Kunnianhimo ja menestyksennälkä heräsi vasta 39-vuotiaana, myöhäistäkö?

Olen elellyt elämääni mukamas tyytyväisenä vähän boheemina, taiteilijasieluna taiteellisen alan yrittäjänä. 28-vuotiaana yritystä perustaessani riitti vähäiset epäsäännölliset tulot. Välillä sai laskutettua enemmän ja elämä oli juhlaa, sitten oli hiljaisempia aikoja ja kiristeltiin mutta olipahan vapaa-aikaa. Kuvittelin silloin, etten kaipaa koulutuksia tai uranluontia, pohjalla oli ammattitutkinto ja ylioppilastutkinto. Eka lapsi syntyi ja yrittäminen hankaloitui, sama ajatus kuitenkin oli mielessä että en niin uraa kaipaa ja jatkoin hoitovapaalla työskentelyä pienillä tuloilla. Sain kuitenkin puristettua lapsen syntymän jälkeen kokoon oman alani AMK-tutkinnon, josta valmistuttuani sain toisen lapsen.

Nyt nuorimmaiseni on 3-vuotias, minä lähes nelikymppinen ja todellisuus on lyönyt vasten kasvoja. Suurin osa ystävistäni, jotka ovat hyvissä ajoin käyneet korkeakoulututkinnon porskuttavat uransa huipulla. Palkkataso hipoo pilviä, itse kitkuttelen edelleen parin sadan kuukausituloilla. Suurin osa asiakkaistani on kadonnut lomieni aikana. Yritystoiminta on epävarmaa ja lähes tappiollista sekä kuluttavaa. Haluaisin hyvän palkkatyön.

Mutta se koulutus! Typerästä päästä kärsii koko elämä, miten tässä iässä saadaan vielä ura nousukiitoon? Yritän nyt epätoivon vimmalla kaksi lasta ja kituva yritys jaloissani opiskella ylempää korkeakoulututkintoa, että voisin jossakin vaiheessa 40+ vuosilla hakea järkevään palkkatyöhön ja päästä kiinni arkeen jossa raha tulee tilille kuukausittain. Miten olen voinutkaan olla näin tyhmä ja kuvitella että boheemi taiteilijaelämä voisi jatkua loputtomiin. Nyt vaan alkaa olla aika myöhäistä vai onko?