Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Määritellään normaali ensin.

Vertailu on turhaa, onhan jokaisessa perheessä ja kodissa jotain erikoista mitä ei välttämättä ole muilla.

Normaalin ymmärrän pelkästään kavereiden perheiden kautta lapsuudesta.

Lähes kaikilla oli kaksi vanhempaa ja myös sisaruksia.

Eli kun vertaa heidän perheitä omaani joka tuhottiin ja elin lastenkodissa lapsuuteni ja nuoruuteni erot oli suuret muiden perheisiin.

Säännöt joita meillä oli ja tiettyjä pakkoja ym niitä ei kenelläkään muilla ollut.

Kavereita ei esim saanut tuoda kylään eikä mitään muutakaan normaalia ollut. Esim henkilöstö vaihtui usein ja paljon. Osa lähti vanhuksia hoitamaan tai päiväkoteihin ym töihin.

Samoin mielivaltaa jota meihin kohdistettiin ei ollut henkilöstön mieleen se oli suurin syy miksi lähtivät.

Oli siellä muutamia mukavia ihmisiä töissä mutta kuten aina he ei olleet myöskään pitkään. Ehkä syyt löytyivät muusta henkilöstöstä joitten toimintaa ei normaalina voi pitää yksikään vanhempi tai perheessä asunut. Voisin sanoa sen olleen keskitysleirin ja mielisairaalan välitä. Jokainen voi siis itse päätellä millaisessa "normaalissa valtion ja kunnan lastensuojelu laitokset olivat".

Kun lukee hatkoista ym joita niistä nykyään tehdään kertoo varmasti saman kohtelun ja toiminnan olevan epänormaalia edelleen.

Olihan siellä vanhoja piikoja, nuoria harjoittelijoita, perheellisiä ja yksinhuoltajia. Osalla oli mielenterveys ongelmia varmaan paljon. Käytös oli niin sekavaa.

Ihmettelen nykyisin oman perheen perustaneena ja lapseni kasvattaneena miehenä, miten perheeni eroaa muista. Meille sai tuoda kavereita ja lapset saivat harrastaa ja elää nuoruutensa hyvin.

Nykyisin jo isoisänä pidän yhteyttä heihin paljon.

Olen kertonut omasta lapsuudestani lapsilleni.

En ole eronnut vaan edelleen elellään vaimoni kanssa kaksin ja nautitaan elämästä vaikka itselläni ei ole nyt töitä juuri tarjottu.

Kokemusta on 40 vuotta työelämässä ja useilta eri aloilta ja yrittämisestä kuin yli 20 vuotta.

Normaali on siis suhteellista. Kaikilla on varmasti omat haasteet ja ongelmat ratkaistavissa mutta se on normaalia myös kaikilla muillakin.

Elämässä ei kannata siis murehtia mistä jää paitsi lapsena. Kaiken voi itse tehdä ja elää hyvin omalla tavalla. Älkää siis vertailko. Siinä menee usein harhapolulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua

Ihan kuin minä olisin kirjoittanut tämän! Olen 42-vuotias ja miettinyt muutaman vuoden, että oliko kaikki ihan hyvin sittenkään..?

Isä tosin joi viikonloppuisin. Ei lyönyt eikä huutanut, mutta muuttui ärsyttäväksi. Ei ollut sama ihminen humalassa. Joskus iloinen, joskus vähättelevä. Kaikki joilla ns. hyvä vanhempi on juonut, tietää mitä tarkoitan. Äiti vaan oli muka huomaamatta ja hyssytteli tilannetta.

Ja kyllä, olen ruoan ahmija ja vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut miettiä, miksi mulle on tärkeää syödä ähkyyn ja miksi ruoka on turva ja lääke. Olin jo lapsena pyöreä ja voi että sain kuulla siitä. Ruoka on mulle aarre, joka viedään turvaan ja syödään yksin.

Miten tästä pääsisi eroon?

Omia tunnelukkojaan voi ja kannattaa työstää esim. terapian avulla. Ainakin ensimmäisessä viestissä taitaa olla kyseessä se Suomessa eniten toteutunut kiintymyssuhdemalli eli välttelevä. Vaikuttaa niin paljon myös muihin ihmissuhteisiin..

Kirjoitapa Googleen välttelevä kiintymyssuhdemalli, minulle tuli heti ensimmäiseksi tarjolle tällainen juttu:

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/valtteleva-kiintymyssuh…

Surullista tämä on, minua alkaa aina itkettää Kaija Koon biisi Surulapsi, joka kertoo lapsen tarpeesta kelvata vanhemmalleen ja toiveesta tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Äitini on tosi ihana ja rakas, mutta ei pyydä anteeksi mitään, ei vaikka olisi aihetta. Kukaan ei pyytänyt/pyydä lapsuuteni perheestä anteeksi, eikä kiitosta liiemmin sanota. Myös onnittelujen ym sanominen on selvästi vaikeaa.

Äitini ja isäni erosivat vasta viime vuonna (olen 34v) yli 40 vuoden avioliiton jälkeen. Tähän asti olivat yhdessä,mutta eivät lapsuudessanikaan tehneet koskaan mitään yhdessä, eivät juuri puhuneet toisilleen, paitsi mitä nyt nälvivät ja saivartelivat, syyttelivät toisiaan milloin mistäkin. Todella vähän muistan mitään ns.kivaa yhteistä.

Koko isän puoleinen suku vihaavat toinen toisiaan ja eivät ole sisaruksetkaan väleissä. Kaikki tappelevat rahasta ja muusta, ja ovat katkeria.

Siskoni teki nuorena itsemurhan, ja veli on alkoholisti. Itse olen luonteeltani täysin erilainen kuin monet sukulaiseni, ja olen onnellinen että olen löytänyt kiltin ja rakastavan kumppanin, ja onnellisen avioliiton. Kasvatamme kahta lastamme rakkaudessa ja onnellisessa kodissa, missä autetaan toisia, kuunnellaan, pyydetään anteeksi ja iloitaan yhdessä. Vihan kierre loppuu tähän

Ensimmäisen kerran varmastikin neljän vanhana. Mutta todella todella ymmärsin vasta kun itse olen saanut omat lapseni, lähes nelikymppisenä. Jotenkin olen pitänyt sitä "normaalina" miten minua on lapsuuden perheessä kohdeltu, mutta vasta kun sain omat lapseni ymmärsin miten hirveä lapsuus minulla on ollut. En ikinä kohtelisi omia lapsiani niin, en yksinkertaisesti pystyisi. Jos tekisin omalle lapselle samoin minun täytyisi todella vihata lastani. En edelleenkään tiedä miksi minua kohdeltiin niin olen aina ollut mukava, kympinoppilas, kunnioitin vanhempiani, siis monen vanhemman unelma lapsi, helppo kaikella tavalla. Todella erikoista, olen tullut siihen tulokseen, että he eivät todellakaan halunneet minua. Olisihan se ollut mukava syntyä perheeseen, jossa olet rakastettu. Olen katkaissut kaikki välit lapsuuteeni ja nyt elän onnellisesti, tasapainoista elämää ja rakastettuna oman perheeni kanssa. Ensimmäistä kertaa voin sanoa että olen rakastettu, minulla on oikea todellinen perhe ja olen turvassa. Ja olen oikea elävä ihminen, en näkymätön ja koen olevani arvokas. Mahtavaa kaiken tämän jälkeen. On se myös vaatinut valtavasti työtä päästä tähän pisteeseen. Edelleenkin suosittelen kaikkia katkaisemaan välit ihmisiin jotka eivät sinua arvosta ja nähdä ihmiset rehellisesti sellaisena kuin ovat eikä sellaisena kuin toivoisi heidän olevan. Ja ympäröidä itsensä vain ihmisillä joihin todella voi luottaa vaikka se vaatisikin aluksi yksinolemista ja kaiken tutun jättämistä.

Joskus 60-luvulla kun meille hankittiin telkkari, katselin jotain tv-sarjaa jossa perheenjäsenet kohtelivat toisiaan ystävällisesti.

Oli järkytys huomata, että noinkin voisi olla. Olin n 9-10 vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Se rakkauden määrä, mitä tunnen omia lapsiani kohtaan, havahdutti. Vanhempien rakkaus lastansa kohtaan tulisi olla kaiken järjen mukaan tärkeämpää kuin mikään muu. Tärkeämpää kuin se, että kerää pisteitä uskonyhteisöstä ja esittää ongelmatonta malliperhettä.

Juuri sama täällä havahdutti, se rakkauden määrä mitä tunnen omia lapsia kohtaan ja mikä järkytys tajuta, kuinka vähipätöinen on ja on ollut omalle äidille ja isälle.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti jokainen vanhempi on ollut kuitenkin niin hyvä kuin vain osaa ja pystyy olla ja sellaisella äidin- tai idän mallilla, jotka on opittu. Kaikki vanhempuen käytös juontaa juurensa minkälaisen roolimallin on saanut sieltä kotoa

Olen tästä erimieltä. Ennen ajattelin samoin, ennen kuin itse tulin vanhemmaksi. Se on aina valinta minkälainen vanhempi on. Jos ottaisin mallin lapsuudestani olisin hirviö vanhempi. Olen valinnut tehdä töitä itseni kanssa ja tehdä töitä vanhemmuuteni eteen. Tiedän olevani todella hyvä äiti, mutta se on vaatinut todella paljon työtä ja aikaa ja se on ollut valinta.

Vierailija kirjoitti:

Kun tulin itse äidiksi. Tajusin etten ikinä voisi tehdä omalle lapselle niitä asioita mitä meille tehtiin. Katkoin välit äitiini ja menin terapiaan. Äitiys oli aluksi hirveän vaikeaa kun tiesin mitä en halua tehdä mutta ei ollut mitään mallia omassa historiassa siihen miten ollaan terve äiti.

Tämä, onneksi minulla tuli äitiys luonnostaan, mutta olihan se järkkyä tajuta mistä kaikesta oli jäänyt itse paitsi, samalla kun on täynnä rakkautta omaa lasta kohtaan ja ymmärtää että kukaan ei ole pitänyt sinusta itsestäsi huolen lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekin voi olla kirous, jos sinulla on ollut "ihan hyvä lapsuus". Jos sinut on pienenä ruokittu, vaatetettu ja viety harrastuksiin, kukaan ei ole lyönyt ja vanhempasi eivät juoneet alkoholia, niin mitäs siinä valitat.

Sinua ei kuitenkaan ole kohdattu ihmisenä, ketään ei ole kiinnostanut, mitä sinä ajattelet tai miltä sinusta tuntuu. Olet joutunut hoitamaan asiasi ihan itse. Kukaan ei ole katsonut sinua rakastavin silmin. Ketään ei ole kiinnostanut joutumisesi koulukiusatuksi.

Tällöin aikuisena huomaat, että sisälläsi on tyhjä nielu, jota yrität täyttää ruoalla. Mutta eihän se voi lapsuudestasi johtua, koska "meillähän oli kaikki ihan hyvin". 

Välillä tuntuu, että näkyvästi traumaattisempi lapsuus olisi ollut parempi vaihtoehto, silloin olisi oikeutetumpi hakemaan apua

Ihan kuin minä olisin kirjoittanut tämän! Olen 42-vuotias ja miettinyt muutaman vuoden, että oliko kaikki ihan hyvin sittenkään..?

Isä tosin joi viikonloppuisin. Ei lyönyt eikä huutanut, mutta muuttui ärsyttäväksi. Ei ollut sama ihminen humalassa. Joskus iloinen, joskus vähättelevä. Kaikki joilla ns. hyvä vanhempi on juonut, tietää mitä tarkoitan. Äiti vaan oli muka huomaamatta ja hyssytteli tilannetta.

Ja kyllä, olen ruoan ahmija ja vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut miettiä, miksi mulle on tärkeää syödä ähkyyn ja miksi ruoka on turva ja lääke. Olin jo lapsena pyöreä ja voi että sain kuulla siitä. Ruoka on mulle aarre, joka viedään turvaan ja syödään yksin.

Miten tästä pääsisi eroon?

Omia tunnelukkojaan voi ja kannattaa työstää esim. terapian avulla. Ainakin ensimmäisessä viestissä taitaa olla kyseessä se Suomessa eniten toteutunut kiintymyssuhdemalli eli välttelevä. Vaikuttaa niin paljon myös muihin ihmissuhteisiin..

Kirjoitapa Googleen välttelevä kiintymyssuhdemalli, minulle tuli heti ensimmäiseksi tarjolle tällainen juttu:

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/valtteleva-kiintymyssuh…

Surullista tämä on, minua alkaa aina itkettää Kaija Koon biisi Surulapsi, joka kertoo lapsen tarpeesta kelvata vanhemmalleen ja toiveesta tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Jatkan vielä edellistä viestiäni.

Muistan jo ala-asteella kun tehtiin koulussa äitienpäiväkortteja, että minun ei tehnyt luokkatoverieni tavoin mieli kirjoittaa korttiin "maailman parhaalle äidille". Kirjoitin varmaan silti, vaikka minusta ei tuntunut siltä.

Joskus yläasteella terkkarintarkastuksessa muistan ihmetelleeni kysymystä, että pystynkö puhumaan vanhempieni kanssa. Siis ihan oikeasti en tajunnut, että kysymyksellä tarkoitettiin varmaankin vaikeista asioista ja ongelmista sekä tunteista puhumista. Olen tajunnut tämänkin vasta joskus monta vuotta myöhemmin.

Ehkä kaikista herättelevin kokemus oli, kun sairastuin syöpään reilu parikymppisenä. Silloin olin jo tajunnut, että tunteista puhuminen ei ole meillä kotona ollut normaalia. Luulin, että sairastumisen myötä kaikki muuttuisi, mutta olin väärässä. Menin itse alkujärkytyksen jälkeen aivan lukkoon asian kanssa, koska minulla ei ollut keinoja purkaa sairastumiskriisin aiheuttamia tunteita. Vasta myöhemmin terapiassa ymmärsin, että itse sairastumistakin suurempi trauma minulle taisi tulla tunnetasolla yksin jäämisestä. Tai se pohja oli taustalla jo valmiiksi, ja näin rankka kokemus vain vahvisti sitä. Kukaan perheessäni ei osannut käsitellä asiaa. Fyysisistä oireista ym. puhuttiin ja sain käytännön tukea, mutta sairastumisen aiheuttamista tunteista emme ikinä puhuneet.

Ylipäätään mitä vanhemmaksi tulin ja mitä enemmän asioita terapiassa sain läpikäytyä, sitä paremmin ymmärsin ettei kotonamme asiat menneet ihan täydellisesti. Juuri niinkuin ylempänä kuvattiin, että näennäisesti kaikki oli hyvin ja välittämistä osoitettiin tekojen kautta, mutta hyvin suuri tunnevaje ja rakkaudettomuuden kokemus aikuiselämääni on leimannut.

Opiskeluaikoina muistan ihmetelleeni, kun kämppikseni äiti soitteli hänelle ihan vain kysyäkseen kuulumisia. Olin hämmentynyt, että soittaako jonkun äiti lapselleen ihan muuten vain, saadakseen tietää miten hänellä menee. Minun vanhempani soittivat tai laittoivat viestiä vain, jos oli jotakin "oikeaa" asiaa. Käytännön tukea ja kyydityksiä ym. saimme sisarusteni kanssa aina, mutta "mitä kuuluu", "miten menee", "rakastan sinua" ym. kaltaisia lauseita en vanhemmiltani kuullut.

Esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta taidan jättää ne kirjoittamatta. Joka tapauksessa vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, että vasta nuorena aikuisena olen kunnolla ymmärtänyt, miten lukossa tunteideni kanssa olen koko elämäni ollut ja vain suorittanut elämää mahdollisimman "hyvin", ja että kaiken pohjalla on tietysti ollut kotoa opitut tavat ja sieltä jääneet tunnelukot. Onneksi näitä asioita voi työstää ja yrittää muuttaa, ja onneksi mitään kamalan traumaattista lapsuutta minulla ei ollut.

"Ja kyllä, olen ruoan ahmija ja vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut miettiä, miksi mulle on tärkeää syödä ähkyyn ja miksi ruoka on turva ja lääke. Olin jo lapsena pyöreä ja voi että sain kuulla siitä. Ruoka on mulle aarre, joka viedään turvaan ja syödään yksin."

Lainasin tämän kohdan. Itselläni on eri ongelmat, mutta tämä lainattu kohta oikeastaan kertoo paljon. Tulee mieleen esim Hengenvaarallisesti lihava sarja. Moni tuomitsee nekin ihmiset, mutta lähes kaikilla on ollut kauhea lapsuus. Monella läheiset ovat tuhonneet lastensa elämää. On ollut hyväksikäyttöä, väkivaltaa, köyhyyttä, toinen vanhempi hylännyt, ra*skauksia, päihteiden käyttöä yms. Kukaan ei mistään ilosta itseään sellaiseen painoon lihota. Kyllä siellä on kaikkea pahaa taustalla.

Toisia lihottavat vanhemmat ja tuovat ruokaa. Ehkä mukamas "paikkaavat" sillä aiempia virheitään. Toisilla taas kauheat puolisotkin sarjassa olleet. Lihottavat heitä lisää tai muuten pilkkaavat kaikesta. Eräskin nainen oli suhteessa mieheen joka halusi hänen olevan lihava, kun pitää "muodokkaista" naisista. Todellisuudessa tämä nainen tuskin pääsi enää kävelemään. Lopulta lähti yksin ilman miehen tukea sinne ohjelmaan mukaan sekä pääsi leikkaukseen ja tyttärensä sekä yhden ystävän kanssa selvisi eteenpäin. Mies pilkkasi kotona ja sanoi kuinka ei pidä siitä kuinka nainen laihtuu. Tytärkin sanoi äidilleen miksi menit isäni kanssa naimisiin. Äiti vastasi siihen, että sitten minulla ei olisi sinua. Kerron tuon sen vuoksi, että joskus ihmisten kohtalot jäävät mieleen. Tuo nainen laihdutti ja erosi ja pelasti itsensä ja tyttärensä. Jäi mieleen.

En koskaan katso tuotakaan sarjaa arvostellen. Toki moni sarjan ihminen on hankala ja ilkeäkin. Monella vaan on kaikkea siellä taustalla. Moni tuskin on edes täysissä voimissaan edes psyykkisesti. Ovat ilman apua. Moni onneksi myös onnistuu. Sori ohiskin. Tuli tämä vaan mieleen ja pahoittelen jos käytän sinun viestiäsi esimerkkinä. Itselläni on eri ongelmat, mutta minun on helppo ymmärtää tätä kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa yli parikymppisenä kun tajusin, että negatiivisin, pahin kiusaaja, minua eniten alaspäin polkeva ja haukkuva ihminen on aina ollut oma äitini. Lapsena ajattelin että se on normaalia, jopa sitä ehdotonta ja ihanaa äidinrakkautta, jota aina hehkutetaan. Kaikkien äidit ovat sellaisia.

Tuossa vaiheessa sitten ilmeisesti alkoi olla omaa elämänkokemusta aikuisena olemisesta, ja tajusin että itseasiassa haukkuminen ja toisten lyttääminen ei ole normi, vaan päinvastoin. Suurin osa ihmisistä on mukavia, tai vähintään neutraaleja. Kukaan ei hauku ja arvostele minua jatkuvasti, koska se ei ole normaalia aikuisen käytöstä.

Samanlainen äiti minullakin,voi sitä vihan määrää mitä sain.Yskiessäni ärähti:tukehdupa viel.Turha oli pyytää tukea mihinkään.Heti tuli kommentti:itsepä teet elämästäs vaikeeta.Sitten juorusi tästä pilkallisesti veljelleni.

Vierailija kirjoitti:

"Ja kyllä, olen ruoan ahmija ja vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut miettiä, miksi mulle on tärkeää syödä ähkyyn ja miksi ruoka on turva ja lääke. Olin jo lapsena pyöreä ja voi että sain kuulla siitä. Ruoka on mulle aarre, joka viedään turvaan ja syödään yksin."

Lainasin tämän kohdan. Itselläni on eri ongelmat, mutta tämä lainattu kohta oikeastaan kertoo paljon. Tulee mieleen esim Hengenvaarallisesti lihava sarja. Moni tuomitsee nekin ihmiset, mutta lähes kaikilla on ollut kauhea lapsuus. Monella läheiset ovat tuhonneet lastensa elämää. On ollut hyväksikäyttöä, väkivaltaa, köyhyyttä, toinen vanhempi hylännyt, ra*skauksia, päihteiden käyttöä yms. Kukaan ei mistään ilosta itseään sellaiseen painoon lihota. Kyllä siellä on kaikkea pahaa taustalla.

Toisia lihottavat vanhemmat ja tuovat ruokaa. Ehkä mukamas "paikkaavat" sillä aiempia virheitään. Toisilla taas kauheat puolisotkin sarjassa olleet. Lihottavat heitä lisää tai muuten pilkkaavat kaikesta. Eräskin nainen oli suhteessa mieheen joka halusi hänen olevan lihava, kun pitää "muodokkaista" naisista. Todellisuudessa tämä nainen tuskin pääsi enää kävelemään. Lopulta lähti yksin ilman miehen tukea sinne ohjelmaan mukaan sekä pääsi leikkaukseen ja tyttärensä sekä yhden ystävän kanssa selvisi eteenpäin. Mies pilkkasi kotona ja sanoi kuinka ei pidä siitä kuinka nainen laihtuu. Tytärkin sanoi äidilleen miksi menit isäni kanssa naimisiin. Äiti vastasi siihen, että sitten minulla ei olisi sinua. Kerron tuon sen vuoksi, että joskus ihmisten kohtalot jäävät mieleen. Tuo nainen laihdutti ja erosi ja pelasti itsensä ja tyttärensä. Jäi mieleen.

En koskaan katso tuotakaan sarjaa arvostellen. Toki moni sarjan ihminen on hankala ja ilkeäkin. Monella vaan on kaikkea siellä taustalla. Moni tuskin on edes täysissä voimissaan edes psyykkisesti. Ovat ilman apua. Moni onneksi myös onnistuu. Sori ohiskin. Tuli tämä vaan mieleen ja pahoittelen jos käytän sinun viestiäsi esimerkkinä. Itselläni on eri ongelmat, mutta minun on helppo ymmärtää tätä kaikkea.

Olen katsonut sarjaa ja todella siellä ylisyömisen taustalla on 99%:lla joku lapsuuden trauma. Ja joidenkin omaiset kantavat sitä väärää ruokaa kun toinen yrittää noudattaa ruokavaliota, ihan kuin tarkoituksella pilaisivat yrityksen. Aika samanlainen tausta on monessa ns. hamsterilla, eli taustalla hoitamaton trauma ja erittäin usein masennus, ja sitten kasataan tavaroista ja roskista sitä turvavuorta ympärille. Vakavasti masentunut ei jaksa siivota. Mun mielestäni noista ongelmista kärsivät pitäisi kaikki ihan ensin viedä psykiatrille ja terapiaan, sitten vasta ne laihdutusohjelmat ja jätelavat. Ilkeää heitä on haukkua laiskoiksi, jos heillä henkisesti asiat ei ole mitenkään kunnossa. Silloin ihminen tarraa sellaiseen, joka hetken antaa mielihyvää. Ja taitaa narkkareillakin olla samanlaisia taustoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti löi muita perheenjäseniä. Pidin jo lapsuudessani perhettäni siksi outona. Aikuisena ymmärsin monen muunkin asian olleen pielessä.

Entä mitä kautta sinä aikuisena ymmärsit asioiden todellisen tolan? Ja mikä muu teillä oli pielessä?

Aloin teini-iässä saada kovan stressin takia paniikkikohtauksia. Ne eivät vanhempia kiinnostaneet. Nuorena aikuisena rohkaistuin hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Vanhemmat yrittivät estää sen. Siinä vaiheessa oikeasti tajusin, etteivät he ole mieleltään terveitä. Millaiset vanhemmat ei toivo lapsensa saavan apua ongelmiinsa?

Hei, minulla oli samanlainen tilanne! Kävin jopa teininä kerran isän viemänä päivystyksessä, koska sain niin pahan paniikkikohtauksen, että itkin ja vapisin nurkassa ja valitin, että rintaan sattuu, ja vanhemmat luulivat sitä sairaskohtaukseksi. Lääkäri siellä tutki ja sanoi, että on paniikkikohtauksia, ja vielä tänäänkin ihmettelen, MITEN se lääkäri ei esittänyt yhtään jatkokysymyksiä alaikäiselle tytölle, joka tulee tuollaisessa kunnossa päivystykseen ja jolla ei ole aiempia lääkärikäyntejä tai mitään hoitokontaktia mihinkään. Siis tyyliin edes yritä selvittää, onko kotona asiat ok ja mistä se paniikkikohtaus johtui. Totesi vain, että paniikkikohtaus, ja saatteli ovesta ulos vähän sellaisen "menes nyt haaskaamasta aikaani, täällä on oikeastikin sairaita ihmisiä" -asenteen kera.

Kun hakeuduin itse tutkimuksiin työterveyden kautta ja sain aikuisena kaksisuuntaisen diagnoosin, äitini suuttui minulle siitä ja oli puhumatta minulle jonkin aikaa. Psykiatrin vastaanotoilla kävi ilmi, että tuolloin teininä, kun sen pahan paniikkikohtauksenkin sain, minulla oli todennäköisesti paha masennusjakso, johon en saanut minkäänlaista hoitoa tai apua. Joskus olen miettinyt, että mitähän kaikkea vanhemmiltani löytyy diagnosoimattomana, kun ovat niin diagnoosivastaisia ja reagoivat asioihin täysin päinvastaisesti kuin normaali ihminen reagoisi.

Lapsuus perheeni oli sota vuosien jälkeen jälkeen päinkin katsottuna aika normaali.

Ainut tragedia oli äidin varhainen kuolema. Hän kuoli täysin yllättäen ja isämme jäi suuren lapsilauman kanssa ja onnistui siinä kohtalaisesti.

Tulin hyvin paljon äitini kaltaiseksi ja en hallinnut tunteitani yhtään nuorena. Parikymppisenä lähdin pitkälle matkalle ison ystäväporukan kanssa ja siellä kohtasimme paljon stressaavia tilanteita. Jouduin jatkuvasti ongelmiin ystävieni kanssa, koska olin tottunut purkamaan stressiä muihin, kiukuttelemaan, syyttelemään ja uhriutumaan - näinhän meillä kotona oli aina tehty.

Matkan aikana aloin tajuta, että käyttäytymiseni ei ole normaalia, mutta en vielä tiennyt mistä olin sen oppinut. Sitten palasin kotiin vanhempieni taloon ja huomasin heti, että jaa täältähän mä sen opin. Uusien käytösmallien opettelu vaati ihan terapiaa.

En tosiaan ennen tuota koskaan tiennyt, että muiden kotona tunteita käsitellään niin, etteivät ne purskahda hallitsemattomasti stressitilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti löi muita perheenjäseniä. Pidin jo lapsuudessani perhettäni siksi outona. Aikuisena ymmärsin monen muunkin asian olleen pielessä.

Entä mitä kautta sinä aikuisena ymmärsit asioiden todellisen tolan? Ja mikä muu teillä oli pielessä?

Aloin teini-iässä saada kovan stressin takia paniikkikohtauksia. Ne eivät vanhempia kiinnostaneet. Nuorena aikuisena rohkaistuin hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Vanhemmat yrittivät estää sen. Siinä vaiheessa oikeasti tajusin, etteivät he ole mieleltään terveitä. Millaiset vanhemmat ei toivo lapsensa saavan apua ongelmiinsa?

Hei, minulla oli samanlainen tilanne! Kävin jopa teininä kerran isän viemänä päivystyksessä, koska sain niin pahan paniikkikohtauksen, että itkin ja vapisin nurkassa ja valitin, että rintaan sattuu, ja vanhemmat luulivat sitä sairaskohtaukseksi. Lääkäri siellä tutki ja sanoi, että on paniikkikohtauksia, ja vielä tänäänkin ihmettelen, MITEN se lääkäri ei esittänyt yhtään jatkokysymyksiä alaikäiselle tytölle, joka tulee tuollaisessa kunnossa päivystykseen ja jolla ei ole aiempia lääkärikäyntejä tai mitään hoitokontaktia mihinkään. Siis tyyliin edes yritä selvittää, onko kotona asiat ok ja mistä se paniikkikohtaus johtui. Totesi vain, että paniikkikohtaus, ja saatteli ovesta ulos vähän sellaisen "menes nyt haaskaamasta aikaani, täällä on oikeastikin sairaita ihmisiä" -asenteen kera.

Kun hakeuduin itse tutkimuksiin työterveyden kautta ja sain aikuisena kaksisuuntaisen diagnoosin, äitini suuttui minulle siitä ja oli puhumatta minulle jonkin aikaa. Psykiatrin vastaanotoilla kävi ilmi, että tuolloin teininä, kun sen pahan paniikkikohtauksenkin sain, minulla oli todennäköisesti paha masennusjakso, johon en saanut minkäänlaista hoitoa tai apua. Joskus olen miettinyt, että mitähän kaikkea vanhemmiltani löytyy diagnosoimattomana, kun ovat niin diagnoosivastaisia ja reagoivat asioihin täysin päinvastaisesti kuin normaali ihminen reagoisi.

Pitää tähän sivusta todeta, että minulla kävi samoin. Lukion alussa voin niin huonosti, että sydän muljahteli sekä oli pahoja rytmihäiriöitä. Vanhemmat eivät reagoineet siihen pahaan olooni muuten. Minua ahdisti ja itkin paljon. Vasta nuo fyysiset oireet sekä sydänjutut sai äitini viemään minut lääkäriin. Lääkäri otti sydänfilmin siinä kaikki ok, mutta oli aiemmin kuunnellut ennen sitä ja todennut niitä lisälyöntejä yms. Harmi vaan äitini oli mukana vastaanotolla ja näin lääkäri ei edes kysynyt mitään sen enempää. Antoi vaan reseptin Propaliin (vai mikä se sykettä tasaava lääke onkaan, jännitykseen yms). Toisaalta tuskin olisin edes uskaltanut mieslääkärille alkaa mitään puhumaan.

Kun isäni viimein vähän pelästyneenä pääsi sinne missä olimme äitini kanssa niin heti hänen ilmeensä muuttui, kun en ollutkaan fyysisesti missään vaarassa. Kävelimme sitten pikavauhtia takaisin autolle jonne oli matkaa. Ei kukaan enää muistanutkaan sydänjuttujani. Isäni vielä sanoi, kuinka viitsin turhaan vaivata heitä ja kalliiseen lääkäriin mennä. Myöhemmin tuo lääkereseptin mukainen lääke haettiin, mutta äitini heitti sen purkin ja reseptin pois. Kuulemma pärjään ilman ja meillä ei käytetä sellaista. En koskaan saanut edes kokeilla niitä. Jäin ilman apua. Sydän oikeasti muljahteli niin paljon, että itsekin pelkäsin jo jotain kohtausta. Muistan koulussakin, kun nousin lattialta istuessa ylös (istuin nojaten seinään) ja luokkaan mennessä sydän tuntui ihan sekoavan rytmissä. Oli vielä tunti missä olisi pitänyt keskittyä ja minä ihan muissa maailmoissa kuunnellen, että kestääkö sydämeni. Minullakin oli varmaan paniikkikohtauksia, ahdistusta, jännitystä sekä jotain fyysistä väsymystä yms.

Tuli vielä niistä lääkärikäynneistä mieleen se, kun vanhemmat olivat jopa hetken aikaa myönteisiä psykologin yms käynnille. Harmi vaan, ettei silloin ollut aikoja. Näin minut vietiin tavallisen lääkärin puheille. Menin sinne yksin ja itkin kuinka on paha olla ja olen koulussa yksin yms. Lääkäri siihen totesi, kun itkien selitin jotain, että kirjoitanko minä runoja. Muistan kuinka siinä sekavassa olossa sain vaan sanottua, että kirjoitan minä joskus. Hän vaan kyseli miksi meillä ei käy ketään ihmisiä yms mihin minä en voinut vaikuttaa jos kerran ystäviä yms ei ollut. Sitten hän tarjosi nenäliinaa. Lopulta vastahakoisesti sanoi, että kyllä hän voi nämä masennuskyselyt yms kotiin mukaan antaa. No täyttämättä ne jäi ja itkin koko matkan kotiin entistä enemmän vanhempien ihmetellessä ja toruessa minua.

En enää mennyt psykologille, koska tunsin tuon lääkärin pettäneen minut ja olleen ihan pihalla tilanteessa. Oli vielä sama lääkäri, kun joskus äitini kanssa flunssaisena kävin, kun ne oireet kestivät ja olin huonossa kunnossa. Silloin lääkäri oli niin mukavaa ja aivan erilainen, kun ollessani myöhemmin itkevänä hänen edessään. Mietti varmaan mikä ihme itkevä teini tänne tuodaan. Nuorehko nainen kyseessä ja minä siis nuori tyttö silloin.

Näin nämä asiat jäivät kaikki selvittämättä ja oloni oli ihan kauhea pitkään. Ahdisti niin paljon ja niitä tykytyksiä yms oli myös. Lopulta vähitellen tilanne parani, mutta oikeastaan on ollut kunnossa pitkään aikaan. Kun fyysinen puoli parani ja sydän rauhoittui niin masennus yms toivottomuus jäi ja kiusaaminen jatkui.

Jatkuu

Jatkoa

Isäni sanoja lainatakseni, kun puhuin näistä jutuista, että älä vaan mene sinne ja sinne psykologin puheille, kun siellä on tuttuni töissä. Minä on voi sitten enää töissä käydä jos se saa tietää sinun käyvän siellä. Tai kun sanoin, että haluan kuolla niin isä uhkasi ajaa sillalta alas ja otti auton ja lähtikin ajamaan jonnekin. Takaisin tullessa piti pyytää anteeksi ja äitinikin meni isäni puolelle vaikka tiesi tämän käytöksen. Sen jälkeen tiesin, että minun vaan pakko kestää ja pakko selvitä. Ei ollut vaihtoehtoja. Siihen huonoon ja lopulliseen vaihtoehtoon minusta ei ollut.

Iltaisin katsoin joskus esim muistovideoita youtubessa. Jäi mieleen parin ihmisen tarina sieltä, kuinka he olivat kiusattuja yms muuta ongelmaa perheissä. Yhtä ei esim uskonnolliseen yhteisöön kuulunut perhe hyväksynyt koska kuului sukupuolivähemmistöön ja tämä joutui pakenemaan kotoaan yms. Oli hänen rakkaansa tehnyt muistovideon, kun tämä oli päätynyt päättämään elämänsä. Kuitenkin se kaikki kosketti minua ja samaistuin heidän elämäänsä niin paljon. Ehkä se on typerääkin, mutta ehkä se auttoi minua käsittelemään asiaa ja en koskaan vieläkään unohda varsinkaan kahta nuorta poikaa ja heidän tarinaansa. Ne jäivät mieleeni. Itse selvisin jotenkin eteenpäin. Kunnossa en ole vieläkään.

Toisaalta avun saanti tälläisessä perheessä on lähes mahdotonta. Jos mielenterveysongelmia "ei ole" ja kiusaaminen "pitää kestää" ja nuoren on "ok olla ihan yksin ja ilman ystäviä" niin eihän se tilanne parane. Myöhemmin on myös vaikeaa myöntää mitään ja olla apua tarvitseva jos siihen ei ole tottunut. Sori, kun tämä lähti vähän pitenemään jo liikaakin. Tuli vaan viestistäsi mieleen tämä kaikki.

Minulla oli ihan hyvä ja turvallinen lapsuus, mutta vasta aikuisena tajusin, miten voimakastahtoinen äitini ei millään meinannut saada napanuoraa katki, vaan pyrki puuttumaan jokaikiseen asiaan elämässäni vielä aikuisenakin. Isoäitini, jonka luona olin lapsena paljon hoidossa, oli ihan samanlainen eikä esim. päästänyt minua mihinkään kaverileikkeihin koulun jälkeen. Kotona ainoastaan sai olla. Meni useampi vuosi äidin kanssa tapellessa omasta itsenäisyydestäni ja esim. siitä, ettei ole sopivaa soittaa minulle 25 kertaa päivässä. Nykyään menee jo paremmin, mutta useampi vuosi vielä aikuisenakin meni niin, etten osannut luottaa omiin kykyihini tai mielipiteisiini. Nyt, kun minulla on omakin tytär, olen tarkkana etten kasvata hänestä samanlaista arkajalkaa kuin olen itse ollut.

Minulla on myös sama tilanne kuin ylemmässä viestissä. Molemmat vanhemmat pitävät minusta kiinni vielä aikuisenakin. Oikeastaan se on ironista, että ensin jätetään pulaan esim kiusaamisen ja pahan olon kanssa, mutta sitten pidetään kiinni ja rajoitetaan elämää vielä aikuisenakin. Mietin monesti mistä sekin kertoo. Mukamas huolehditaan hyvin, mutta kuitenkaan ei jne.

Eno riipaisi aina juhlapyhinä kännit ja veti tautisen munansa esiin joulupöydässä. Sääliksi kävi etenkin vanhaa äitiään, mutta en itsekään herkässä kasvuiässä olisi välttämättä halunnut moista katsella. Isääni vain nauratti, lähes yllytti hullua juoppoa, äitini vaan hyssytteli, että "se Janne nyt vaan on aina ollut vähän tommonen".