Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Tavallaan lohduttavaa että en ole ainoa hirviöiden lapsi.

Up

Varmaan joskus teini-iässä aloin miettiä asioita ja perhettämme syvällisemmin. Samaan aikaan aloin siis oireilla kotiolojen takia ja sairastuin masennukseen eli kai se lähti siitä, kun alkoi miettiä, miksi itsellä on niin paha olla. Ja huomasin myös, että olo helpotti, kun muutin pois kotoa. Helpotti vielä lisää, kun muutin 130 km päähän enkä ole niin usein enää tekemisissä.

Meillä siis äiti alkoholisti, toki myös vaikea ihminen selvinkin päin. Joka viikonloppu ryyppäämistä, mikä johti aina tappeluun isän kanssa ja äidin draamakuningattaren ”minä lähden nyt” elkeisiin. Tai muuten vaan örvellykseen, olen mm. 6-vuotiaana siivonnut äidin oksennuksia keskellä yötä (isä ei ollut paikalla) kuunnellen, kun äiti huutaa mulle, että haista paska. On myös selvinpäin marttyyri, ilkeä ja katkera ihminen, ei kykene ystävyyssuhteisiin eikä oikein ymmärrä mitään lapsistakaan, vaikka itsellään neljä onkin. Komentelee lapsia täysin epäloogisesti (yhtenä päivänä saat tehdä asian x, seuraavana päivänä saat huudot samasta asiasta), ei osaa lohduttaa, ei ymmärrä lapsen kehitystä yms. Isommat sisarukseni ovat saaneet maata paskavaipoissa ties kuinka kauan, kun äidillä särki päätä, ettei pystynyt hoitamaan ja voivoi.. (sukulaisen kertomaa).

Isä taas tyypillinen suomalainen keski-ikäinen mies, joka ei koskaan näytä tunteitaan, joten me lapsetkaan ei saatu koskaan itkeä, käsitellä omia pettymyksen tmv. tunteita. Ja kehuahan ei lapsia saa, ettei ylpisty. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä ja aina voi tehdä paremmin. Jos sain kokeesta koulussa 10-, isän kommentti oli ”mistä toi miinus tuli”

Kaikki neljä lasta (nyt siis jo aikuisia) oireillaan. Mä olen käynyt pitkän terapian ja nyt kaikki on ihan hyvin. Vanhempien kanssa olen etäisissä, pintapuolisissa väleissä, eikä ne varmaan vieläkään tajua, millaista vahinkoa ovat tehneet aikanaan. Nyt mulla itselläni on lapsi, jota en jätä heille hoitoon. Ovat kyllä olleet ihan hyviä isovanhempia, mut keskenään lasten kanssa en luota.

Monesta täällä olevasta kirjoituksesta tunnistin itseni tai vanhempani..

Vasta teini-iässä ymmärsin että päivittäiset haukkumiset ja hakkaamiset eivät olekaan osa perheen arkielämää.

Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.

Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.

Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.

Tää on kyllä hyvä ketju. Vaikka onkin kauheaa lukea muiden kärsimyksistä, niin samalla sitä tajuaa ettei ole ainoa ja yksin, ja se lohduttaa. 

Pahinta on se, että vanhempi jälkikäteen pyrkii vielä kumoamaan omat kokemukset väittämällä muistoja valheellisiksi. Käytös on todella loukkaavaa. En enää halua olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on se, että vanhempi jälkikäteen pyrkii vielä kumoamaan omat kokemukset väittämällä muistoja valheellisiksi. Käytös on todella loukkaavaa. En enää halua olla tekemisissä.

Ehkä juuri tuon takia tuntuu välillä aika vaikealta päästä eteenpäin. Asiat eivät tunnu saavan kunnollista päätepistettä.

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on se, että vanhempi jälkikäteen pyrkii vielä kumoamaan omat kokemukset väittämällä muistoja valheellisiksi. Käytös on todella loukkaavaa. En enää halua olla tekemisissä.

Ehkä juuri tuon takia tuntuu välillä aika vaikealta päästä eteenpäin. Asiat eivät tunnu saavan kunnollista päätepistettä.

Tosin toisen vanhempani kuolema on helpottanut oloani, mutta epäilen toisen keikkuvan hengissä vielä pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Lehtijutun mukaan Kimmo Ohtosen äiti pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, että hän teki lapsensa elämästä kamalaa, kun ei osannut jättää väkivaltaista miestä. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/isa-pahoinpiteli-ki…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.

Minusta tuli juuri päinvastainen: en kestä mitään odotuksia tai vastuita ja luistan kaikesta mistä voin (paitsi jos se vaikuttaa suoraan omaan hyvinvointiini, koulun ja työn suoritan kyllä), jätän asiat kesken ja ikään kuin kapinoin edelleen alisuorittamalla. Kotona piti hiipiä pitkin seiniä ja sen ennakointi, mikä aiheuttaa milloinkin räjähdyksen, oli vaikeaa. Piti esittää olevansa kaikessa taitava ja vastuullinen ja samalla olla täysin huomaamaton. Nyt ei tarvi esittää enää mitään, joten olen liikkunut vähän toiseen ääripäähän. 

Henkilökohtaisesti stressaan omien vanhempien takia paljon siitä miten itse tulen onnistumaan vanhemmuudessani. Osaanko kohdella lapsia riittävän hyvin? Pystynkö jälkikäteen puhumaan heidän kanssaan kunnolla asioista, jos he ovat johonkin tyytymättömiä? Saavatko he paremmat lähtökohdat elämälleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Lehtijutun mukaan Kimmo Ohtosen äiti pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, että hän teki lapsensa elämästä kamalaa, kun ei osannut jättää väkivaltaista miestä. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/isa-pahoinpiteli-ki…

Tuo on varmaan ainoa tapaus :). Sellaisista olen joskus kuullut että kuolinvuoteella tai kuoleman lähestyessä on viimein pitkin hampain myönnetty ja ehkä jotenkin rivien välissä pyydetty anteeksi.

Mutta useimmat ei myönnä koskaan mitään. Mun paskakasa isä, lastenhakkaaja, ei myönnä mitään ja kehtaa ihmisperse vielä kehuskella miten hyvä isä on ollut ja mitennhyvä on ollut perheessä elää. Kyllä tosiaan olikin ihanaa kun joka viikko sai turpaan niin että luitakin murtui välillä.

Mun kusipääisä on töysi narsisti ja uskomaton röyhkrä öykkäri, itserakas ja omahyväinen. Sen mielestä siinä itsessään ei ole vikaa. Vain lapsissa on kun ne on ”vaikeita ja kiittämättömiä” vaikka niille on ”hyvä lapsuus annettu”. Yeah right!

Tajusin jo ihan lapsena että meillä eletään ihan viimistä päivää.

Minun lapsuudenperheessä oli fyysistä sairautta vanhemmilla. Varhaislapsuus oli hyvä, kiitos siitä, mutta sen jälkeen jatkuvaa kuoleman odotusta.

Jätti jälkeensä nyt keski-ikäisen melankolisen (en sanoisi masentuneen) ja pessimistisen ihmisen. Mutta minulla kaikki hyvin ja olen elämäni elänyt niinkuin haluan. En pety kun ei odota liikoja, vaikka nautinkin elämästä.

Ajattelisin että tämä on jossain määrin hyvä piirre, itsesuojeluvaistoa. Joskus vaan toivon että olisin spontaani ja hyväntuulinen.

Mistä lyödään vetoa, että tästä ketjusta tehty artikkeli löytyy kohta Ilta-Sanomien luetuimpien uutisten kohdalta?

Vierailija kirjoitti:

Mistä lyödään vetoa, että tästä ketjusta tehty artikkeli löytyy kohta Ilta-Sanomien luetuimpien uutisten kohdalta?

Se olis vaan hyvä, monet suurten ikäluokkien hakkasjavsnhemmat lukee iltistä, myös omat paskavanhempani.

