Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Mitkä asiat teitä ovat auttaneet käsittelemään kokemuksianne ja jaksamaan?

Vierailija kirjoitti:

Mitkä asiat teitä ovat auttaneet käsittelemään kokemuksianne ja jaksamaan?

Saatavilla oleva tieto on auttanut paljon. Tietoa pitäisi jakaa vanhemmille ja peruskoululaisille. Jaksamista on edistänyt etten ole halunnut tavata vanhempiani.

Myös minä olen voinut paremmin mitä vähemmän olen tavannut vanhempiani nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Mikähän siinä on, että vaikea lapsuus saa ihmiset reagoimaan niin eri tavoin myöhemmin omiin lapsiinsa? Toiset laittavat aivan surutta saman paskan eteenpäin, toiset yrittävät tarjota lapsilleen aivan erilaisen elämän.

Tietääkö kukaan tästä mitään? Että mikä tosiaan saa vanhemman laittamaan pahan kiertämään? Lapselle toivotaan kaikki samat vaikeudet mitkä itselläkin oli.

Tunnen tällaisen isän, enkä voi käsittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Mikähän siinä on, että vaikea lapsuus saa ihmiset reagoimaan niin eri tavoin myöhemmin omiin lapsiinsa? Toiset laittavat aivan surutta saman paskan eteenpäin, toiset yrittävät tarjota lapsilleen aivan erilaisen elämän.

Tietääkö kukaan tästä mitään? Että mikä tosiaan saa vanhemman laittamaan pahan kiertämään? Lapselle toivotaan kaikki samat vaikeudet mitkä itselläkin oli.

Tunnen tällaisen isän, enkä voi käsittää.

Itse ajattelen, että tällainen käytös johtuu siitä, ettei ihminen kunnolla ole käsitellyt niitä omia vaikeita kokemuksiaan ja siksi katkeruus heijastuu tuolla tavoin ympäriinsä. Joka tapauksessa, omassa suvussani vanhemmat ovat joskus ihmetelleet miksei täällä ole rikkaita ihmisiä.

Johtuisikohan se siitä, että vaurastuminen on aika hankalaa, jos kaikki aina joutuvat aloittamaan itsenäisen elämän täysin nollapisteestä ilman mitään tukea? Jos saisi nuorena paljon tukea vanhemmilta, niin olisi ehkä helpompaa yrittää sitä vaurastumista. Ilman tukea energia on mennyt pelkkään selviytymiseen. Kun jokainen pitää huolen ainoastaan itsestään, niin suvussa ei ehdi kertyä edes henkistä pääomaa eteenpäin laitettavaksi (luottamusta ihmisten hyvyyteen jne.).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Niin saitko sinä koskaan tukea äidiltäsi tai isältäsi, vai miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? Kertomasi perusteella saa kuvan, ettei 20 vuotta vanhemmat sisaruksesi välttämättä saaneet henkistä tukea vanhemmiltanne. Toivottavasti pääset yli ajatuksesta, että toivot veljesi kuolemaa, ei vaikuta terveeltä ajatukselta sinulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Ikävää, että sinäkin olet joutunut kasvamaan toimimattomassa perheessä. Ymmärrettävästi olet uupuneen oloinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Mikähän siinä on, että vaikea lapsuus saa ihmiset reagoimaan niin eri tavoin myöhemmin omiin lapsiinsa? Toiset laittavat aivan surutta saman paskan eteenpäin, toiset yrittävät tarjota lapsilleen aivan erilaisen elämän.

Tietääkö kukaan tästä mitään? Että mikä tosiaan saa vanhemman laittamaan pahan kiertämään? Lapselle toivotaan kaikki samat vaikeudet mitkä itselläkin oli.

Tunnen tällaisen isän, enkä voi käsittää.

Kateus, heikko itsetunto, pelko lapsen paremmuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Niin saitko sinä koskaan tukea äidiltäsi tai isältäsi, vai miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? Kertomasi perusteella saa kuvan, ettei 20 vuotta vanhemmat sisaruksesi välttämättä saaneet henkistä tukea vanhemmiltanne. Toivottavasti pääset yli ajatuksesta, että toivot veljesi kuolemaa, ei vaikuta terveeltä ajatukselta sinulta.

