Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Tajusin perheeni sairauden mm. jo alle kouluikäisenä, kun mulle huudettiin, ettei mua olis olemassakaan, jos sisarukset olis jääneet henkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa alkoi vaan tuntua siltä, että suurimmalle osalle kavereista molemmat vanhemmat oli tärkeitä - etenkin hyvä ja läheinen isäsuhde näkyi hyvin monella. Hehkutettiin isiä, kuinka isi sitä ja isi tätä. Kenen isi on töissä siellä ja kenen sitten taas täällä jne. Minun isäni oli työtön alkoholisti. Kylmä ja etäinen. Ei koskaan tehnyt kotona edes mitään kotitöitä, kunhan makasi sohvalla kännissä ja äiti teki kaiken, kun tuli töistä kotiin. Sai mielettömiä raivareita tyhjästä ja huusi ja haukkui äitini lähes päivittäin. Soitti esimerkiksi musiikkia ihan täysillä perjantaiyöllä ja örvelsi kännissä, kun me lapset yritettiin nukkua ja jos tästä äiti kehtasi sanoa, niin alkoi kuulua h-sanan huutoa sun muuta. Isäni ei ollut mikään vahva superisä, vaan hyvin heikko ja säälittävä yksilö, joka purki pahaa oloaan viinaan ja perheeseensä.

Miten te selvisitte tästä kaikesta?

Mitä sinulle nykyään kuuluu?

Voimia

Äiti jatkoi isän kanssa yhteiseloa isän kuolemaan saakka. En todellakaan ymmärrä miksi. Alkoholismi vain paheni mitä vanhemmaksi tuli. Töissä kävi ehkä jotain pieniä jaksoja, mutta esimerkiksi ikävälillä 50-65 vuotta ei käynyt töissä ollenkaan, ryyppäsi vain ja makasi kotona. Kuoli sitten alkoholin aiheuttamiin ongelmiin tuolloin 65-vuotiaana 8 vuotta sitten. Aikuisiällä en ollut isän kanssa juurikaan edes puheväleissä, vaikka silloin tällöin siellä vierailin äidin takia. Ei minun sisaruksetkaan isän kanssa missään väleissä olleet. Kamala sanoa, mutta en juurikaan edes itkenyt tai tuntenut pahaa mieltä hänen hautajaisissaan.

Muuten elämäni on sujunut mallikkaasti kaikin puolin :) on ihana mies, ihanat lapset, ihana koti, hyvä työpaikka, hyviä ystäviä jne. Ei mitään valittamista. Olen myös hyvin onnellinen, että mieheni on ihan tyystin isäni vastakohta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Aivan täysin käsittämätöntä touhua. Olisipa lastensuojelu puuttunut tuohon kohteluun.

Yritettiin sekä minä että sisarukseni hakea lastensuojelusta apua. Sisarukseni hakattiin mustelmille vyön soljella, päätä seinään ja naama mustaksi. Lastensuojelussa sanoivat, että sinun pitää ymmärtää ja olla kiltisti, että et saa enää selkääsi. Minun kohdalla ajateltiin, että olen vain hankala teini. Pääsin kyllä omasta vaatimuksesta muuttamaan laitokseen ennen itsenäistymistä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut sitä, mitä kotona tapahtui. Kun yritin kertoa, sanottiin suoraan, että taidan valehdella ja värittää tarinoita. Isäni oli arvostusta herättävä yrittäjä, eihän sellainen voinut olla kelvoton kasvattaja ja alkoholisti, kerta oli niin ahkera työmies. Lapsissa se vika on, jos lapset oireilevat ja kohtaavat väkivaltaa kotona. Lastensuojelussa ei missään vaiheessa selvitetty edes sitä, että isäni oli jo silloin alkoholisti.

Jos pidettiin epätodennäköisenä, että häneen voitaisiin vaikuttaa tavalla, joka parantaa olojanne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Mun psykopaatti isä (isä oli sata kertaa pahempi kuin perus narsisti, täysin sadistinen ja mielipuolisen julma, sekä nautti lasten satuttamisesta) ei TIETENKÄÄN kuulunut avun piiriin koska eihän hän sellaista tarvitse! Ei ikipäivänä myöntäisi että tarvitsee apua. Ei mennyt koskaan oikein lääkäriinkään (pelkäsi varmaan että joku huomaa hulluutensa).

Äitini oli alustettu ja piesty ja masentunut, ja varmasti tunnisti tilansa mutta isän väkivallan uhan takia ei voinut hakea apua. Isä raivoissaan kiiluvin silmin karjui että jos joku kertoo kotiasioista, hän tappaa samantien. Ei tullut kellekään mieleen hakea apua kertomalla joklekin!

Äiti yritti jotenkin auttaa itseään lukemalla masennusta käsitteleviä kirjoja mutta eihän se auta! Vielä tänäänkin äiti on hullun psykoukkonsa hakattavana ja kroonisen apaattinen ja masentunut. Joskus yritin tukea ja auttaa mutta ei äiti halunnut lähteä. Sanoi apaattisena että tämän on tarkoitettu kestävän siihen saakka kunnes kuolema erottaa.

Isäni on ihme tuurihaukka sillä perheensä lisäksi hän on pahoinpidellyt sukulaisia, naapureita, entisen työkaverin ja pari tuttua. KERTAAKAAN ei ole joutunut vastuuseen vaan asiat hyssytelty ja sovittu jotenkin (epäilen että isä maksanut rahaa tms)

Niin ne vaan hullut porskuttaa. Isä on tehnyt tuhansia pahoinpitelyitä, hakannut pieniä lapsia, vaimoa, sukulaisia. Ja niin pääsee kuin koira veräjästä! Maailmassa ei ole todellakaan mitään oikeudenmukaisuutta tai reilua peliä. :(

Jos äiti tahtoo masokistisesti pysyä suhteessaan, sitä ei tietenkään voi häneltä kieltää. On ihmisiä, jotka jopa kiihottuvat alistetuksi tulemisesta ja kurjuus yleisesti ottaen saattaa olle heille "turvallista", ironista kyllä. Mutta lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voi perustella omilla masokistisilla uskomuksilla ja mieltymyksillä.

Tuon tyyppiset ihmiset, jotka harrastavat pahoinpitelyä ja ilmeisesti myös tykkäävät keksiä toinen toistaan ovelampia keinoja selvitä seuraamuksista, ovat tulevia tyypillisiä potilaita  eräässä diagnoosiluokassa ja se on rankaisu jos jokin.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. onko tämä epänormaalia, mutta me saimme lapsena outoja rangaistuksia. Ne olivat asioita, joista tulikin tulla sanktioita, mutta meidän saamat oli outoja.

Esimerkkejä: kun isä teki etätöitä ja me kävimme koputtelemassa huoneen oveen yms. häiritsemässä koulupäivän jälkeen, isä laittoi meidät kirjoittamaan käsin vihkoon 500 kertaa "en enää ikinä häiritse isää, kun hän on etätyössä".

Kun siskoni otti äitin lompakosta pari markkaa, hän laittoi siskoni seisomaan pihalle pitäen kylttiä "varastin äidiltäni".

Kun emme tehneet täyttäneet asianpesukonetta, jouduimme koko viikon ajan tiskaamaan käsin asioita .

esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää.

Ihan vain, koska sadismi on kivaa.

Minusta tässä ketjussa on lohdullista lukea miten fiksuja ja hyvin kirjoittavia suomalaisia tässä maassa on. Varsinkin kun monet, itsekin, ponnistavat vaikeista lähtökohdista. Vaikka kirjoitukset ovat traagisiakin niistä säteilee elämänvoima ja pyrkimys hyvään ( uusi määritelmä Sisulle?), ehkä juuri siksi kun on nähnyt pahuutta, haluaa itse luoda tasapainoa ja hyvyyttä maailmaan.

Vihdoinkin suomalaiset puhuvat. Hatun nosto!

Vierailija kirjoitti:

Lähdin lapsuuskodista

selässäni reppu

ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos:

Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi:

Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,

mittani oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli: ei riitä

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

Ai että, tämä pelasti päiväni. Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Narsisti tuhoaa kaikki itsenäistymisyritykset koska lapsen oltava riippuvainen hänestä.

