Poliitikot, miksi nuorten miesten syrjäytyminen ei kiinnosta?

Ei pidä paikkaansa ettei yksikään politikkko. Feministisen puolueen miesehdokas otti esiin näitä teemoja.

Itse olen syrjäytynyt mielenterveysongelmien ja aspergerin takia. En vaan ole saanut apua. Ei mua paljon mikään tunteista ja menneistä puhuminen auta kun on käytännön vaikeuksia. Kun tuossa hakeuduin korkeakouluun opiskelemaan, putosin kelkasta nopeasti. Itse asia oli helppoa ja opiskelupaikan saaminen oli helppo juttu, vaikka hakijoita oli paljon, mutta käytännön vaikeuksien takia en saanut mitään tehtyä. Tenteistä sain kyllä erittäin hyviä arvosanoja, mutta sinne asti pääsy oli aina vaikeaa.

Kuntouttavassa työtoiminnassa mut yritettiin jatkuvasti pakottaa juttuihin, joihin en pystynyt. Hoettiin vaan, että mua nyt vaan hermostuttaa ja siksi ei suju, vaikka olin ihan rauhallinen. Sellaista mun elämäni käytännössä on, jos yritän jotain. Sama kuin jollekin, jolla ei jalka toimi jankattaisiin vuodesta toiseen, että kyllä se voi kävellä normaalisti ja juosta maratonin, mutta sitä vaan hermostuttaa. Kunhan se korjaa otsetuntonsa, niin sitten toimii jalkakin.

Olen kyllä hyvässä fyysisessä kunnossa ja kai jonkin verran lahjakaskin tietyissä juissa, mutta se tosi kapea-alaista kuten sanotaan ja muuten olen ihan kädetön. Onko mulla edes toivoa pärjätä työelämässä kun nykyään pitäisi olla semmoinen dynaaminen moniosaaja? Mulla on putkiaivot, joissa asiat voi mennä vain yhtä kanavaa pitkin kerrallaan.

Huomasin tuolla kuntouttavassa työtoiminnassa, että monen tilanne oli aika lailla samantyyppinen kuin mun (sekä naisilla että miehillä), mutta ei siihen saa apua niin helposti. Ihmisiä pidetään työkkärin narun päässä ja kepitetään, vaikka ei he parempaan edes pysty. Joskus ennen mun kaltaiset ihmiset pärjäsi paremmin. Munkin vanhemmat sukulaiset, joista osalla on samoja ongelmia, on löytäneet paikkansa ja nuorempana niillekin löytyi helposti yksinkertaisia hommia, joiden kautta pääsi eteenpäin. Munkin kouluttamaton isä on hyväpalkkaisessa asiantuntijatyössä, johon se on pikkuhiljaa ylennyt työpaikassaan, jossa on saanut olla vuosikymmeniä. Mä en kelpaa edes jakamaan sanomalehtiä tai siivoamaan.

Käy ihan työstä pitää itsensä tässä jotenkin täysjärkisenä, jos mua nyt semmoiseksi on ikinä voinut sanoa. Sinänsä voin ihan hyvin, mutta yhteiskunnasta alan olla hyvin vieraantunut ja motivaatio yrittää enää mitään vähenee jatkuvasti. Mua on ikäni pidetty lähinnä laiskana ja yhteistyöhaluttomana, vaikka olen parhaani yrittänyt. Helpostihan se pistää vihaksi. Haluan joko töitä tai sitten päästä eläkkeelle, jos musta ei kerta mihinkään ole. Tämä löysässä hirressä pito ei ole hyvä juttu.

Syrjäytyneiden nuorten perheissä on niin suuria ongelmia, ettei niihin osata eikä viitsitä puuttua kunnissa. Lastensuojelu on ruuhkautunut, samoin nuorten mielenterveyspalvelut. Tähän ei saada parannusta, vaikka on puhuttu jo vuosikausia. Valitettavasti lapsia tekevät ihmiset, joilla ei ole mitään edellytyksiä heidän kasvattamiseen. Koulu ei pysty tähän vaikuttamaan ja on väärä paikka, koska sosiaalityö pitää tehdä kodeissa. Olen ollut todistamassa tilannetta, jossa nuori käytti piikkihuumeita mutta sossu ei puuttunut tilanteeseen, vaikka lasu oli tehty.

Vierailija kirjoitti:

Mitä käytännössä nuorissa miehissä on vikana, että ne syrjäytyy? Suomessa kuitenkin on suurinpiirtein maailman parhaat mahdollisuudet kouluttautua ja päästä kiinni elämän syrjään kotitaustadta riippumatta. Mitä siellä yläasteella tapahtuu . Itsellä on kolme lasta. Tytär on motivoitunut supersuorittaja ja pojat täysiä vetelyksiä, joita ei saa motivoitua muuhun kuin nettipelaamiseen. Kasvatus on täysin sama ja kutosluokan todistus oli kaikilla suunnilleen sama noin 9 n keskiarvolla. Tytär on jo yläasteella itse hoitanut koulunsa ja läksynsä. Äidin kultamussukat taas on vaatineet jatkuvaa kannustusta, valvontaa ja persiillepotkimista, että niukinnaukin ovat seiskan pintaan päästötodistukset saaneet. Molemmat ovat selkeästi älyllisesti lahjakkaampia kuin sisarensa, mutta tämä potentiaali ei realisoidu koulumenestykseen. Sisko taas pärjää ahkeruudellaan ja päättäväisyydellään niin koulussa kuin harrastuksissakin.

Meillä vähän sama homma, ei nyt ihan noin kärjistetysti kuitenkaan. Yhtä älykkäitä ovat, mutta pojat vaan niin patalaiskoja. Äidin on pitänyt huolehtia poikien kouluasioista vielä lukiossakin, potkia peffaan, että saavat haettua jatkokoulutukseen, ostaa pojille tarvikkeet omaan kämppään ja hoitaa ties mitä asioita. Kun muuttivat pois kotoa, tuntui, että lomahan tässä alkoi. Jatko-opinnoissa ovat kohtuullisesti selvinneet, kämppä on kyllä kummallakin kuin sikolätti, ruokaa eivät pahemmin laittele ja opinnot ovat jonkin verran myöhässä, missään töissä ei kumpikaan ole ollut koskaan. Huolestuttaa, pääsevätkö töihin valmistuttuaan, kun ei ole päivääkään työkokemusta. Kotona heidän oli kuitenkin pakko tehdä kotitöitä ja pitää huonekin kohtuullisessa kunnossa, kannustettiin harrastuksiin, rajoitettiin tietokoneaikaa yms. Mutta nythän he ovat aikuisia, joten eipä siinä vanhemmilla ole sanan sijaa.

Tytär on meilläkin ihan erilainen. Huoneensa siivoa käskemättä viikottain ja tekee osansa kotitöistä aikalailla käskemättä ja loukkaantuu, jos edes kysyy, että tarvitko apua kouluasioissa: En todellakaan! Hänellä on jo  jatko-opintosuunnitelmat ja kesätyöt on hankkinut itse. Mikään kympintyttö ei hänkään ole, vaikka oikein hyvin meneekin, mutta hänellä on myös harrastuksia ja kavereita, eli ei vain pingota koulussa ja minusta on hyvä näin.

Miksi pojat ovat niin laiskoja, sitä vain mietin?