Mitä tuli luokkanne hissukoista tai koulukiusatuista myöhemmässä elämässään?

Miljonääri :)

Minä olin ruma, rillipäinen, kömpelö ja nössö hissukka, jonka seura tuntui ainakin yläasteen loppuvaiheilla olevan kamalinta mitä kukaan saattoi kuvitella.

Nyt kolmekymppisenä olen media-alan projektipäällikkö, joka tekee todella ulospäinsuuntautunutta työtä jatkuvasti vaihtuvien ihmisten kanssa ja tienaa lähes 60 tonnia vuodessa. Fiksun ja komean miehenkin löysin jo nuorena.

Opin myös meikkaamaan, käyttämään piilolinssejä ja pukeutumaan nätisti. Rinnatkin kasvoivat, ja koululiikuntatraumoista selvittyäni minusta kuoriutui timmi himourheilija.

Yläaste oli elämäni kiistatta hirveintä aikaa, mutta sen jälkeen on suunta ollut vain ylöspäin. Terkkuja vaan Lintumetsään ja vuosituhannen vaihteeseen :)

Vierailija kirjoitti:

Musta ei tullut mitään. Ehkä mua kiusattiin jotenkin väärin kun en sittemmin menestynyt.

Niinpä. Kyllä ahdistaa entisenä kiusattuna, nykyisenä matalapalkkaisena vanhanapiikana, kun tässä suoritusyhteiskunnassa pitäisi vielä koulukiusaamisestakin saada menestyksen eväät. Minuun kiusaaminen jätti jäljet: uskon puutteen omiin kykyihin, kroonisen kameroiden välttelyn, tunnesyömisen ja takertumisen niihin muutamaan ystävään, joiden mielen mukaan yritän kaikki menoehdotukseni sovitella. Sori siitä, etten ole sopiva roolimalli nykykiusatuille.

Minä olin sellainen epäsuosittu hissukka nörtti, en varsinaisesti kiusattu. Teen siivoustöitä, olen tehnyt jo vuosia. Ammattikorkeakoulusta on tutkinto. Mutta enpä vieläkään tiedä mitä haluaisin tehdä "isona" ja miksi tulla. Työ on oikeastaan vaan elannon lähde, ei muuta. Ei status tai mikään rehentelyn aihe. Vapaa-aika on mielekästä, minulla on perhe ja harrastuksia.

( No ehkä mieluiten olisin lottomiljonääri "isona" .)

Minä olin ala-asteella luokkani toisiksi koviten kiusattu henkilö, ja myös yläasteella laajamittaisen systemaattisen kiusauksen uhri. Olen siis miespuolinen. Minulla on kausittaista masennusta, en tiedä johtuuko kiusauksesta mutta varmasti se oli isossa roolissa mielenterveysongelmieni muodostumisessa. Noita kausia siis tulee aina, ja se on tässä vaiheessa melkeinpä kemiallinen juttu, siis vaikka normaaleina kausina olisin iloinen, aktiivinen ja onnellinen ja mitään pahaa ei sattuisi nuo huonot kaudet tulevat silti.

 Olen ollut yliopistossa opiskelemassa tietojenkäsittelyä, mutta motivaation kanssa on ollut ongelmia ja en ole 4 vuodessa saanut lähellekään kandiin vaadittavia opintopisteitä. Vaihdan nyt syksyllä matematiikkaan, joka motivoi huomattavasti enemmän ja joka tuntuu kyllä omalta alalta. Mitään takeita valmistumiseen ei kuitenkaan ole, ja masennuskaudet haittaavat opiskeluani huomattavasti. 

Sitten luokkani kiusatuimmalla kävi suht huono tuuri: kaupungissani on 2 suomenkielistä yläastetta ja hän meni siihen pahempaan, jossa kiusaus on todella pahasti valloillaan ja jossa se on systemaattista ja väkivaltaista, ja koko yläaste oli tunnettu laajasta kiusaamisestaan. Minä taas menin kotini lähellä olevalle yläasteelle joka oli paljon rauhallisempi, vaikka sielläki laajaa kiusaamista oli jonka uhriksi itsekin jouduin. 

Mutta tämä luokkakaveri joutui todella pahasti kiusatuksi, häntä kiusasi oma luokka-aste, eli seiskaluokkalaiset mutta joutui myös kasien ja ysien kohteeksi. Hän monesti oli pitkiä putkia poissa, viikon ja kahden mittaisia pätkiä jolloin ei mennyt kiusaamisen takia kouluun ollenkaan. Hänet myös pahoinpideltiin porukalla joku 4-5 kertaa todella pahasti.

Nykyään hän on erakoitunut täysin, ei aio koskaan mennä työelämään vaan elää vaan tuilla ja vihaa ihmisiä.

Yläasteella oli rinnakkaisluokalla myös yksi pahasti kiusattu, joka teki itsemurhan 21-vuotiaana. 