Paitsi että he lukisi otsikon ja toteaisi sitten ylimielisesti ”tämähän ei koske meitä”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Lehtijutun mukaan Kimmo Ohtosen äiti pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, että hän teki lapsensa elämästä kamalaa, kun ei osannut jättää väkivaltaista miestä. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/isa-pahoinpiteli-ki…

Tuo on varmaan ainoa tapaus :). Sellaisista olen joskus kuullut että kuolinvuoteella tai kuoleman lähestyessä on viimein pitkin hampain myönnetty ja ehkä jotenkin rivien välissä pyydetty anteeksi.

Mutta useimmat ei myönnä koskaan mitään. Mun paskakasa isä, lastenhakkaaja, ei myönnä mitään ja kehtaa ihmisperse vielä kehuskella miten hyvä isä on ollut ja mitennhyvä on ollut perheessä elää. Kyllä tosiaan olikin ihanaa kun joka viikko sai turpaan niin että luitakin murtui välillä.

Mun kusipääisä on töysi narsisti ja uskomaton röyhkrä öykkäri, itserakas ja omahyväinen. Sen mielestä siinä itsessään ei ole vikaa. Vain lapsissa on kun ne on ”vaikeita ja kiittämättömiä” vaikka niille on ”hyvä lapsuus annettu”. Yeah right!

Meillä ei ole pyydetty anteeksi, mutta vanhempi ryhtyy välillä marttyyriksi: "Kai minä kaikella tavalla huono olin, kun sinä siinä kritisoit..." Nykyään en enää reagoi säälin kerjäämiseen mitenkään. Narsistin merkki, että aina yrittää saada puheen käännettyä itseensä ja myötätuntoa niiltä, joita on kohdellut kurjasti.

Vierailija kirjoitti:

Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.

Mullakin näin.

Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.

Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.

Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.

Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.

Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.

Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.

Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.

Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.

Sinunhan pitäisi kelvata ihan omana itsenäsi, sellainen mikä olet sisimmiltäsi, kun kuoritaan kaikki opiskelut, tutkinnot, työpaikat ja tittelit pois. Et siis kelpaa ilman näitäkään, oletan? Ihan kamalat vanhemmat. Lapsen pitäisi saada tuntea, että hän kelpaa hänenä itsenään ilman mitään ulkoista suoritusta. Sitä tunnetta et ole saanut ja siksi elämäsi on ollut suorittamista ja hyväksynnän hakua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.

Mullakin näin.

Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.

Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.

Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.

Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.

Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.

Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.

Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.

Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.

Sinunhan pitäisi kelvata ihan omana itsenäsi, sellainen mikä olet sisimmiltäsi, kun kuoritaan kaikki opiskelut, tutkinnot, työpaikat ja tittelit pois. Et siis kelpaa ilman näitäkään, oletan? Ihan kamalat vanhemmat. Lapsen pitäisi saada tuntea, että hän kelpaa hänenä itsenään ilman mitään ulkoista suoritusta. Sitä tunnetta et ole saanut ja siksi elämäsi on ollut suorittamista ja hyväksynnän hakua.

Olet oikeassa, omana itsenäni en varsinkaan kelvannut, ainoastaan joskus hetkisen jos toin kunniaa vanhemmille, vaikkapa voitin hiihtokilpailut. Mutta sitten taas ”liian hyvä” ei saanut olla, esim pärjäsinkin urallani hyvin ja se on täysi punainen vaate vanhemmilleni, siksi haukkuvat ja mollaavat.

Arvatkaa onko helppo kasvaa epäloogisessa perheessä ristiriitaisin vaatimuksin: itsenäsi et kelpaa vaan sun pitää menestyä asiassa x, y, z. Kuitenkaan et saa menestyä asioissa a, b, c. Tai saat menestyä mutta et liikaa. Tai pitää menestyä mutta ei liian vähää.

Mikään ei ikinä ole kelvannut eikä tule kelpaamaan. Sen sijaan työtön juoppo elämänhallintaongelmainen veli on kelvannut vanhemmilleni aina”omana itsenään”. Kaikki mitä veli tekee on loistavaa ja kaikki mitä minä teen on hävettävää ja surkeaa.

Tiedän kyllä että 99% vanhemmista olisi ylpeä minunkaltaisesta lapseta ja niistä uutterista saavutuksiata mitä oon tehnyt. Mutta omille vanhemmilleni en kelpaa koskaan vaikkamitä tekisin.