Kiroiletteko? (Mua on alkanut ärsyttää kiroilu)

Olen yrittänyt tietoisesti kitkeä kiroilua puheestani. En siis usein kiroilekaan, mutta joskus kun kunnolla suututtaa. Vanhempani ovat lappilaisia ja puhee juuri niin kauniita kuin voi kuvitella (r*sismia). Olen huomannut, että esim. suuttuessa sitä oikein taantuu ja puhe on juuri samantyylistä kuin on lapsuuden kodissa kuullut. Tietenkin siitä on itsellä vastuu, mutta tarkoitan, että tunnekuohussa on impulsiivisempi ja joskus kiroilu vain "lipsahtaa" ilman, että sitä ehtii edes harkita.

Hmm. Yritetäänkö kiroilemalla tehdä puheesta terävämpää ja töykeämpää. Kokeeko kiroileva olevansa ilman suojakuorta, jollei kiroile.

Mietin vaikka mueteita. Jos puhuu hidasta Tampereen murretta, vaikuttaa leppoiselta kun taas turun murretta puhuva vaikuttaa helposti töykeältä. (olen itse turkulainen, joka asui välillä 20 vuotta Tampereella)

Vierailija kirjoitti:

Miksi ylipäätään pitää puhua rumia sanoja käyttäen. Siis vaikka perse, paska, v-ttu, kusi.

Noille oliis kauniimmatkin sanat.

Näyttelijät käyttävät noita rumia sanoja tavallisista asioista telkkarin viihdeohjelmissa, joissa saavat puhua vapaasti. Miksi. Ovat kuitenkin monille nuorille esimerkkejä.

Samoin monet tubettajat käyttävät ikävää kieltä. Käsken teinieni kuunnella jotain muuta tubettaja, jos joudun kuuntelemaan tuollaista möykkää.

Nuorison keskusteluissa joka toinen sana on se v:llä alkava ja särähtää aina korvaan ikävästi, kun tuolla kaupungilla liikuskelee. Huomaan, että myös pienemmät lapset ovat ruvennet matkimaan puhetyyliä. Hirvittävän kuuloista, kun joku pikkukundi toistelee sanaa, jonka todellista merkitystä ei luultavasti edes tiedä. Itse opin 6-vuotiaana Ruusunaika-sarjasta kirosanan ”paskanmarjat” ja äitini pesi suuni saippualla. Myös tarhassa pestiin 80-luvulla suu oikeasti saippualla, jos kielloista huolimatta käytti kirosanoja. Yritän nykyään rajoittaa kiroilua ollessani vanhempieni tai sukulaisteni läheisyydessä tai pienten lasten ollessa kuuloetäisyydellä. Yleensä kiroilen, kun innostun tai hermostun jostain oikein kovasti. Lempilausahdukseni on ”voihan perseensuti!”, jonka olen oppinut äidiltäni(!). Yleensä jos kiroilen käytän pehmennyksiä, esim; voi persaus, hitto, perhana tai kiekaisen irkkuaksentilla ”bloody hell”.

Mikä siinä on, että realityohjelmissa v-sana aina piipataan, mutta itse vahvempina pitämieni uskonnollisten kirosanojen annetaan kyllä kuulua?

Kiroilen itseasiassa aika usein, en ehkä aina päivittäin mutta usein. Koen että siten kai voin ilmaista sen hetkistä tunnetilaani.... kiroilu tulee aikalailla huomaamattani enkä mahda mitään. Mistälie sitten olen oppinut sen, kyllä se on opittu vanhemmilta tai jostain muualta.

En yleensä kiroile, mutta joskus spontaanisti pääsee kirous, jos vaikka särjen jotain tai lyön varpaani. Englanniksi kun suurimmaksi osaksi elän, tulee joskus sanottua fuck, tai fuckingfuckfuckfuck, muttei kovin usein. Kyllä suomen perkkeleessä on enemmän voimaa ;-) V-sanaa en tosin käytä koskaan, se on musta epämiellyttävä.

Huonot vaihtoehdot. En käytä v*ttu välimerkkinä mutta kiroilen kun sille on tarvetta ja joskus vaikka ei olisikaan.