Hän taitaa kaivata vain huomiota omalle näkökulmalleen. Tuo on hänen versionsa kertomuksesta ja hänelle yhtä totta kuin siskon versio hänelle. Selvästi perhe on ollut ongelmainen, mutta ulkopuolinen ei voi tietää mitä kaikkia ongelmien taustalla on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Niin saitko sinä koskaan tukea äidiltäsi tai isältäsi, vai miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? Kertomasi perusteella saa kuvan, ettei 20 vuotta vanhemmat sisaruksesi välttämättä saaneet henkistä tukea vanhemmiltanne. Toivottavasti pääset yli ajatuksesta, että toivot veljesi kuolemaa, ei vaikuta terveeltä ajatukselta sinulta.

Hän taitaa kaivata vain huomiota omalle näkökulmalleen. Tuo on hänen versionsa kertomuksesta ja hänelle yhtä totta kuin siskon versio hänelle. Selvästi perhe on ollut ongelmainen, mutta ulkopuolinen ei voi tietää mitä kaikkia ongelmien taustalla on ollut.

Monille ihmisille sisarusten mielenterveysongelmat voivat olla todella kova paikka. Tiedän esimerkiksi yhden farmaseutin, jolla on tämän takia todella erikoisia käsityksiä mielenterveysongelmista, kun hänen on ollut niin vaikea käsitellä sisarensa sairastumista. Pelkää ilmeisesti alitajuisesti kovasti sairastuvansa vielä itsekin joskus psyykkisesti.

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Suurin osa sisaruksistani ei ole koskaan seurustellut, vaikka ovat jo iäkkäitä. Itse ajattelen, että se että uskalsin seurustelua kokeilla ei ollut vanhempieni ansiota, vaan sen, että näin lapsena jotain muitakin malleja parisuhteesta kuin vanhempieni mallin. Silti mietin nuorena kovasti olisiko parempi olla yksin, kun näin millaiseen helvettin parisuhde voi viedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Suurin osa sisaruksistani ei ole koskaan seurustellut, vaikka ovat jo iäkkäitä. Itse ajattelen, että se että uskalsin seurustelua kokeilla ei ollut vanhempieni ansiota, vaan sen, että näin lapsena jotain muitakin malleja parisuhteesta kuin vanhempieni mallin. Silti mietin nuorena kovasti olisiko parempi olla yksin, kun näin millaiseen helvettin parisuhde voi viedä.

Koko elämäni ajan olen kokenut kokemusteni takia olevani myrkyttynyt ja sairas sekä itseni epätodelliseksi. Ovatko nämä sinusta hyvät lähtökohdat?

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Olen nyt nelikymppinen ja nähnyt sisareni käytöstä sen aikaa. Tämä erittäin paljon minua vanhempi, aikuinen ihminen tapasi tulla lomilleen vanhempiensa luokse, haastaa riitaa kummankin kanssa pienistäkin asioista (isä oli se, joka huusi takaisin) ja lopuksi suuttuneena pitää edelleenkin vieraana toisten kodissa mykkäkouluja ja syömälakkoja, joiden aikana äiti yritti houkutella häntä aterioille. Hyvällä tuulella ollessaan hän kielsi ehdottomasti ikinä riidelleensä kenenkään kanssa, koska on tiukka uskovainen ja sen vuoksi ei voi käyttäytyä huonosti. Silloin hän kuulusteli raamattua olohuoneen nurkassa vanhemmiltani, pakkokuuntelutti näillä virsiä ja jumalanpalveluksia ym.

Niin minä kuin vanhemmatkin autoimme häntä vuosien ajan asioissa, jotka aikuisen ihmisen kuuluisi hoitaa itse. Vastineeksi hän valitti oikeita ja kuviteltuja sairauksiaan, jotka aina olivat hänestä paljon pahempia kuin vanhempiemme sydänsairaudet, syöpä ym. Tosin sairauslomalla hän ei ole tietääkseni ollut itse kaikista mahdollisista vaivoistaan huolimatta oikeastaan koskaan.

