Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Havainnot ja kertomukset luokkatoverien normaaleista kotioloista.

Se rakkauden määrä, mitä tunnen omia lapsiani kohtaan, havahdutti. Vanhempien rakkaus lastansa kohtaan tulisi olla kaiken järjen mukaan tärkeämpää kuin mikään muu. Tärkeämpää kuin se, että kerää pisteitä uskonyhteisöstä ja esittää ongelmatonta malliperhettä.

Vierailija kirjoitti:

Onpa koominen uhriutumisketju. Ei ihme, että mt-palveluista on pulaa, kun joka pikkuasia traumatisoi kansan loppuiäksi. Ei taida olla juuri elämää näillä "traumatisoituneilla", kun elämän sisältö on vanhojen ruotiminen. Eteenpäin on elävän mieli.

Pikkuihmisen traumatisoi asiat, jotka iso ehkä pystyy ottamaan lungisti. Lapsi ei ymmärrä kokemaansa, eikä pysty arvioimaan riskiä. Lisäksi täällä on kuvattu todellista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

Jos ei tätä ymmärrä, toivon, että et ole koskaan lasten kanssa tekemisissä.

Turvattomuus

Silloin kun muutimme kerrostalosta omakotitaloon.

Nykyäänkin kun vierailen jonkun kerrostalossa asuvan luona,huomaan miten masentava ja ahdistava ympäristö se on.

 Lapsuudessani ei muuten ollut mitään kovin traumatisoivaa, mutta jälkeenpäin olen usein hirvitellyt tapaa jolla minut ja pikkuveljeni jätettiin yksin kotiin vanhempien ollessa töissä (tämä oli siis 90-luvulla). Äitini oli vuorotöissä ja isäni puolestaan oli usein viikot toisella paikkakunnalla töissä. Äitini otti jonkinlaista vuorotteluvapaata tms. ensimmäiset kaksi kuukautta aloitettuani koulun, mutta sen jälkeen olin iltapäivisin pitkälti oman onneni nojassa. Olin ihan tavallista, että olin yksin kotona jopa 9h päivässä, ja joskus myös öisin kun äitini teki yövuoroa. Asuttiin maaseutumaisessa paikassa missä ei ollut mitään iltapäivätoimintaa lapsille, ei ollut juuri naapureita, kaverit eivät asuneet kävelymatkan päässä, ja sukulaisiakaan ei asunut lähistöllä. Jos olisi tullut jokin hätä, oltaisiin oltu aika yksin. 

Nykyään en voisi ikinä kuvitella jättäväni ekaluokkalaista yksin kotiin lähes kymmeneksi tunniksi. 

Jossain vaiheessa yli parikymppisenä kun tajusin, että negatiivisin, pahin kiusaaja, minua eniten alaspäin polkeva ja haukkuva ihminen on aina ollut oma äitini. Lapsena ajattelin että se on normaalia, jopa sitä ehdotonta ja ihanaa äidinrakkautta, jota aina hehkutetaan. Kaikkien äidit ovat sellaisia.

Tuossa vaiheessa sitten ilmeisesti alkoi olla omaa elämänkokemusta aikuisena olemisesta, ja tajusin että itseasiassa haukkuminen ja toisten lyttääminen ei ole normi, vaan päinvastoin. Suurin osa ihmisistä on mukavia, tai vähintään neutraaleja. Kukaan ei hauku ja arvostele minua jatkuvasti, koska se ei ole normaalia aikuisen käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua

Ihan kuin minä olisin kirjoittanut tämän! Olen 42-vuotias ja miettinyt muutaman vuoden, että oliko kaikki ihan hyvin sittenkään..?

Isä tosin joi viikonloppuisin. Ei lyönyt eikä huutanut, mutta muuttui ärsyttäväksi. Ei ollut sama ihminen humalassa. Joskus iloinen, joskus vähättelevä. Kaikki joilla ns. hyvä vanhempi on juonut, tietää mitä tarkoitan. Äiti vaan oli muka huomaamatta ja hyssytteli tilannetta.

Ja kyllä, olen ruoan ahmija ja vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut miettiä, miksi mulle on tärkeää syödä ähkyyn ja miksi ruoka on turva ja lääke. Olin jo lapsena pyöreä ja voi että sain kuulla siitä. Ruoka on mulle aarre, joka viedään turvaan ja syödään yksin.

Miten tästä pääsisi eroon?

Nyt keski-ikäisenä tekisi joskus mieli hävittää valokuvat lapsuuden kodistani, jopa vanhemmistani ja sisaruksistani. Pystyn vieläkin kuvittelemaan sen epävarmuuden tunteen,  kun astelin koulusta kotiin, jossa arvaamaton ja vihamielinen äitini odotti. Tulisiko kuritusta, vai vaihteeksi mitätöintiä, pilkkaamista, kun mikään ei kelvannut. Syyllistämistä vuosikausia, kun olin sattunut syntymään tytöksi ja väärään aikaan. Julmuutta ja vihaa murrosiässä ja usein uhkauksia kotoa poisajamisella. Sisaruksiani kuitenkin kohdeltiin paljon paremmin ja jokin pienikin hyvä sattumus minulle olisi pitänyt tapahtua heille. Olin vain se epäkelpo tytär, jota hekin saivat vapaasti arvostella. Isäkin pysyi välinpitättömänä taustalla. Nyt ihmettelen, miksen vieläkään luota ihmisiin ja pelkään vihaisia reaktioita. 

Surullisia asioita on ihmiset kokeneet.

Minulla on ollut moneen verrattuna hyvä koti. Silti joitakin ikäviä piirteitä huomasin jo kun olin lapsi. Isäni määräsi yleensä kaikesta ja häntä ei saanut vastustaa. Hän päätti esim harrastuksestani ja "pakotti" kilpailemaan. Tämäkin olisi ehkä ollut ok, mutta sitten kun se heti alussa meni siihen miten hän valitti, kuinka voin olla niin hidas tai suuttui jos tein jotain väärällä tavalla tai en pärjännyt niin se ei ollut enää kivaa. Oikeasti käytin monesti kaikki voimani ja yritin oikeasti niin paljon kuin pystyin, ettei isä vaan suuttuisi. Äitini tiesi etten pitänyt siitä kaikesta, mutta ei koskaan sanonut kunnolla mitään isälle. Kaikki loppui sitten, kun isää ei enää kiinnostanut. Vaikeaa sitäkin oli jotenkin käsittää. Ensin kaikki on niin tarkkaa ja tärkeää, sitten ei enää yhtään. Olin kuitenkin kiintynytkin jollakin tavalla harrastukseeni.

Myöhemmin ymmärsin sen, ettei meillä saa näyttää tunteita normaalisti. Itkeä ei oikeastaan saanut. Mistään ei puhuttu kunnolla tai kysytty esim miten voin. Vaikeat jutut jäi puhumatta. Moni asia meni juuri kilpailun kannalta. Piti olla urheilussa paras, paras koulussa jne. Sai aina jännittää mitä esim opettaja sanoisi vanhempian illassa. Olisiko jotain ikävää sanottavaa. Olinko liian ujo tai arka yms.

Kiusaamisen kanssa jäin yksin. Piti vaan kestää ja ei saanut välittää. Myöhemmin, kun voin huonosti niin en saanut tukea tai apua. Jäin täysin omilleni, vaikka en ollut enää mieleltäni kunnossa silloin. Moni ei olisi pysynyt koulussa käymään. Minä kävin silti. Ei minulla mitään normaalia nuoruutta ollut. Kiusattiin ja olin yksinäinen. En käynyt missään. Kotona usein riitoja kaiken lisäksi. Harvoin sai kuulla mitään hyvää ja sekin suorituksiin liittyen. Vasta yläkoulussa "uskalsin" lopettaa toisen vanhempien valitseman harrastuksen. Siihen asti kävin siellä. Toki olihan siinä hyväkin puolensa ja en sano etteikö mitään hyvää olisi jäänyt.

Tuli vielä mieleen se ettei vanhemmillani ollut mitään ystäviä tai muuten läheisiä ihmisiä. Toki muutimme ja olimme muutenkin uusia jne, mutta aiemmilta vuosiltakaan ei jäänyt ketään. Jos katsoo muiden elämää niin olemme aina olleet irrallisia kaikesta. Toki sukukin on mitä on, mutta monella on kuitenkin läheisiä. Jossakin juhlissa yms käytiin, mutta mitään tiivistä yhteydenpitoa ei ollut.

Poika olin ysärin alussa, mutta okei, nykyään tuntuu oudolta kun faija ja pappa katsoivat hc pornoa joka reikään VHS:lta yhdessä huoneessa ottaen samalla viskipulloista höröjä. Tottakai "salassa", mutta avaimenreiästä näin. Ilmeisesti kuitenkin suht normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua

Luulen, että tämä on ihmiskunnan suurin ongelma. Väite on kova, mutta kaikkihan alkaa... no, alusta.

Luultavasti jokainen vanhempi on ollut kuitenkin niin hyvä kuin vain osaa ja pystyy olla ja sellaisella äidin- tai idän mallilla, jotka on opittu. Kaikki vanhempuen käytös juontaa juurensa minkälaisen roolimallin on saanut sieltä kotoa

Se kun en enää kehdannut pyytää koulukavereita ja naapureita tulemaan meille kotiin koulun jälkeen. Häpesin isää ja pelkäsin mitä se voisi saada päähänsä.