Valitettavasti monet miehet ja naiset eivät aikuisenakaan koskaan pysty parantumaan kiusauksen aiheuttamista arvista ja monet jopa syrjäytyvät täysin työelämästä jo nuorena. Miesten syrjäytyminenhän on koko ajan vain kasvamassa ja kasvamassa, no keitä ne syrjäytyneet sitten on? Juurikin meitä kiusattuja ja sosiaalisesti epäsuosittuja. Töihin päästään suhteilla, niin minkäs teet jos suhteita ei ole ja on jo lähes erakoitunut.

Minulla ei ole minkäänlaista opiskelurytmiä, uskon kylläkin että jos saan sen kuntoon pystyn valmistumaan hyvin arvosanoin ja pääsen työelämäänkin mukaan. Olen lukioaikana oppinut sosialisoitumaan ja kehittämään huonoja sosiaalisia taitojani, ja sosiaalisesti en ole enää syrjäytynyt. Aion käydä opintopsykologilla saadakseni rytmin kuntoon. Minulla on hyvä tunne tästä, mutta ikinähän ei tiedä mitä tulee elämässä tapahtumaan.

Mä olin molempia, sekä hissukka että koulukiusattu.

Musta tuli vaimo, kahden lapsen äiti sekä ahkera työntekijä. Koulu vain opistotasoa, mutta sihteeritason töitä teen ja olen aiemminkin tehnyt ja niistä pidän. Olen työssäni hyvä ja tehokas. Olen myös pidetty työkaveri ja mua yllättäen pidetään nykyään yleensä sosiaalisesti taitavana. Jossain syvällä sisimmässäni olen edelleen hissukka ja arka, mutta päällepäin en yleensä anna sen näkyä. Ehkä koulukiusaamisen syytä osittain on se, että vaikka olen ystävällinen ja empaattinen, niin pohjimmiltani en luota juuri kehenkään enkä oikeastaan edes pidä ihmisistä, vaikkakin suhtaudun heihin empaattisesti. Vaikuttaa varmaan ristiriitaiselta ja sitä taidankin olla, ristiriitainen syvällä sisimmässäni, vaikka yleensä mua kehutaan tasapainoisen ja rauhallisen oloiseksi. Ulkoinen tasapainoisuus on selviytymiskeinoni.

Äidin ja vaimon osat hoidan myös tunnollisesti ja lapsiani on kehuttu kilteiksi ja ihaniksi.

Hyvin siis menee, ainakin päällisin puolin.

Masentunut, jotenkin alkoholisoitunut, yksinäinen. Työelämässä kyllä vielä. Osastojaksoa ja itsetuhoisuutta.

Lääkäri minusta tuli :)

Minusta tuli sairaanhoitaja, yhdestä kaveristani lähihoitaja.. pojista en tiedä kiusattiinko niitä... kiusaajista ei kai tullut oikeen mitään kummempaa..

Vierailija kirjoitti:

Lääkäri minusta tuli :)

Niin ja mielenterveysongekmia riittää vaikka muille jakaa. 8 vuoden masennusjakso takanapäin, taustalla kiusaamista, hylätyksi tulemisen kokemuksia lapsena. Terveen parisuhteen olen kuitenkin onnistunut rakentamaan, se on ehdottomasti hienoin asia elämässäni. Ammatti on aivan toissijainen asia, jos on onnellinen.

Olin ylipainoinen ja sanallista kiusaamista oli paljon. Mulla ei ollut kavereita ja kukaan ei koskaan halunnut ottaa minua mukaan ryhmätöihin yms.

No, sain karistettua liikakilot, opettelin meikkaamaan ja löysin kivan itselle sopivan tyylin. Olen pari kertaa kuullut kun joku vanha luokkalaiseni on tokaissut "onko tuo oikeasti se.."

Löysin komean ja ihanan miehen, lapsia ei vielä ole mutta ehkä lähitulevaisuudessa;) Teen töitä joista haaveilin jo yläasteella.

Meidän luokalla ei ollut juuri kiusaamista, joten tuohon puoleen en osaa vastata. Hissukoita oli. Ne hissukat, joiden myöhemmät vaiheet tiedän, ovat päätyneet seuraaviin töihin:

2 diplomi-insinööriä

1 teknilliset opinnot keskeyttänyt työtön

1 kääntäjä

1 työkyvytön, loukkaantui pahasti onnettomuudessa parikymppisenä, ei ehtinyt opiskella ammattia

1 toimistosihteeri

Muiden elämänvaiheita en tiedä. Vilkkaat oppilaat ovat päätyneet yllättävän samanlaisiin töihin kuin hiljaisetkin, vilkkaissakin on mm.

kääntäjä, toimistosihteeri ja diplomi-insinööri.

Minusta tuli eläinlääkäri, jolla on ihana mies, perhe, hyvät ja lämpimät kaverisuhteet ja muutenkin oikein mukava ja tyydyttävä elämä sekä henkisesti että aineellisesti. Hiljaiseksi hissukaksi minua tuskin kuvailisi nykyään enää kukaan tuttu, päinvastaista kritiikkiä kyllä tulee vastaan joskus. Kiusaajatkin olen aikuisena tavannut, tuntui aidosti kurjalta nähdä miten monella heistä on mennyt aika huonosti. Mitään kaunoja ei ole.

Mä en ollut kiusattu - siis en laske jotain haukkumista tai laudaksi huutelua miksikään kiusaamiseksi, kaikki nyt yläasteella jotenkin pöljäilivät - mutta luokan hissukoista yksi on kuollut, yksi on joku automyyjä ja yksi on kai lähihoitaja. Pahiten kiusattua, tai siis ainoata jota muistan kiusatun, en löydä googlaamalla. Hän oli 80-luvulla poikkeavan lihava (nykyään kai tavallisempaa) ja muut pojat rääkkäsivät häntä jatkuvasti niin, että asiaan yritettiin puuttua niin opettajien kuin luokkakaverienkin taholta. Pahin kiusaaja on nykyään tekniikan tohtori.

Minua kiusattiin yläasteella. Olin "helppo" uhri, koska kiusaajat näkivät heti tuloksen eli hätäännyin helposti ja aloin selitellä. Heitä varmasti provosoi myös se, että olin myös itsevarma ja  erittäin teräväkielinen, vaikka sitten melkein itku kurkussa. Kiusaaminen oli lähinnä huorittelua ja huhujen levittelyä. Se tuntui hirveältä, koska olin täysin päin vastainen, mitä nämä huorittelut ja huhut antoivat ymmärtää. Mutta nämä tarkkispojat tosiaan näkivät, että reagoin vahvasti. 

Minusta tuli kv-uran tehnyt KTM, työskentelen luovalla alalla. Pahimmista kiusaajista duunareita pikkukaupungin satamaan/työttömiä. Kiusaaminen loppui, kun siirryin lukioon. Sen jälkeen oli toki kaikenlaista kuppikuntailua, mutta olin suosittu ja menestyin koulussa.  Itsetuntoni pohjautui tuolloin pitkälti ulkonäköön ja kauniisiin vaatteisiin. En ollut lukiossa kiusaaja, mutta ilmeisesti ulos päin vaikutin melko ylpeältä, millä yritin vain paikkailla niitä yläasteen kokemuksia. 

 

Kiusaaminen jätti sen verran jälkiä, että nyt kun omia lapsia, pelkään kovin, että heitä kiusataan. Jonkinlaista neuroottisuutta tämä kiusaaminen ruokki, vaikka työelämässä sen pystyn hyvin peittämään. Pelkään, että lapsiani kiusataan, heistäkin toinen on herkkis ja taiteellinen. 

Ei ihan sitä joutsentarinaa valitettavasti, edelleen on ne samat "puutteet" ulkonäössä. Mutta sisukas ja omillaan toimeen tuleva, henkisesti kehittynyt ihminen. Vahva oman tieni kulkija, jonka alitajuntaan vanhat kokemukset ikävä kyllä vaikuttavat sikäli, että ihmissuhteissa olen heikohko. En ihan helpolla meinaa uskoa, että minun kanssani haluttaisiin olla. Lähden aina siitä oletuksesta, että seuraani ei kaivata. Että olen epäkelpo ja ylimääräinen, ellei toisin todisteta. Mutta tämä tunne ei siis juurikaan rajoita elämääni, mutta on läsnä. Itsetuntoni on hyvä, mutta muiden mielipiteet minusta ovat se mysteeri ja heikko kohta. Vakaa parisuhde on. Koulutukseltani olen insinööri.

Mielenterveyspotilaita tuli kahdesta, yksi on kaupan kassalla ja yksi korkeapalkkainen insinööri. Kaikki perheettömiä, en tiedä paljonko omasta valinnasta.

Olin huonosta perheestä,isä täys rikollinen ja kahjo,äiti työtön kotiäiti. Minua kiusattiin koko ala-aste,fyysisesti ja henkisesti. Olin kuitenkin todella sosiaalinen ja älykäs sain isältäni kaiken mitä pyysin. Luulen sen olleen kateutta jokseenkin,elimme ulkokultaista elämää. Vaihdoin koulua monta kertaa Savossa mutta koska olin etelästä muuttanut Savoon olin erilainen,ihan eri planeetalta siis kaikintavoin. Vielä ylä-asteella kiusaaminen jatkui pahasti. Myöhemmin tein 2-lasta tosi nuorena,erosin. Opiskelin ammatin ( en korkeakoulua ) pistin oman yrityksen joka on erittäin menestynyt. Nyt olen 32v.Menin uusiin naimisiin monimiljonäärin kanssa. Olen kaunis ja tyylikäs,ystävällinen ja empaattinen,ja ihmisiä varmaan vituttaa että pärjäsin hyvin,kaikista ennusteista huolimatta..

Hissukoista tuli menestyviä isojen konsernien johtajia, yliopistoproffia ym. Rääväsuisista räkänokista tuli alkoholisteja joista moni jo kuollut.

N50

Lääkäri.