Vai jokin muu motiivi? 

Erittäin hyvin kommentoitu.

Mulla ihan sattumalta tuli muutama havainto jo lapsena.

5-vuotiaana tutustuin ensimmäiseen kaveriini ja kutsuin kylään (siis vanhemmat olivat sopineet asiasta). Ennen kuin hän tuli, selitin jossakin pihalla leikkien lomassa että ole sitten varovasti ettei äiti hakkaa sua. En siis ollut tajunnut millainen juttu lapsen lyöminen on, lapsi kertoi vanhemmilleen jotka tulivat linjoja pitkin. Mä ajattelin ihan ystävällisesti varoittaa ettei suututa. En osannut ollenkaan ajatella, että väkivalta salataan kaikin keinoin.

Seuraava ahaa-elämys tuli n. 10-vuotiaana kun tuli hyvän ystävän kanssa puhetta vanhempien väkivaltaisuudesta. Ilmeni, ettei hänen yh-äitinsä ollut koskaan väkivaltainen. Muistan ihmetelleeni asiaa suuresti ja kysyin moneen kertaan että eikö edes vähän. Ei kuulemma. 

Jo yläasteella olin tietoinen äitini mielenterveysongelmista ja persoonallisuushäiriöstä. 19-vuotiaana muistan ymmärtäneeni, että hän on narsisti. Oikein klassinen tapaus. Osittain siis mukana oli tuuria, että jo 5-vuotiaana puolivahingossa opin, ettei muilla ole ollenkaan samanlaista.

Yh-Isälläni oli ja on sadistisia piirteitä. Kun riitelimme, hän yleensä aloitti itse riidat vetäen minut aikuisten välisiin asioihin ja aiheisiin ,joissa olin tietenkin altavastaaja teini-iässä , hän lopulta itketti minua huutaessaan ja riidellessään kuin aikuisen kanssa. jäin itkemään lohduttomati ja hän hymähti tai naurahti ivallisesti raivoissaan ja paineli huoneeseensa. sitten alkoi mykkäkoulu jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään. lopulta päivien kuluttua jouduin menemään koputtelemaan hänen oveensa jonne hän oli sulkeutunut musisoimaan ja pyytämään anteeksi omaa käytöstäni ja tekemään sovintoa, jotta elämä voisi taas jotenkin jatkua hän sitten armeliaasti totesi jotain että noh sä olet vaikeassa iässä tms että olkoon menneeksi tällä kertaa mutta paranna tapasi!! vihasin isääni monta kymmentä vuotta. nyt alan löytää armollisuutta häntä kohtaan.

koin helvetiksi hänen kanssaan kahdestaan asumisen pienessä kaksiossa ikävuodet 10-18. äidin tarina on vielä hurjempi, koska mielisairautensa, mutta hän ei tehnyt minulle mitään pahaa koskaan päinvastoin yritti olla hyvä sairaudestaan huolimatta, siinä surkeasti onnistuen. psykologi totesi viime viikolla ensikäynnilläni, että tarinani on "hurja". 

Niin olen minäkin ja olen päättänyt selvitä rauhassa ja rakkaudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Sehän on hyvä että joku edes saa sen :) ajattele siltä kannalta ja jos tyhmät vanhempasi saivat tuollaisen kasaan niin kyllähän sinäkin sen saat, jos vain viitsit ja koet että se on sen arvosta.

Joo saan, ei se siitä ole kiinni, olen hyvätuloinen itse. Mutta tässä perintöasiassakin on pilotettu tahallisesti satuttava rakkaudettomuuden viesti. Että omalle lapselle virlä haudan takaa kostetaan (?) ja ilkutaan että haistapaska, et ole minkään arvoinen.

Ulkopuolisen silmiin tä ei ehkä näytä tältä mutta minä tiedän hyvin mitä vanhempani tällä teolla haluavat sanoa.

T. Reppuselkä

Joo, tuo rahan symboliarvo menee monilta ohi. Sitä jotenkin ymmärtää, että voi jäädä vaille rakkautta, koska rakkautta ei voi pakottaa. Mutta jos se rakkaudettomuus on fakta jonka kanssa on vaan elettävä, raha kertoo vanhempien tahtotilasta.

Yhteen aikaan oli muodikasta korostaa, että rahalla ei voi korvata rakkautta. Se on ihan totta, tavallaan. Rahalla voi kuitenkin edes _yrittää_ korvata jotakin, ja se yrityskin on arvokas asia. Sen huomaa, jos kaikki yrityskin puuttuu, ja etenkin jos rahaa aletaan käyttää erillisenä nöyryyttämisen välineenä.

Tämä koskee sekä näitä, jotka kostavat lapsilleen tasapuolisesti rahan kautta jotain itse kokemaansa huonouden tunnetta, johon lapsilla ei ole osaa eikä arpaa, että niitä, jotka kohtelevat lapsiaan rahan ja rakkauden suhteen eriarvoisesti.

Kaiki epätasapuolisuus raha-asioissa ei ole välttämättä syrjintää. Jos yksi lapsi on menestyvä kirurgi ja toinen on työkyvytön yksinhuoltaja, on ohan ymmärrettävää tukea sitä köyhää ja sairasta lasta. Mutta jos perheessä on aina suorittu yhtä lasta ja syrjitty toista, eikä sisarusten tuloisssa tms ole oikeasti isoja eroja, on ihan erillinen loukkaus vielä suosia sitä suosikkia taloudellisesti. Tästä loukkaantuminen ei ole välttämättä ahneutta, vaan siinä pintautuu se vaille jäämisen kokemus, joka on jo muutenkin arka paikka. Sama koskee tuota yllä kuvattua, että vanhemmat näkevät erillistä vaivaa, jottei lapsille tulisi edes perintöä.

Sepä se. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Minun äitini ja osin isänkin on toistuvasti yrittänyt ohittaa meidät vanhemmat suhteessa lapsenlapsiin ja suoraan määräillä lasten asioista. Meitä on myös syytetty pontevasti lastemme ”omimisesta”. Ajatus kulkee jotenkin niin, että he ovat The Original Oikeat Vanhemmat, ja me olemme tässä lapsenlasten ja heidän välissä vain semmoinen epärelevantti huoltojoukko, jonka tehtävät liittyvät pyykinpesuun, ruoanlaittoon ja muuhun kodinhoitoon (sekä kuskipalveluihin ja rahoituspuoleen tietysti), mitään päätäntävaltaa meillä ei pitäisi olla. Meille on toistuvasti yritetty ilmoitusasiana sanella, mitä perhe tekee vaikka ensi viikonloppuna tai millooin lapset tulee toimittaa mummolaan tai hakea sieltä pois. Myös on käyty esimerkiksi riitaa siitä, kuuluuko lasten olla äitienpäivänä ja isänpäivän aamuna isovanhemmilla (koska mummo kokee olevansa se Original Äiti) vai onko minulla oikeutta (?!) määrätä (??), että lapseni ovat äitienpäiväviikonloppuna meillä kotona.

Ei olla tekemisissä enää. Lasten kännyköistä on estetty isovanhemmat.

heh...

Pikkuhiljaa aikuistuttua ja 25 täytettyäni aloin ymmärtää että lapsuuden olosuhteeni olivat poikkeuksellisen köyhiä jopa 60-luvun Suomessa. Siitä kiitos yksinhuoltajaäidilleni ettei tosiaan kukaan meistä sisaruksista saanut rahallisesta köyhyydestä traumoja. Nyt olen vanhempana vielä oppinut että olen saanut välttelevän kiintymistavan ja sen vuoksi olen aina parisuhteista häippäissyt aika ikävällä tavalla. Samoin opin lapsuudenkodin mallin ettei tunteista tai asioista puhuta. Sitä olen nyt iäkkäämpänä opetellut, ja oppinutkin aika hyvin - jopa normaalia paremmaksi. Harmittaa kyllä nuo kaikki potentiaalisesti hyvätkin ihmissuhteet mitkä nuorempana ryssin, ja se tarpeeton suuri huonolaatuisten seksikumppaneiden määrä myöskin. Siis päihtyneenä irto suh teita, enhän minä niitä naisia koskaan oppinut paremmin tuntemaan. Ehkä olin ns jän nä mi es - hankala tausta ja sen kanssa kumminkin yliopistolla arvostetulla alalla lähinnä mistään piittaamattomana. Lukion kävin aikuistuttuani, lapsuudenkodista lähdin omille teille ja ulkomaille jo teininä.

M

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Olen täysin samaa mieltä. Jos joudut miettimällä miettimään oliko lapsuus onnellista aikaa vai ei, niin se ei ollut onnellinen. Silloin huonoa on ollut enemmän kuin hyvää, jos päällimmäisenä ei tule mieleen hyvää tai neutraalia oloa lapsuuttaan muistellessa. Joistain yksittäisistä hyvistä hetkistä huolimatta lapsuus voi olla täyttä paskaa ja antaa elämälle huonot lähtökohdat.

Jep! Olen vasta aikuisena päässyt oikeasti elämään onnellista ja huoletonta elämää. Katson, kun muut kriiseilevät ympärilläni ja kaipaavat huolettomaan nuoruuteensa tai lapsuuteensa, ja itse olen kiitollinen joka päivä siitä, että se painajainen on nyt ohi. 

Minullakin on aina kuin puusta pudonnut olo, kun joku muistelee huoletonta nuoruuttaan. Ei näihin puheenaiheisiin viitsi ääneen todeta yhtään mitään. Aikuisuus on paljon parempaa aikaa, kun ei tarvitse elää enää sekopäisten ihmisten kanssa.

Tuo huolettoman ja hauskan nuoruuden muistelee kirpaisee minuakin, samoin onnellisen lapsuuden muistelu. Minä pelkäsin lapsena äitiäni todella paljon, samoin isosiskoani. Yritin nimittäin lähentyä isosiskon kanssa saadakseni vähän lohtua, tulos negatiivinen. Piti parempana peesata äitiäni. Se kyllä kannatti, koska hän sai koulutuksen, vaatteita ja hänen terveydestään huolehdittiin. 

En oikein muista mitään onnellisia aikoja lapsuudesta, koska sain aina pinnistää ja jännittää milloin mitäkin, koska olin epäkelpo. Mielisairas kuulemma. Lihava ja huono. Äiti muisti mainita aina ne pari liikakiloani, jotka minulla oli lapsena. Nipisteli minua, muistutti siis niistä. En kuitenkaan ollut mitenkään näkyvästi lihava. Kovaan ääneen muiden aikana kiellettiin ottamasta jotain pöydästä, etten nyt vain enempää paisu. Kilpirauhasen vajaatoiminta todettiin vasta noin 30-vuotiaana. Se kai oli syynä huonoon aineenvaihduntaan jo tuolloin.

Minä muistan sen, että lähdin metsään kävelemään ja itkemään näitä väärinkohteluja. Kyllä lapsi sen tajuaa, että kohdellaan väärin. Minä pyöritin päässäni edes jotaina ratkaisua enkä pystynyt ratkaisemaan tilannetta. Äidin mielestä - jos tulin itkeneen näköisenä takaisin - olin käynyt kieriskelemässä itsesäälissä, tuhahteli. Hän oli karski ja kylmä nainen.

Nuoruus meni samalla tavalla. Kun tulin nuorten riennoista yöllä kotiin, hän tuli sihisemään että h**** siinä tulee joo ja kohta olet raskaana. Olin kai 13 enkä tiennyt sukupuoliasioista mitään, mutta suuttumisen ja loukkaamisen tunsin sitäkin paremmin.

Minua loukattiin monin tavoin ja loukattaisiin edelleen, ellen  olisi katkaissut välejä. Tätäkin harkitsin pitkään. Tiesin, että syyt menevät tietenkin minun päälleni ja minä olen kamala ihminen kun sillä tavoin vanhan äitini jätän. Mietin sitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Mutta ei sillä ollut enää minulle väliä, koska huomasin että olen itse tärkeämpi itselleni eikä minun tarvitse olla yhteyksissä ihmisiin, jotka eivät pidä minusta ja pyrkivät loukkaamaan ja satuttamaan. Eivät tee edes pientä yritystä ymmärtää minun asemaani tai elämääni. Se että tämä ihminen on äitini, on aika kurjaa, mutta ei se minua enää velvoita.

Yleisissä keskusteluissa esim töissä kerron äitini kuolleen jo aikoja sitten. En halua alkaa setviä jonkun taivastelijan kanssa asiaa. Joskus taivestelija jatkaa, mutta olen vihdoin oppinut sanomaan, että tämä asia on yksityinen. Selittämäänhän ei kannata ryhtyä.

Syvät sympatiat muille tähän ketjuun kipeitä kohtiaan kirjoittaneille. Mä en melkein voi uskoa, että Suomessa on ollut tällainen elämisen ja kasvatuksen kulttuuri, vaikka itse todistan samaa asiaa. 70- ja 80-luvuilla elettiin vielä ihan pellossa ja mikään ei suojellut lasta, vaikka hän kärsi.

Hyvä asenne keskusteluihin äidistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hienoista hienoin veratistukiketju! Kiitos jokaiselle joka on jakanut kipeitä kokemuksiaan. Se on todella arvokasta! 100 vuotta sitten tällainen ei olisi ollut mahdollista. 

Tarkoitan VERTAIStukiketju :)

Minulla on varmaan lukihäiriö, kun luin sen oikein korjaamattakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Aika ei ole kypsä.

Vierailija kirjoitti:

Köyhän ja sorretun rahvaan tavat istuvat vuosisatojen perintönä sitkeästi. Käytöstapojen puute, ilkeily, väheksyntä, väkivalta, alkoholismi. Uskoisin että oppivelvollisuus on pikkuhiljaa lähtenyt muuttamaan suuntaa, mutta kestää vielä sata vuotta ennenkuin traumaisten ja kaunaisten sukupolvien perintö alkaa hiipua.

En usko että se hiipuu, ehkä jopa päinvastoin, sillä vanhemman "luonnehäiriö" (erittäin yleistä jonkinasteisena) vaikuttaa lapseen varhain ja ikään kuin huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Aika ei ole kypsä.

Hyvin sanottu mutta minusta aika on enemmän kuin kypsä. näistä asioista on vaiettu niin kauan, eli lakaistu sinne maton alle. 

Oma tavoitteeni oman suvun/perheen kohdalla ei ole (enää) syyllisten löytäminen, sekin aika on ollut ja heidät on löydetty. vaan se miten minä voin parantaa omaa oloani ja jatkaa eteenpäin sukuani terveempänä ihmisenä. 

Siis, en ole ketään vastaan, vaan olen omalla puolellani, se ei ole keltään pois. Ja on muistettava tässä prosessissa että 99% kaltoinkohtelevat vanhemmat ovat usein itse jonkinlaisia uhreja ja kokeneet samaa/vielä pahempaa lapsuudessan ja nuoruudessaan. mutta silloin aika todellakaan ole ollut kypsä puhumaan vaikeista asioista eikä he ole saaneet mitään tukea traumojensa käsittelyyn. eikä yhteiskunta ole siihen mitenkään tukenut. eikä heillä ole ollut kapasiteettia, eikä osaamista. päinvastoin, kaikkea vaikeaa on vain hävetty ja vaiettu siitä.

Nyt aika on kypsä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Köyhän ja sorretun rahvaan tavat istuvat vuosisatojen perintönä sitkeästi. Käytöstapojen puute, ilkeily, väheksyntä, väkivalta, alkoholismi. Uskoisin että oppivelvollisuus on pikkuhiljaa lähtenyt muuttamaan suuntaa, mutta kestää vielä sata vuotta ennenkuin traumaisten ja kaunaisten sukupolvien perintö alkaa hiipua.

En usko että se hiipuu, ehkä jopa päinvastoin, sillä vanhemman "luonnehäiriö" (erittäin yleistä jonkinasteisena) vaikuttaa lapseen varhain ja ikään kuin huomaamatta.

Joissakin kulttuureissa on normi.