Ainoa toinen ihminen, jonka terveydestä hän on osoittanut itse oikeasti huolta on ollut syrjäytynyt veljemme, mutta siinäkin hänen ratkaisunsa on ollut painostaa ensin vanhempia ja sitten minua tämän asioiden hoitoon. Itse hän muistelee edelleenkin sitä, kun kävi tätä 20 vuotta sitten silloisella opiskelupaikkakunnalla auttamassa kerran.

Lopulta sain tarpeekseni, kun hän jälleen viikkoja mlnta kertaa päivässä jatkuneen puhelinpiinan kruunauksena soitti työpaikalleni ja ilmoitti, miten veljemme ei pidä siitä, jos hänen asioitaan varten järjestetään edunvalvonta ja näin ollen minun olisi sosiaalipuoleen yhteyttä ottaneena tunnettava "suurta syyllisyyttä", mikäli veli tappaisi itsensä tästä suuttuneena. Lähdin työpaikaltani itkien pois, onneksi päiväkin oli jo päättynyt.

Kaikki on pyörinyt näiden kahden sisarukseni ympärillä perheessäni koko ikäni. Jotenkin se vielä meni, kun vanhemmat olivat kunnossa ja kykeneviä puolustamaan itseään, tai ainakin isä oli. Mutta nyt on loppu, enää en suostu yhtään mihinkään, vaikka nyt näitä veljen passauksia yritetään järjestää minulle tänne toiselle puolelle Suomea niin, että sisareni soittaa niistä 80-vuotiaalle tädillemme. Sisar itse luonnollisesti asuu paljon lähempänä veljeämme, mutta ei hän nyt toki itse ehdi tämän asioita hoitaa.

Olen ihan varma siitä, että sisareni levittelee nyt sitten parhaillaan minusta näitä samoja narsistisyytöksiä kuin on levitellyt isästämme. Ikävä kyllä näyttää siltä, että kun johonkuhun kerran narsistileima isketään, niin herkkäuskoiset kyökkipsykologit sen uskovat yhtään miettimättä, mitä siinä takana voisi olla. Tässä nimenomaisessa perheessä levittelijä itse on erehtymätön uskovainen, jolta itseltään ei ole ikinä irronnut mitään myötätuntoa kuin liki ikätoverinaan varttuneelle veljelleen. Ei ainakaan iäkkäille vanhemmille saati pikkusiskolle. Me olemme olleet vain hänen hyvien töidensä välikappaleita ja jatkuvien omienkin huoltensa vastaanottajia, ja väsyessämme sitten niitä narsisteja.

Niin saitko sinä koskaan tukea äidiltäsi tai isältäsi, vai miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? Kertomasi perusteella saa kuvan, ettei 20 vuotta vanhemmat sisaruksesi välttämättä saaneet henkistä tukea vanhemmiltanne. Toivottavasti pääset yli ajatuksesta, että toivot veljesi kuolemaa, ei vaikuta terveeltä ajatukselta sinulta.

Tämä liittyy ketjuun ihan siten, etteivät vanhemmat ole aina niitä pahiksia vaan oikeasti tasapainottomat sisarukset, jotka ovat vääntäneet perhedynamiikkaa kieroon vuosikymmeniä. Tapasin verrata jo lapsena näitä kumpaakin käenpoikiin, jotka tiputtavat muut munat pesästä. Yritin pysyä hiljaa omissa oloissani kaikkien riitojen ja huudon yli. Turvallisuus ja rauha palasi kotiimme aina vasta, kun heitä ei ollut paikalla. Valitettavasti kumpikin sisarukseni muutti useita kertoja takaisin pitkiksi ajoiksi kotiin ja lopulta veljeni jäikin sinne kuormittamaan vanhoja ihmisiä auttamatta heitä pyynnöstäkään pienissäkään arkiaskareissa.