Usado kirjoitti:

Havainnot ja kertomukset luokkatoverien normaaleista kotioloista.

Sama juttu. Ja kyläily tavallisissa sukulaisperheissä. Niissä ei ollut raivoavaa isää, ei sellaista kovaa kuria, lapsia ei nimitelty ja haukuttu ja oli turvallista, siistiä ja ystävällinen ilmapiiri eivätkä lapset pelänneet vanhempiaan tai sisaruksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Nainen-64 kirjoitti:

Varhaisempia lapsuusmuistojani on, kun jouduin hetkeksi (oikeasti 3 viikkoa) lastenkotiin ja sen jälkeen haimme äitini sairaalasta. Sen jälkeen vakiokuviona äidin hakeminen kotiin. Hän kävi "lataamassa" välillä ja ensimmäisen sairaalakerran syy oli itsemurhan yritys. Ymmärsin asioita paljon vanhempana, kun vanhempani erosivat ja jäin äitini uuden alkoholistiporukan varjoon. Pitkäaikainen terapia ja psykoterpia on pelastanut minut elämälle tunnehelvetin ja itsetuhon kahleista. Joku on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Paskapuhetta, sanon minä. Lapsuuteni kauheudet eivät kiillottamalla parane, niiden kanssa oppii vaan elämään.

Se oli Ben Furman. Paskapuhetta minunkin mielestäni.

Perimmäinen syy taisi olla se, että niitä kirjoja ostaa ne vanhemmat, ei lapset. Vanhemmat eivät halua tuntea syyllisyyttä, joten tuon kirjan viestillä voi oikeuttaa millaisen kaltoinkohtelun tahansa.

Furman haistaa rahan ja tietää mistä naruista vedellä.

Vierailija kirjoitti:

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua

Kymmenen peukkua tälle. Olen myös keskiluokkaisesta kodista, jossa rahasta ei ollut puutetta.

Sosiaaliviranomaisten peruslogiikkahan on aina "jos isäs ei lyöny eikä juonu, niin teillä oli kaikki hyvin"

Juu-u.

Tuo "oikeutetumpi hakemaan apua" kuvaa asiaa hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa yli parikymppisenä kun tajusin, että negatiivisin, pahin kiusaaja, minua eniten alaspäin polkeva ja haukkuva ihminen on aina ollut oma äitini. Lapsena ajattelin että se on normaalia, jopa sitä ehdotonta ja ihanaa äidinrakkautta, jota aina hehkutetaan. Kaikkien äidit ovat sellaisia.

Tuossa vaiheessa sitten ilmeisesti alkoi olla omaa elämänkokemusta aikuisena olemisesta, ja tajusin että itseasiassa haukkuminen ja toisten lyttääminen ei ole normi, vaan päinvastoin. Suurin osa ihmisistä on mukavia, tai vähintään neutraaleja. Kukaan ei hauku ja arvostele minua jatkuvasti, koska se ei ole normaalia aikuisen käytöstä.

Sama. Olin pitkälle aikuinen kun tajusin miten sairasta lapsen ja yhtä lailla aikuisen lyttäämistä niin henkisesti kuin fyysisestikin äitini käytti ja käyttää. Oli hämmentävä tunne aikuisena tutustua vilpittömästi ystävällisiin ja itseäni kohottaviin ihmisiin ja perheisiin jossa toisia perheenjäseniä kuunneltiin ja arvostettiin. Omien lasten täysi-ikäistyessä löi iso rätti naamaan kun vasta silloin todella tajusin miten saatanan sairasta meininki omassa lapsuudenkodissani oli. Kun katson lapsiani näen heidät jotenkin niin paljon vahvempina ja tasapainoisempina, viisaina ihmisinä (toisin kuin äitinsä). Äitini on elossa edelleen mutta minulle ollut kuollut jo pitkään.

Muistan varhaislapsuudessa miettineeni, miksei minulla ole samanlaisia vanhempia, kuin muilla lapsilla ja miksi joudun jäämään aina hoitopaikkaan, kun muut haetaan kotiin. Äitini oli perhepäivähoitaja. Päivisin hän hoiti vieraita lapsia ja iltaisin ei ilmeisesti ollut energiaa minulle. Jotain olennaista on jäänyt puuttumaan äiti-lapsisuhteesta, koska vielä 50-v muistan, että en pienenä lapsena osannut pitää äitiä äitinä vaan vieraana lastenhoitaja, jonka vaivoiksi jouduin jäämään. Suhde äitiin on muodollisen kohtelias, mutta mitään henkistä tukea en ole elämäni varrella häneltä saanut.