäinen, seuraavat 3v ja 8kk ikäisiä. En puhu heistä koskaan kavereille tai töissä, monikaan ei tiedä, että olen isoäiti (vaikka olen jo 55v täyttänyt). Lapsenlapset ovat vanhempiensa, eivät minun, joten tässä omassa elämässäni heitä ei oikeastaan edes ole. En hehkuta mummoutta ja siksi joskus tulee hauskoja tilanteita, kun olen samaan aikaan pojan perheen kanssa samassa tilaisuudessa enkä mitenkään reagoi lapsenlapsiini. Etenkin miniän äidin mielestä on outoa, että en ryntäile halaamaan ja suukottamaan enkä ota kuvia hassunhauskoista tilanteista.
Oppikirjaesimerkki marttyyri-mummosta. "Jos en saa toimia oman mieleni mukaan lastenlasten suhteen, niin sitten en tee mitään! En välitä, en huomaa! Joko minä päätän tai sitten en osallistu ollenkaan!" Miniäsi on varmasti vain huojentunut siitä että kaltaisesi ihminen pysyy kaukana hänen perheestään.
Mieleeni tuli, ovatko nämä mummelit niitä, joilla ei aikanaan ollut aikaa omille vauvoilleen? Päiväkodit hoiti arkisin ja vloppuisin isovanhemmat. Tämä oli aika yleistä joku aika sitten.
Aika vähän 80-luvulla lapsenlapsia viikonloppuisin hoidettiin jo siksikin, että silloin isovanhemmat asui muualla (maalla) tai oli töissä.[/quote
Töissä tai maalla niin vloppuisin hoitivat lapsenlapsiaan. Mielestäni tästä oli polemiikkiakin naistenlehdissä, kuinka isovanhemmat uupuivat.
Ja tottakai panin sen merkille varsin kateellisena kun minulla ei ollut sitä mahdollisuutta!
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh. Voi olla, että anoppisi vain yrittää (aivan liikaa) auttaa sinua toipumaan synnytyksestäsi osallistumalla. Oli taustalla hyvät tai huonot aikeet, menee käytös reilusti yli normaalin ja asiasta pitäisi keskustella painokkaasti. Toisen vastaajan extreme anoppihan rikkoi jo kotirauhaa, kun ei antanut olla kotona häiriköimättä ja tuli kutsumatta sisälle. Jos ei muuten mene jakeluun niin fyysinen etäisyydenotto voi auttaa. Onko sinulla tuttuja tai sukulaisia kauempana, joille voisit mennä kylään? Tai onko varaa vaikka vuokrata mökki jostain kauempaa viikoksi tai kahdeksi? Todella kurjaa, jos ei saa pienen vauvan kanssa hengähtää ja pesiä rauhassa.
Auttaisiko selvien osallistumisrajojen määrittäminen ja tehtävien antaminen anopille, että saisi kokea olevansa tärkeä? Esim. "Vauva nukahtaa vain liikkuviin vaunuihin. Voisitkohan tulla pari kertaa viikossa lenkittämään, että saisin rauhassa siivota kotia/ottaa päikkärit yövalvomisten jäljiltä." Tai "Meillä olisi tarve löytää hyviä sormiruokareseptejä, että voisi laittaa laadukasta ruokaa vauvalle, kun aloittaa kiinteät. Voisitkohan selvitellä asiaa ja vaikka testailla reseptejä?"
Ei se yritä auttaa. Ja todellakaan ei ole ap:n tehtävä alkaa keksiä anopille pikku puuhia. Ap:n pitäisi saada kunnon lepoloma koko mummosts, fyysisesti ja henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi te rakkaat miniät! Täällä palstalla olemme saaneet lukea miten kauheita anoppeja teillä onkaan. Olen myös itse anoppi eikä minulla ole vielä lastenlapsia. Silti olen huomannut omasta miniästäni, että hänelle on täysin luonnollista että hän soittaa äidilleen ainakin kerran päivässä. Minulla ja miniällä on mielestäni aivan hyvät välit, mutta jos soitan joskus niin välttämättä hän ei vastaa eikä soita takaisin. Sen vuoksi olen alkanut hoitaa asioita poikani kanssa. Olisi mukavaa kuulla miten meidän anoppien täytyisi suhtautua miniöihin. Ainakin minä anoppina haluan olla sopuisassa suhteessa teidän kanssa koska rakastamme molemmat samaa miestä. Sinä vaimona ja minä äitinä.
En tajua ajatuksenjuoksuasi. MIKSI sinusta sinun olisi pitänyt jotenkin ”hoitaa asioita” miniän kanssa alunperinkään. Mitä asioita?
En tiedä tuosta toisesta anopista, mutta itsellä on ollut tällaiset soittotarpeet:
- miniän syntymäpäiväonnittelut
- kysymys siitä, pitääkö lapsi hakea päivähoidosta (sieltä tuli soitto, olin merkitty varahakijaksi, miniä ei lasta hakenut ja poika oli sairaalassa)
- kysymys siitä, missä autoni on (miniä oli sitä lainannut, auton piti olla työpaikan parkissa, ei ollut)
- soitto siitä, koska tule noutamaan lapsenlapsen, lupasi hakea klo 15 ja vielä klo 16 lapsenlapsi oli meillä (miniä ei ollut pojan kanssa, mutta soitin ensin pojalle, joka sanoi, että ei tiedä asiasta ja neuvoi soittamaan vaimolleen).
Miten niin marttyyri? Haluan elää omanlaistani elämää eikä siihen kuulu pojan perhe kovinkaan tiiviisti. Samalla tavalla kuin tuoreen mummon tulee ottaa huomioon tuoreen perheen toiveet, niin sama toimii toisinpäin. Jos ei halua olla se hössöttävä ja aina apuun rientävä isovanhempi, niin ei sellaista pidä vaatia. Toki tervehdin heitä kuten ketä muita tahansa tuttuja, mutta en ryhdy mihinkään lapsenlasten erityishuomioimiseen. En muutenkaan erityisesti reagoi lapsiin, miksi tekisin poikani lasten kanssa poikkeuksen?