Uskomatonta mutta totta olen ihmisenä kuitenkin ollut uskomattoman positiivinen ajattelija. Elättelin vielä äitini kuolemaan asti toivoa, että nämä kaksi toimisivat edes sellaisessa tilanteessa, jossa vanhempamme tai minä tarvitsisin tukea ja apua. Mutta ei: Kummallekaan vanhemmallemme he eivät edes ambulanssia itse hälyttäneet vakavan sairauskohtauksen nähdessään eikä minulle kukaan edes ilmoittanut isäni joutumisesta sairaalaan kummallakaan kerralla.

Ei se toisen ihmisen kuoleman toivominenkaan tietenkään ole tervettä, mutta minä itse olen ainut koko sakista, joka on käynyt ulkopuolisella auttajalla. Valitettavasti tämä menee sitten vain niin, että kun olen kuitenkin ulospäin se järkevin, vaikka ihan voimieni päässä, niin ammatti-ihmisetkin alkavat heti vain pohtia näiden kahden ongelmia, vaikkeivat ole heitä edes tavanneet.

Olen saanut yhdeltä terapeutilta paheksuntaa siitä, että en kai nyt vain aio sisartani hylätä. No, hylkäsinpä kuitenkin. Enää en ole vapaaehtoisesti ollut kuukausiin kumpaankaan sisarukseni missään yhteyksissä ja elämäni on siksi paljon parempaa. Vanhempani yrittivät kaikkensa näiden kahden eteen eikä se riittänyt. En syytä vanhempia huomiotta jäämisestäni, koska olen elänyt samaa helvettiä läpi, mutta nyt se on loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.

Se oli ihan tasan samaa höttöä kuin miten Barbra Streisand kommentoi MJ:n lapsiuhreja. Ilmeisesti ihmiset eivät tajua traumojen vaikutuksesta elämään yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.

Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.

Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.

Roskaa... Mene pois trolli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????

Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.

Se oli ihan tasan samaa höttöä kuin miten Barbra Streisand kommentoi MJ:n lapsiuhreja. Ilmeisesti ihmiset eivät tajua traumojen vaikutuksesta elämään yhtään mitään.

Hetkinen ainakaan juridisten pöytäkirjojen mukaan ei MJ llä ollut lapsiuhreja vaan rahastajia kylläkin. Se Wade Robson joka väitti MJ n eristäneen häntä valehtee sillä MJ nimenomaan esitteli hänet vanhimman veljensä tyttärelle jonka kanssa seukasi kunnolla isoksi kasvettuaan , ja meni onellisesti sitten naimisiin toisen naisena kanssakin. Brandi Jackson kertoo monessa haastattelussaan jo miten waden tarinat ovat silkkaa valhetta koska mies oli eri paikalla esim monessa kohtaa toisin kuin dokkarissa väittää - koska oli Brandin kanssa silloin.

Wadehan on muunnellut kertomustaan myös joka suuntaan itselleen sopivaksi.

Kyllä kuule ne oikeusprosessit olivat senverran perusteellisia että on todella kunnianloukkaus väittää MJ vainaan olleen pedo.

Tuo dokkari ollaan tilattu peittämään nyt ihan muita pedorinkejä jotka tiukoille joutuneet paljastumisasiassa, eli korkealta.

MJ jahdin käynnisti La Toya Jacksonin exä joka pahoinpiteli La Toyaa ja uhkaili tappaa koko Jacksonin sisarukset. Hän asui Tel Avivissa. Hän jahtasi MJ tä ja alkoi kutsua häntä Jacko Wackoksikin. HBO joka on Warnerin johtaa samalle sylttytehtaalle ja suuntaan. Dokkari esitetään meilläkin etuaikaan ennen vaaleja, koska päättäjille on kiusallista se etteivät puutu pedorinkeihin asiaankuuluvalla tavalla, ja ihmiset jo tietävät että jotain on pielessä- siihen tarvittiin MJ syntipukiksi viemään huomio pois elävistä pedoringeistä.

Jos joku epäilee mistä puhun, katsokoon tämän, tässä paljastetaan mikä on homman nimi, katsokaa loppuun saakka: