Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Jostain syystä tätä tarinaa jaksoi kuunnella mielenkiinnolla... Haastateltavan henkilön äidin sadistisuus on sensaatiomainen!

OnlyFans Model interview-Monica

UP

Anteeks vaan mutta millanen siis on se normaali perhe/lapsuus??

Olinkohan rippikouluikäinen, kun yksi isosiskoni oli kotona käymässä ja leipoi äitin kanssa. Jotain sanaharkkaa siinä tuli ja siskoni tuli pois huoneesta ja äiti jatkoi jonkin hokemista, toisti muutamaa tavua.

Sisko siinä ihmetteli, että luulisi täysipäisen ihmisen lopettavan, kun on yksin ja ovikin kiinni. Silloin tuli ekan kerran mieleen, ettei ole ihan normaalia touhua meillä.

Äidilläni oli aina tällainen hyvin passiivis-agressiivinen tapa sanoa aina halatessaan minua tai tullessaan muuten lähelle: "hui, miten mulle tuli yhtäkkiä ihan kylmät kädet?". Kuulin tuon lauseen kotona satoja kertoja lapsena ja teininä, ja joskus äitini luona vielä aikuisenakin.

Läsnäoloni pysäyttää äitini verenkierron. Viesti on mennyt perille, emme ole enää juuri yhteyksissä. Hän ei pidä minusta mutta on sen verran vanhaa sukupolvea, että tuskin pystyy sitä myöntämään edes itselleen.

Hän haluaisi pitää minusta, mutta joku aina menee poikittain hänessä.

Hetken istunut tässä tämän kysymyksen äärellä ja muistellut, ja nauranut, kuinka (mieli)sairaassa ympäristössä olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ja paljon aikaa myöhemminkin. Jossain kohtaa lapsena tajusin että äidillänihän ei ole ollut oikein koskaan kenestäkään mitään hyvää sanottavaa - kaikki TV:ssä esiintyneet laulajatkin olivat hirveitä raakkujia. Siinä kohtaa kun äitini sanoi siskostani onpa se vanhentunut tajusin että äiti luultavasti puhuu minusta samalla tavalla jollekin toiselle. 10 - 15 vuotta olen nyt selvitellyt mistä oikein on kysymys ja alkaa olla selvillä. Perheessäni on narsisteja. Olisi pitänyt ottaa etäisyyttä näihin ihmisiin, tai oikeastaan otinkin mutta palasin takaisin. Maksan kovaa hintaa. Psykoterapiaan pääsyä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Anteeks vaan mutta millanen siis on se normaali perhe/lapsuus??

Sellainen, jossa:

- ei hakata remmillä/vyöllä/vitsalla toistuvasti

- ei tukisteta päivittäin

- saa näyttää tunteensa ja olla kuka on ilman rangaistusta

- ei tarvitse pelätä.

Eikä lytätä, pilkata ja halveksuta.

Näin aluksi.

Vierailija kirjoitti:

Hetken istunut tässä tämän kysymyksen äärellä ja muistellut, ja nauranut, kuinka (mieli)sairaassa ympäristössä olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ja paljon aikaa myöhemminkin. Jossain kohtaa lapsena tajusin että äidillänihän ei ole ollut oikein koskaan kenestäkään mitään hyvää sanottavaa - kaikki TV:ssä esiintyneet laulajatkin olivat hirveitä raakkujia. Siinä kohtaa kun äitini sanoi siskostani onpa se vanhentunut tajusin että äiti luultavasti puhuu minusta samalla tavalla jollekin toiselle. 10 - 15 vuotta olen nyt selvitellyt mistä oikein on kysymys ja alkaa olla selvillä. Perheessäni on narsisteja. Olisi pitänyt ottaa etäisyyttä näihin ihmisiin, tai oikeastaan otinkin mutta palasin takaisin. Maksan kovaa hintaa. Psykoterapiaan pääsyä odotellessa.

Lapselle olisi ehkä helpompaa, jos huoltaja kertoisi hänelle, ettei hänen huoltajansa neuroottinen puhe johdu hänestä. Neuroottisuutta ei pidä lapselle perustella, mutta hänelle olisi hyvä tehdä selväksi, ettei hullu käytös ole hänen syytään. Lapsi ymmärtää inhimillisen heikkouden, mutta ei ehkä sitä, että hulluus kytketään häneen vailla mitään järkisyytä (jota neuroosin tunnustaminen olisi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hetken istunut tässä tämän kysymyksen äärellä ja muistellut, ja nauranut, kuinka (mieli)sairaassa ympäristössä olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ja paljon aikaa myöhemminkin. Jossain kohtaa lapsena tajusin että äidillänihän ei ole ollut oikein koskaan kenestäkään mitään hyvää sanottavaa - kaikki TV:ssä esiintyneet laulajatkin olivat hirveitä raakkujia. Siinä kohtaa kun äitini sanoi siskostani onpa se vanhentunut tajusin että äiti luultavasti puhuu minusta samalla tavalla jollekin toiselle. 10 - 15 vuotta olen nyt selvitellyt mistä oikein on kysymys ja alkaa olla selvillä. Perheessäni on narsisteja. Olisi pitänyt ottaa etäisyyttä näihin ihmisiin, tai oikeastaan otinkin mutta palasin takaisin. Maksan kovaa hintaa. Psykoterapiaan pääsyä odotellessa.

Lapselle olisi ehkä helpompaa, jos huoltaja kertoisi hänelle, ettei hänen huoltajansa neuroottinen puhe johdu hänestä. Neuroottisuutta ei pidä lapselle perustella, mutta hänelle olisi hyvä tehdä selväksi, ettei hullu käytös ole hänen syytään. Lapsi ymmärtää inhimillisen heikkouden, mutta ei ehkä sitä, että hulluus kytketään häneen vailla mitään järkisyytä (jota neuroosin tunnustaminen olisi).

siis neuroosin tunnustaminen olisi se järkisyy. Vastuun ottamista siihen, että omaa neuroosia toistuvasti purkaa lapseen.

Isä hallitsi äitiä ja koko perhettä mykkäkoululla ja katoamisillaan (meni tyhjillään olevaan lapsuudenkotiinsa välillä viikoiksikin). Pois lähdön syyksi riitti vaikka se että tappelin veljeni kanssa kovaäänisesti.

Äiti nälvi isää jatkuvasti mm tupakanpolton takia.

Suurin haaveeni jossain vaiheessa oli, että vanhemmat eroaisivat ja äiti muuttaisi kaupunkiin meidän kanssa. Välillä toivoin että minut haettaisiin sijaisperheeseen. Äiti oli lukenut sen päiväkirjastani ja itki ja huusi että kukaan muu ei kyllä minua halua riesakseen.

Vanhemmat saa olla ihan samanlaisia pölvästejä kuin toisetkin ihmiset saavat olla. Jos vanhempien typeryys on päällekäyvää, eikä kunnioitusta ala löytymään vuosien kuluessa, yhteydenpito hyytyy lopulta syntymäpäivä- ja joulukortteihin. Elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi ajan haaskaamiseen tyhmien ihmisten seurassa. Tyhmät ihmiset voivat hakea tasoistaan seuraa muista ääliöistä.

Häpesin isääni, kaikilla muilla tuntui olevan normaalit töissä käyvät isät. Äiti teki pelkkää iltavuoroa, joten epävakaan isän vastuulla tuli oltua paljon. Oli äkkipikainen, esim. Kysyin uimalippuun rahaa ja siitä seurasi tukkapöllyä, tuntui olevan tarvetta sekaantua ja rikkoa lasten ystävyyssuhteita, välit naapureihin oli kahnaisia omien harhojen takia ym paskaa, kyyläsi avaimenreiästä kun puin pesuhuoneessa vaatteita, joskus näin kusemassa vessan ovi sepposen selällään auki ja alkoi ähisemään kun menin vessan ohi. Kokeisiin lukurauhaa ei tajunnut antaa, vaan humputti musiikkia. Aika ristiriitaisia muistoa edesmenneestä isästä ja selvisi mielenterveysongelmat. Pienen tytön äitinä olen ehkä helpottunut, ettei ole tuommoista pappaa. Eipä kehdannut paljon ketään kutsua kylään kotona asuessa.

upp. Nämä on ihan järkyttäviä.

Pitäisi tässä pikku hiljaa jotenkin tajuta mitä vikaa oli isässä. Se ei ole oikein uponnut, säälin ja ymmärrän isää liikaa vaikka tiedostan jotenkin että oli kaukana täydellisestä. Harppukuorossa jo nykyään hän. Parhaillaan hyvä ihmissuhde kosahtamassa siihen, että en kykene läheisyyteen miehen kanssa. Muutenkin suhtautuminen miehiin on hyvin inho-väritteistä. En tiedä mitä olen isässä menettänyt, luulen etten mitään. En tiedä mikä on hyvän isän merkitys.

Meitä on kolme sisarusta ja kaikki eläkkeellä psyykkisistä syistä. Jäljet johtavat jokaisella lapsuuden "sylttytehtaalle".

Mummo oli suurella todennäköisyydellä narsisti, poliitikko. Vasta nyt omaa ehkä liiallista aggressiotunnetta lastani kohtaan (kun ei tottele uhmaikäinen) ihmetellessäni olen tajunnut, että äitinikin on kai narsisti ja tämä vamma on periytynyt minullekin.

Onneksi oma narsismi ei kai ole pahinta laatua, kun osaan sitä epäillä ja typerää käytöstä ainakin yrittää hillitä ja tarkkailla.

Äitini en usko välttämättä narsismiansa ikinä myöntävän. Hän varmaan näkee hautaansa asti, että on pelkkä uhri: "Voi voi, narsistin lapsi olin ja sellaisen synnytinkin."

Minun narsismin hän siis toki kai näkee: saan riidellessä maksimihaukkuihin vietyjä sekoiluja tyyliin "No sä nyt olet aina ajatellut vain itseäsi." Lisäksi lapsuuden lempinimeni oli Pahahenki, noin 3-vuotiaasta lähtien. (Aika normaalia, eikö, hah. Eipä yhtään myös itsensä toteuttavien ennusteiden ongelmaa...)

Onneksi nykyään lähinnä naurattaa tilanne. Vaikkakin harmillisesti vanhempiani tekee mieli vähän vältellä; ei niin kiva lapsille olla ilman isovanhempia.

Nyanssina: oli hyvin lähellä, etten ruvennut psykologiksi. Lienee totta, että kaikki nuppitohtorit ovat itsekin vähän pipejä päästään.

Järkyttävä käsittelemättömien tunteiden ja tapahtumien möykky siirtyi mukanani nuoreen aikuisuuteen. Siinä oli ensirakkauskin jo jäänyt, kun olin tunnetasolla niin tarvitseva ja vaikea (hänellä oli terveemmät olosuhteet itsellään, eikä hän tietenkään voinut jäädä "hoitamaan" minua kuntoon, eikä kumpikaan tajuttu tätä millään tasolla). Möykky oireili monella tavalla, mutta pääasiassa tuskana. Koin itseni huonoksi ja kaikkeen syylliseksi. YTHS:n kautta sain ihan hyvä terapeutin, jonka avulla lähdin avaamaan tuota pottia. Nyt olen 46 ja edelleen joudun jatkuvasti pohtimaan taustaani ja joskus suremaankin sitä, vaikka olen pärjännyt jo noin 20 vuotta ihan hyvin. Avainasemassa oli tunteiden tunnistamisen ja suremisen oppiminen ja sen havaitseminen, että minä en ollut paha lapsi, vaan minun tarpeitani ei osattu ottaa huomioon. Ikävin oire oli lähes kympin tasolla suorittaminen parikymppiseksi, jonka jälkeen masennuin. 

Aika varhain se tuli selväksi. Äiti oli 70 luvulla yksinhuoltaja.

80 luvulla meistä tuli uusioperhe. Ei sekään ihan tavis viritelmä sisäisinä sopeutumisongelmineen ja päälle vielä vanhempien orastava alkoholismi.

Naapurit oli vastaavaa porukkaa, mutta mun kaverit oli koulusta tullut ja ne asu lähiön paremmalla puolen.

Joskus kiinnostanut, että hoksasko ne lapsena, että mä olin "luuseriperheestä" vaiko vasta silloin ylppäreissä, kun "sattu ja tapahtu".

Eli siis suku sovitteli vanhoja riitojaan kännissä. Yksi mun bestiksistä juoksi aivan kauhuissaan pois, kun alkoi tapahtua. Muistan vieläkin sen ilmeen ja paniikin. Traumatisoitui varmasti.

Muutamalla oli omat juhlansa, mutta kaveri joka oli ollut jo vuoden sairaanhoitajaksi opiskelemassa, otti tilanteen haltuun. Entinen hössö oli tosiaan löytänyt sisäisen hoitajan ja johtajan itsessään. Paikkaili jengiä, kunnes ammattiosaajat tuli.

Meillähän ei normaalisti poliiseja soitella, vaan kaikki selvitellään tuollein kätevästi itse. Tää kaveri laitto mun tap pa jasedänkin ruotuun ja soitti ne poliisit rohkeesti.

Tämän kanssa on vielä oltu kaveri, mutta se paniikkityyppi ei ole pystynyt, edes puhumaan mulle tapahtuneesta. :(.

Noin 30v työpaikkakiusaamisen myötä aloin heräämään omaan lapsuuteen. Työkavereiden käytöksessä oli jotain hyvin tuttua ja sain omien vanhempien toiminnasta kiinni. Molemmat narsistisia, joille lapset on omistustavaraa ja jatkeita. Oon aiemminkin miettinyt miksi oma olo on kokoajan niin vaikea ja epämääräisen paha ja kuinka pitkältä ajalta se olo on tullut. Ja vanhempien seurassa on tosi hermostunut ja ahdistava olo enkä oo tuntenut itseäni ollenkaan. Äiti erityisesti häpäissyt ja ampunut alas kaiken mistä oon itse pitänyt. Olettanut ja odottanut asioita ja samaan aikaan vain arvostellut.

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua