Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Tuli vielä mieleen se, että molemmat vanhempani eivät oikein ole mistään kiinnostuneita. Tämä näkyi jo lapsuudessani, kun muut vanhemmat harrastivat tai tekivät esim käsitöitä tai jotain muuta heille mieleistä juttua. Omat vanhempani taas eivät oikeastaan tehneet mitään. Mikään ei huvittanut tai kiinnostanut sen enempää. Toki oli tuota minun pakottamista harrastuksiin ja isäni urheili kanssani minua monesti arvostellen, kun kilpailin (kirjoitinkin jo siitä), mutta muuten ei heillä ollut mitään "normaalia" harrastusta tai mieleisten juttujen tekoa. Ehkä se on yksi juttu mikä on tavallaan näkynyt myös minun nuoruudessani. Oli itsenikin vaikeaa miettiä mikä minua oikeasti kiinnostaa tai ilmaista itseäni, kun vanhempia ei sen tavanomaisen elämän lisäksi kiinnostanut mikään. Eivät saaneet mitään sellaisia ilon tunteita mistään tai sanoneet tykkäävänsä jostain jutusta yms. Sellaista normaalia asiaa mitä taas moni aikuisenakin kokee.

Olin nuoruudessa yksinäinen ja kiusattu. Näin olisin jotenkin kaivannut vanhempien aktiivisuutta omassa elämässään ja kiinnostusta asioihin. Kun he eivät reagoineet mihinkään tai olleet kiinnostuneita asioista niin se tavallaan näivetti minua. En voinut edes heillä puhua mistään minulle tärkeästä. Tietenkään vanhempi ei korvaa ystävää, mutta joku vanhempi voi olla aktiivinen ja ns nuorekas jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Jonkun vanhemman kanssa voi esim mennä konserttiin ja jonkun ei missään nimessä. Joku vanhempi tietää myös bändeisät yms. Tämä nyt vaan esimerkkinä, kun musiikki on ollut minulle aina tärkeää. En ole voinut puhua siitäkään jutusta.

Nyt kun ikää tulee lisää niin taas näkyy se reagoimattomuus. Äitini sanoi kuinka ei urheilua katsoessa edes seuraa kuka voitti yms. Itse en taas voi ymmärtää sitä miten joku voi katsoa yleisurheilun mm kisoja niin ettei kiinnosta edes sijoitukset. Itselle urheilun katsominen on ollut aina tärkeää joten tavallaan jos äitini kanssa katsoo niin hän näivettää sen ilon katsomisesta. Ei kuulemma kannata reagoida niin paljon siihen katsomiseen yms hän saattaa sanoa. Samalla huomaa sen kuinka häntä ei kiinnosta mikään ja vie ilon myös toiselta. Itse taas masennuksen keskellä yritän pitää kiinni viimeisistä tärkeustä jutuista ja toinen yrittää viedä minutkin mukaan siihen tunnelmaan, kun mistään ei saa iloita ja on jo vienytkin. Se ilmapiiri on oikeasti ankea jos katsoo vanhempiani. Mistään ei saisi iloita ja vähetkin ilon aiheet ovat jo liikaa. Ei se elämä helppoa ole ollut, mutta näin menee loputkin. Tämä nyt vaan esimerkkinä kaiken muun lisäksi.

Pohjois-pohjanmaa, kepulaisuus, lestadiolaisuus, junttius.

Ei siitä voi kertoa. Ette halua tietää. Ette kestä.

Paniikkia ja pelkotiloja jäi. Eikä terapiat yms auttaneet. Kaikesta ei parannu, ei toivu koskaan. Niiden asioiden kanssa kyettävä elämään jonkinlainen elämä loppuun asti.

T: alisuoriutuja

Nuorena minusta tuntui, etten kuulu minnekään, olen liikaa ja ylimääräinen.

Yritin olla mieliksi tai mahdollisimman huomaamaton.

Sattumalta sitten tajusin, että tämä oli heijastuma lapsuudestani. Olin ns. vahinko, jonka syntymää kukaan ei toivonut ja pilasin syntymälläni monen ihmisen elämän. Moni asia olisi mennyt paremmin, jos minua ei olisi ollut. Tämä helpotti ja vapautti minut.

Se, että kodissa piestiin, tai annettiin selkäsauna, jos oli tehnyt jotakin väärin, oli meillä tavallista. Myös henkistä väkivaltaa oli ehkä vielä enemmän. Haukkumista, aliarvostamista, lyttyyn lyömistä ja tulevaisuudenskenaarioiden sanomista päin naamaa, tyyliin: " Sinusta tulee huikentelevainen". Sisareni joutui myös fyysisen väkivallan kohteeksi. Hänelle isä taisi sanoa, että "Kuolee ruoan ääreen". Kaikesta piti tehdä selonteko, jos lähti vaikka esim. omille asioille. Omaa elämää ei oikeastaan käytännössä ollut lainkaan. Itsenäistymistäkään ja asioiden opetteluun ei kannustettu. Seurustelua ei voinut edes ajatellakaan. Koska äiti oli ylikiltti, hän ei puuttunut oikeastaan mihinkään. Muutaman kerran isä uhkasi tappaa meidän kaikki.

Missä vaiheessa tajusin, että meillä ei ollut ihan normaali perhe, tai koti, tai vanhemmat? Jaa, varmaan ensimmäisen kerran vasta silloin, kun oli teini-ikäinen. Asioiden tilalle ei voinut tehdä paljon mitään. Isä oli auktoriteetti, jota piti totella. Hänen sanansa oli ehdoton laki ja hän päätti kaikesta. Viimeisinä vuosina hänestä tuli yksinäinen, masentunut, itsetuhoinen ja hän jollakin tavalla jopa vihasi meitä. Siksi hän kai halusi aika ajoin tappaa meidät kaikki. Isä on jo kuollut. Oli hänessä hyviäkin puolia, mutta sairaudet ja ikä teki hänestä despootin. Parhaimmat muistot hänestä lienee 1970- 1980-luvun alkupuolelta. Sen jälkeen hän alkoi muuttua. Eikä hän vain arvostanut esim. naisia lainkaan. Sitä en ymmärrä, miksi hän ei sitten ottanut avioeroa, ja muuttanut pois, jos kerran ei tykännyt olla meidän kanssa.

Isäni oli alistava ja epävakainen. esim työstressi purkaantui kotona väkivaltaisiin raivokohtauksiin

Vahti ja kontroloi äidin rahankäyttöä ja sai raivokohtauksen jos ruokalasku oli liian suuri hänen mielestään, silti ITSE (siis isäni) ei suostunut syömään mitään ns edullista syötävää. Hän oli erittäin tarkka siitä mitä söi, ja äitini joutui tekemään hänelle omat ruoat, mitä muulle perheelle teki (halvempia ruokia meille muille).

Kerran äitini stressasi ruokalaskua niin paljon, että hetkeksi menetti näkökykynsä.

Isäni oli pakottanut äidin palkkatilin yhteiskäyttötiliksi ja anasti äidin pankkikortin itselleen. Äidin piti hyväksyttää oman pankkikortin käyttö joka kerran erikseen isälläni ja tilittää mihin korttia käytetään, vaikka äiti itse ansaitsi omat rahansa, isäni oli pitkäaikaistyötön 90- luvun laman tullessa ja ei koskaan työllistynyt sen laman jälkeen.

Lisäksi isäni hakkasi äitini, kun ei migreenioksennus-kohtauksessa pystynyt viemään perheen koiraa lenkille, luonnollisesti isäni ei suostunut koiraa hoitamaan (olin itse silloin pikkulapsi, äiti kertoi tästä minulle myöhemmin) tai kun hakkasi äitiä erään kerran kun tämä kieltäytyi seksiaktista mikgreenikohtauksen takia ( minulla oli huone makuuhuoneen vieressä ja kuulin kaiken mitä isä raivohuusi äidilleni ja äidin migreenikohtaus oksentelun samaan aikaan) .

Isäni myös jäi kiinni pettämisestä useaan kertaan. Hänellä oli rakastajatar töissä ja myöhemmin jäi kiinni prostituoitujen käyttämisestä.. Isäni sai myös rattijuopumustuomion.

Isäni kanssa ei voinut olla ikinä missään asiassa erimieltä, tai tuli henkisesti ja fyysisesti turpaan.

Myös hän ei hyväksynyt minkäänlaista kiukkua esim murrosiässä. Piti aina myötäillä isää kaikessa, olla samaa mieltä kaikessa, totella sokeasti ja välittömästi kaikessa tai kävi huonosti. Opin jo varhain olemaan ylikiltti, hajuton ja mauton ja myötäilemään isääni kaikessa, muutoin olisi käynyt huonosti. Perheessämme ei tunnettu normaalia tunneilmaisua, koska piti aina kaikki asiat, mielipiteet ja tunteet suodattaa isän mukaan ja hänen mieleiseksi.

Nyt isäni on omakustanteisesti tehnyt omat muistelmansa,jossa hehkuttaa omaa avioliittoaan. On aivan absurdia se höpönlöpö hyvästä perheestä, hyvästä isyydestä ja hyvästä parisuhteesta. Hän nyt iäkkäänä haluaa koko suvulle jättää perinnöksi muistelmat ja on kaikille sukulaisille jakanut tämän elämäntarinansa

En ole osanut rakastaa isääni. Sydämeni on ollut vain täynnä pelkoa, häpeää, turvattomuutta häntä kohtaan, välillä jopa vihaa. Kadehdin aina kavereiden kivoja, osallistuvia ja tasapainoisia isiä.

Minun isäni haukkui ja mitätöi ulkonäköäni.

Kun tapasin tulevan mieheni, isä jaksoi pitkään ihmetellä miten löysin miehen, kun hän oli varma, että jään vanhaksipiiaksi.

Minun isäni ei tehnyt ikinä mitään kotitöitä, ei siivonnut, ei käynyt kaupassa, ei tehnyt ruokaa, ei hoitanut lapsia, ei kuskannut harrastuksiin. tms. Kotitöiden lisäksi Äitini piti passata kaikessa isääni ja tarjoilla isälle kaikki valmiiksi voileivistä lähtien tarjolle.

Elätin itseni 16 vuotiaasta alkaen itse, maksoin lukiokirjat ja bussiliput kouluun, ostin omat vaatteeni ja kampaajan ja harrastukset itse. Annoin myös talvilomalla ansaitsemani kaikki rahat äidille, kun oli tiukkaa lama-aikana. .

Oma isäni oli pelottava, ennalta-arvaamaton, ääri-itsekäs, itsekeskeinen, raivohullu alistaja.

Isäni tulee olemaan loppuun asti kykenemätön itsereflektioon, oman toiminnan objektiiviseen itsearviointiin ja tarkasteluun. Pidän isääni hulluna,jolla on hoitamaton persoonallisuushäiriö.

Ja siis pyysin monasti äitiäni eroamaan mutta oli jo liian alistettu ja nujerrettu ettei uskaltanut irtaantua. Myöhemmin ymmärsin, että äiti ehkä pelkäsi että menee henki jos eroaa isästä, kun lukee näitä Ex-miehen tappamia perhesurmia.

Myös kadehdin kavereiden kivoja ja kilttejä isiä, jotka ostivat lapsille kivoja juttuja, kuskasivat harrastuksiin, olivat osallistuvia isiä perheessä ja hyviä aviomiehiä. Miehiä joita ei tarvinnut pelätä ja myötäillä sokeasti

Toisaalta sellainen idylli tuntui yhtäkaukaiselta kuin kuumatka avaruuteen; tiesi että sellainenkin on olemassa mutta hyvin hyvin kaukainen ajatus.

Aikanaan jo nuorena aikuisena olin opiskelukaverilla kylässä.

Hän pyysi jälkiruokalettuihin kermavaahtoa.

Tuolloin avautui jokin ahaa-elämys - nimittäin ikinä en olisi voinut kotonani omille niin sanotuille vanhemmilleni esittää tällaista pyytöä ilman, että olisi kehkeytynyt kauhea huuto- ja raivokohtaus.

Samoin kyseisessä paikassa vanhemmille puhuttiin, ja vanhemmat puhuivat jotakin muuta kuin ettö siivoa ja tiskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Tuo on kyllä aina yhtä outoa, että vanhemmat luulee, että se lapsi jotenkin taianomaisesti vaan oppii ne asiat, mitä halutaan oppivan, vaikka niitä ei hänelle opeteta.

Miten aikuiset ihmiset eivät tajua näin yksinkertaista asiaa: Ne asiat pitää opettaa sille lapselle. Ei se osaa niitä automaattisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tulin hyvin paljon äitini kaltaiseksi ja en hallinnut tunteitani yhtään nuorena. Parikymppisenä lähdin pitkälle matkalle ison ystäväporukan kanssa ja siellä kohtasimme paljon stressaavia tilanteita. Jouduin jatkuvasti ongelmiin ystävieni kanssa, koska olin tottunut purkamaan stressiä muihin, kiukuttelemaan, syyttelemään ja uhriutumaan - näinhän meillä kotona oli aina tehty.

Matkan aikana aloin tajuta, että käyttäytymiseni ei ole normaalia, mutta en vielä tiennyt mistä olin sen oppinut. Sitten palasin kotiin vanhempieni taloon ja huomasin heti, että jaa täältähän mä sen opin. Uusien käytösmallien opettelu vaati ihan terapiaa.

En tosiaan ennen tuota koskaan tiennyt, että muiden kotona tunteita käsitellään niin, etteivät ne purskahda hallitsemattomasti stressitilanteissa.

Oon ollut ihan samanlainen. 

Kotona käytettiin halveksivaa kieltä sekä väkivaltaa. Ajauduin nuorempana jatkuvasti toisten ihmisten kanssa ristiriitoihin enkä ymmärtänyt miksi. Jossain vaiheessa tajusin että käyttäytymiseni ja toisille puhuminen ei ole ok. Lisäksi annoin itsestäni todella itsekeskeisen kuvan ja jollain tavalla olinkin hyvin itsekeskeinen vaikka olin alistettu kaveri/perhe/työpaikan ihmissuhteissa. 

Jossain vaiheessa tajusin että olen isäni ja äitini kuva, se mitä eniten pelkään ja halveksin. Sitten olikin täyskääntyminen tutkimaan omaa minää ja sain sieltä itseni esiin. Se ihminen mikä nujerrettiin seksuaalisella väkivallalla, väkivallalla ja nöyryytyksellä. 

Traumaihmisellä menee ajatukset jollain tapaa täysin sekaisin. Voisin sanoa että mun henkinen kehitys pysähtyi siihen hetkeen kun isäni ensimmäistä kertaa kipusi sänkyyni. Taisin olla 5-vuotias. Nykyään kadun kauheaa käytöstäni, millainen olin ennen. En ollut mitenkään mukava tai edes peruskiva ihminen. 

Nyt on kaikki hyvin elämässä, en ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä. 

Tajusin vasta teininä, että monilla ikäisilläni tytöillä on lämpimät ja luottamukselliset välit oman äitinsä kanssa. Meillä ei ikinä saanut yhteistä aikaa äidin kanssa, paitsi jos lähti marjametsään tai navettaan mukaan, eikä silloinkaan mistään tyttöjen jutuista puhuttu. Äiti oli järjettömän utelias ja uteli kaverieni asioita jatkuvasti, luki päiväkirjani ja kirjeeni ja sähisi raivosta jos olin kirjoittanut vaikka jostain pojasta jotain.

Tunteista ei saanut puhua eikä varsinkaan näyttää, kun sanoin joskus 10vuotiaana että olen ylpeä kun sain niin hienon polkupyörän, molemmat vanhemmat sähisivät etusormi pystyssä että "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Meillä ei siis huudettu lapsille, puhuttiin vaan hampaiden välistä tai hyvin halveksivalla nuotilla. Joskus ysärillä koulussa oli jotain varhaista tunnekasvatusta, ja kun erehdyin sanomaan kotona että kaikki tunteet pitäisi saada näyttää, äiti ilmoitti että höpöhöpö, ei todellakaan näytetä. Minut työnnettiin jo alle kouluikäisenä omaan huoneeseen itkemään sen sijaan että olisi lohdutettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin se kiltti lapsi, joka kyllä pärjää. Jäin huomattavasti vähemmälle huomiolle sisaruksista. Aina oletettiin et pärjään ja on kaikki hyvin. No ei ollut ei. Ja edelleenkin tunnen itseni perheen ulkopuoliseksi, koska en ole luonteeltani niin kuin muut perheessä. Olen huomannut olevani se kenelle viimeisenä ilmoitetaan jostain...

Kuin minun kirjoittamaani. Minä olin se nuorin lapsi, joka huolehti kaikki asiat. Kaksi huomattavasti vanhempaa täyssisarusta, sisar ja veli, äärettömän huomionhakuisia ja elämässään sekasortoisia. Ainut keinoni saada edes jotain huomiota osakseni oli sitten olla se kaikkien apu vielä etäältäkin jo opiskelemaan lähdettyäni, mutta ei se lopulta kantanut.

Näiden kahden luona hypättiin heidän opiskelu- ja myöhemmin työskentelypaikkakunnillaan auttelemassa, kun vaativat eivätkä pärjänneet. Erilaisia sukulaisia myös hälytettiin heidän avukseen eri paikkakunnille. Minun luonani käytiin viidentoista vuoden aikana kaksi kertaa, kun muutin asuntoa.

Kun äiti sairastui vakavasti, niin kukaan ei minulle kertonut asiasta ennen kuin sitten, kun häntä jo vietiin sairaalaan, hän kuoli seuraavana päivänä eikä todellakaan äkillisesti niin kuin minä vielä silloinkin luulin.

Kun isä muutama vuosi myöhemmin vietiin kotoa ambulanssilla, niin siellä peräkammarinpoikana asustellut veljeni vastasi lopulta monen tunnin kuluttua puhelimeen töykeästi tyyliin "mitäs tänne soittelet, isä vietiin ambulanssissa jo aamulla".

Minua yritettiin saada näiden kahden hullun auttelijaksi toiselta puolelta Suomea vuosikausia, kun enää vanhemmista ei siihen ollut kuoleman ja sairauden takia. Kerrankin toisen kohdalla sain hänen vakaviin ongelmiinsa oikein sosiaalityöntekijät avuksi. No, toinen ulkoisesti normaalimpi soitti tästä helpottuneena kerrottuani joka paikkaan perästä ja vakuutti kaikille, että kyllähän nyt rakas veli pärjää ihan itse. Sen jälkeen hän soitti minulle voitonriemuisena, miten oli saanut veljensä pelastettua sossuilta ja miten minä olisin joutunut tuntemaan suurta syyllisyyttä, jos veli vaikka olisi tappanut itsensä pahoitettuaan mielensä sossuista.

Sen jälkeen minun painostukseni avuksi ja huviksi jatkui tavalliseen tapaan. Kunnes lopulta asiaan sekaantuneet loputkin sukulaiset onnistuivat uhkailemaan minua "jumalatonta" oikein helvetillä ja ikuisella yksinäisyydellä, jos en pitäisi yhteyttä tähän toisen itsemurhalla minua painostavaan ja tähän toiseen, joka kaipaisi minulta, pienipalkkaiselta yksin asuvalta ihmiseltä, vielä rahaakin koko ajan itselleen.

Ymmärsin siinä kohtaa, että se taakka, joka minun vanhemmilleni oli vastentahtoisesti jäänyt jo aikuisista sisaruksistani ja josta he olivat kärsineet minun voimattomana vierestä jo pikkulapsena katsoessani koko ikänsä, ei todellakaan ollut minun millään tavalla. Ei sittenkään, vaikka muu lähisuku minua myös painostaisi ja kiristäisi ja uhkailisi omilla uskonnollisilla näkemyksilläänkin aikuisten ja käytökseltään ja puheiltaan äärimmäisen epämiellyttävien ihmisten auttajaksi. 

Lopetin kaiken kanssakäymisen kaikkien lähisukulaisteni kanssa. Nyt minulla on vihdoin rauhallista vuosikymmenien aina vain pahentuneen piinan jälkeen. En myöskään aio ottaa millään tavalla tunnolleni sitä, jos joku näistä nyt sitten kuolisi tai peräti tappaisi itsensä, vaikka minua onkin uhkailtu suorasanaisesti näillä asioilla useamman heikäläisen toimesta silloin, kun vielä yritin kaikkeni, että asiat järjestyisivät. 

Toimit hienosti!

Suhteet pitää pistää poikki, jos itse ei enää jaksa. Ikävää, että siellä toisessa päässä selvästi voidaan pahoin, mutta monesti ne välit täytyy pistää poikki, jos asiat eivät kehity terveempään suuntaan.

Nykypäivänä kaikki vetoavat huonoon lapsuuteen, jolla sitten kuitataan ja selitetään kaikki. Ettei vain joutuisi ottamaan vastuuta tekemisistään

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa isä kuoli kun olin pieni. Äiti ei jaksanut oikein mua ja siskoani. Äidille tärkeintä oli myönteisen huomion saaminen miehiltä. Meitä lapsiaan kohtaan oli etäinen, poissaoleva ja ärtynyt, ei koskaan mitään myönteistä meissä nähnyt, pelkkää negatiivista palautetta saatiin. Kyn muita ihmisiä oli paikalla esitettiin, että kaikki on hyvin. Äidin en muista koskaan tehneen aloitetta halaamiseen tai syliinottamiseen. Läheisyyteen vastasi velvollisuudentuntoisenj a väkinäisen oloisena.

Kesti kauan ymmärtää äidin käyttäytymistä, miksi se oli sellaista niin etäistä, eikä tunteista mitään puhuttu, eikä niitä saanut näyttää. Aikuisena ymmärsin, että äitini oli menettänyt omat vanhempansa pienenä, eikä sota-aikana ollut saanut itkeä eikä näyttää omaa kaipaustaan, suruaan. Äiti oli kätkenyt itkunsa jonnekin syvälle ja kasvanut pelkäksi tyhjäksi hyväksyntää kaipaavaksi kuoreksi, joka ei omille lapsilleenkaan voinut näyttää tunteitaan, eikä sallinut meidän näyttää itkua eikä suuttumusta. Sitten menetti miehensäkin ja jäi nuorena leskeksi. Mua auttoi, kun aloin nähdä äidin uhrina, yksinäisenä surullisena orpolapsena ja nuorena surullisena leskenä.Ymmärsin, ettei äiti kyennyt parempaan ja pystyn antamaan äidille anteeksi.

Minun piti aikuisena käydä oma terapia, että ymmärsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja lopettaa oman itseni näkemisen uhrina: lapsuus oli paska, sitä en voi muuttaa, mutta nyt oma elämä on omissa käsissä eikä huonon lapsuuden tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta. Pystyn elämään riittävän hyvää elämää ja katsomaan eteenpäin, eikä enää menneisyyteen. Terapiassa kyllä olen itkenyt tosi paljon ja surrut sitä pientä vaille jäänyttä tyttöä, joka olen ollut ja osa minusta yhä on.

Lihavoitu kohta kannattaa jokaisen lukea ajatuksella, ketkä kiroavat vanhempiaan ties miksi. 

Siellä on aina jokin syy alla, miksi ihminen käyttäytyy huonosti. Aina.

Sitä ei tarvitse sietää sitä käytöstä, mutta sitä kuuluu ymmärtää.

Katson tässä samalla The Girl Next Door, samanlaista kieroutunutta sadismia on tässä elokuvassa kuin millaisessa kasvuympäristössä itse oon elänyt.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli alistava ja epävakainen. esim työstressi purkaantui kotona väkivaltaisiin raivokohtauksiin

Vahti ja kontroloi äidin rahankäyttöä ja sai raivokohtauksen jos ruokalasku oli liian suuri hänen mielestään, silti ITSE (siis isäni) ei suostunut syömään mitään ns edullista syötävää. Hän oli erittäin tarkka siitä mitä söi, ja äitini joutui tekemään hänelle omat ruoat, mitä muulle perheelle teki (halvempia ruokia meille muille).

Kerran äitini stressasi ruokalaskua niin paljon, että hetkeksi menetti näkökykynsä.

Isäni oli pakottanut äidin palkkatilin yhteiskäyttötiliksi ja anasti äidin pankkikortin itselleen. Äidin piti hyväksyttää oman pankkikortin käyttö joka kerran erikseen isälläni ja tilittää mihin korttia käytetään, vaikka äiti itse ansaitsi omat rahansa, isäni oli pitkäaikaistyötön 90- luvun laman tullessa ja ei koskaan työllistynyt sen laman jälkeen.

Lisäksi isäni hakkasi äitini, kun ei migreenioksennus-kohtauksessa pystynyt viemään perheen koiraa lenkille, luonnollisesti isäni ei suostunut koiraa hoitamaan (olin itse silloin pikkulapsi, äiti kertoi tästä minulle myöhemmin) tai kun hakkasi äitiä erään kerran kun tämä kieltäytyi seksiaktista mikgreenikohtauksen takia ( minulla oli huone makuuhuoneen vieressä ja kuulin kaiken mitä isä raivohuusi äidilleni ja äidin migreenikohtaus oksentelun samaan aikaan) .

Isäni myös jäi kiinni pettämisestä useaan kertaan. Hänellä oli rakastajatar töissä ja myöhemmin jäi kiinni prostituoitujen käyttämisestä.. Isäni sai myös rattijuopumustuomion.

Isäni kanssa ei voinut olla ikinä missään asiassa erimieltä, tai tuli henkisesti ja fyysisesti turpaan.

Myös hän ei hyväksynyt minkäänlaista kiukkua esim murrosiässä. Piti aina myötäillä isää kaikessa, olla samaa mieltä kaikessa, totella sokeasti ja välittömästi kaikessa tai kävi huonosti. Opin jo varhain olemaan ylikiltti, hajuton ja mauton ja myötäilemään isääni kaikessa, muutoin olisi käynyt huonosti. Perheessämme ei tunnettu normaalia tunneilmaisua, koska piti aina kaikki asiat, mielipiteet ja tunteet suodattaa isän mukaan ja hänen mieleiseksi.

Nyt isäni on omakustanteisesti tehnyt omat muistelmansa,jossa hehkuttaa omaa avioliittoaan. On aivan absurdia se höpönlöpö hyvästä perheestä, hyvästä isyydestä ja hyvästä parisuhteesta. Hän nyt iäkkäänä haluaa koko suvulle jättää perinnöksi muistelmat ja on kaikille sukulaisille jakanut tämän elämäntarinansa

En ole osanut rakastaa isääni. Sydämeni on ollut vain täynnä pelkoa, häpeää, turvattomuutta häntä kohtaan, välillä jopa vihaa. Kadehdin aina kavereiden kivoja, osallistuvia ja tasapainoisia isiä.

Minun isäni haukkui ja mitätöi ulkonäköäni.

Kun tapasin tulevan mieheni, isä jaksoi pitkään ihmetellä miten löysin miehen, kun hän oli varma, että jään vanhaksipiiaksi.

Minun isäni ei tehnyt ikinä mitään kotitöitä, ei siivonnut, ei käynyt kaupassa, ei tehnyt ruokaa, ei hoitanut lapsia, ei kuskannut harrastuksiin. tms. Kotitöiden lisäksi Äitini piti passata kaikessa isääni ja tarjoilla isälle kaikki valmiiksi voileivistä lähtien tarjolle.

Elätin itseni 16 vuotiaasta alkaen itse, maksoin lukiokirjat ja bussiliput kouluun, ostin omat vaatteeni ja kampaajan ja harrastukset itse. Annoin myös talvilomalla ansaitsemani kaikki rahat äidille, kun oli tiukkaa lama-aikana. .

Oma isäni oli pelottava, ennalta-arvaamaton, ääri-itsekäs, itsekeskeinen, raivohullu alistaja.

Isäni tulee olemaan loppuun asti kykenemätön itsereflektioon, oman toiminnan objektiiviseen itsearviointiin ja tarkasteluun. Pidän isääni hulluna,jolla on hoitamaton persoonallisuushäiriö.

Ihan kuin mun isä ja mun tekstiä, en lisää mitään koska toi kuulostaa ihan mun isältä. Välit poikki olleet nyt kohta 3 vuotta ja toivun varmaan koko loppuelämäni tietyistä traumoista, en ole koskaan kuitenkaan ollut niin masentunut et oisin tarvinnut ammattiauttajan apua. Ainakun kuulen sen nimen niin saa mun vereni kiehumaan. Äitini myös liian kiltti ja vieläkin jatkaa olemista sen kanssa vaikka kaikki me sisarukset ollaan vuosia sanottu että ota ero ja yritetty auttaa mutta vaikeaa auttaa toista joka ei halua että elämäntilanne paranee.

Karvainen setämies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa isä kuoli kun olin pieni. Äiti ei jaksanut oikein mua ja siskoani. Äidille tärkeintä oli myönteisen huomion saaminen miehiltä. Meitä lapsiaan kohtaan oli etäinen, poissaoleva ja ärtynyt, ei koskaan mitään myönteistä meissä nähnyt, pelkkää negatiivista palautetta saatiin. Kyn muita ihmisiä oli paikalla esitettiin, että kaikki on hyvin. Äidin en muista koskaan tehneen aloitetta halaamiseen tai syliinottamiseen. Läheisyyteen vastasi velvollisuudentuntoisenj a väkinäisen oloisena.

Kesti kauan ymmärtää äidin käyttäytymistä, miksi se oli sellaista niin etäistä, eikä tunteista mitään puhuttu, eikä niitä saanut näyttää. Aikuisena ymmärsin, että äitini oli menettänyt omat vanhempansa pienenä, eikä sota-aikana ollut saanut itkeä eikä näyttää omaa kaipaustaan, suruaan. Äiti oli kätkenyt itkunsa jonnekin syvälle ja kasvanut pelkäksi tyhjäksi hyväksyntää kaipaavaksi kuoreksi, joka ei omille lapsilleenkaan voinut näyttää tunteitaan, eikä sallinut meidän näyttää itkua eikä suuttumusta. Sitten menetti miehensäkin ja jäi nuorena leskeksi. Mua auttoi, kun aloin nähdä äidin uhrina, yksinäisenä surullisena orpolapsena ja nuorena surullisena leskenä.Ymmärsin, ettei äiti kyennyt parempaan ja pystyn antamaan äidille anteeksi.

Minun piti aikuisena käydä oma terapia, että ymmärsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja lopettaa oman itseni näkemisen uhrina: lapsuus oli paska, sitä en voi muuttaa, mutta nyt oma elämä on omissa käsissä eikä huonon lapsuuden tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta. Pystyn elämään riittävän hyvää elämää ja katsomaan eteenpäin, eikä enää menneisyyteen. Terapiassa kyllä olen itkenyt tosi paljon ja surrut sitä pientä vaille jäänyttä tyttöä, joka olen ollut ja osa minusta yhä on.

Lihavoitu kohta kannattaa jokaisen lukea ajatuksella, ketkä kiroavat vanhempiaan ties miksi. 

Siellä on aina jokin syy alla, miksi ihminen käyttäytyy huonosti. Aina.

Sitä ei tarvitse sietää sitä käytöstä, mutta sitä kuuluu ymmärtää.

Periaatteesa noin, mutta jotkut asiat ovat vain niin karmeita, että se ymmärryskin on jo vähän niin ja näin.

Palatakseni otsikon kysymykseen: vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että helvettiä, jonka olen käynyt läpi, voi ymmärtää vain sellainen, joka on itse kokenut saman.

Vastaavasti en kykene nyt enkä koskaan mieltämään enkä ymmärtämään, millaista olisi ollut ns normaalissa perheessä, millaisha olisi ollut ns normaali lapsuus tai normaali nuoruus.

Siitä on ulkopuolisten turha viisastella. Sitäkin olen kuullut riittämiin. Siksi kun tuttavapiireissä keskustellaan lapsuuden tai nuoruuden kokemuksista ja muistoista, pysyy suuni visusti kiinni.

Täällä sama combo kuin osalla ylikiltti alistettu äiti ja raivohullu arvaamaton isä joka hallitsi pelolla.

Minun mielestä ei tarvitse ymmärtää sadistista, väkivaltaista, ennalta-arvaamatonta vanhempaa ja kumppania.

Pitäisikö todellakin ymmärtää Insestiä, pedofiliaa, raiskaajaa, sadistista kiduttajaa, murhamiestä???

Tottakai on päivänselvää ettei psykopaatti, narsisti tai väkivaltainen ihminen ole tasa-painoinen ja henkisesti terve.

Mutta oksettaa ajatuskin, että pitäisi ymmärtää lapsen raiskaajaa.

On asioita joita ei tarvitse puolustella jollain traumataustalla. Haistakaa paska kaikki kukkahattutädit. Ette tiedä äärimmäisestä kärsimyksestä yhtään mitään

Sain kummitädiltä lahjaksi patterreilla kulkevan koiran. Koira oli lempi-leluni. Mutta äitini otti sakset ja viilsi sen mahan auki. Kuulemma teki siitä vaan pehmolelun. Koira taisi lentää roskiin. Mummoni lahjan antoi opettajalle. Muutenkin narsistit tai psykopaatit vanhemmat, mitä lie.