Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Taas äiti soitti ja kuulemma isänkin mielestä olen samanlainen kuin äidin skitsofreniasta kärsivä koko ikänsä työkyvytön sisko. Minä siis ihan normaalissa työssä, akateemisesti koulutettu. Äiti on vakavasti narsistinen enkä tiedä onko muutenkin häiriintynyt. Haukkuu ja valehtelee, mm. että huudan ja lyön lastani (1v1kk). Nämä nyt ovat ihan viimeiset asiat mitä ikinä tekisin koska äitini todellakin raivosi huusi ja löi, kovaa, koko lapsuuteni ajan. Pelkäsin äitiäni. Nyt hän levittää näitä juoruja että olen mm heittänyt lapsen sänkyynsä, mitä todellakaan en ole tehnyt. Koko tilanne minkä hän kuvaili ei ole edes järkevä, kuulemma kun vaihdoin vaipan niin heitin lapsen. Puen lapselle housut sylissä, enhän niitä edes saisi puettua jos lapsen jonnekin heittäisin. Kuulemma olen sairastuttanut lapsen tahallani (flunssa) ja lapsi kuolee kun asunnossa kylmä (22 astetta). Kuulemma kun kiukkuisena lähdin edellisen kerran kotiin niin isänkin mielestä muistutin skitsofreenikkoa. Vaikka tiedän että äitini on henkisesti sairas niin tuo loukkasi tosi syvästi ja lisäksi mietin että onko tuo totta, onko isäni sanonut noin. Jos on niin ei kyllä ole ihan kaikki kotona hänelläkään. :( En pysty edes soittamaan ja kysymään. Vaikka olen jo 34v, äidin pahimmat jutut loukkaavat tosi syvältä kuten tuo. Kun lähdin kotiin en ollut kiukkuinen vaan VÄSYNYT minkä sanoinkin, kello oli 21 illalla ja mulla meni 01.30 saada lapsi sänkyyn nukkumaan kun nukkui autossa ja sen verran piristyi etten saanut sänkyyn. Haukottelin koko viimeisen tunnin heillä ja sanoin klo 21 että olen niin väsynyt että nyt on pakko lähteä kotiin. Sitten otin tavarat puin lapsen ja lähdin. Myös äitini on ollut suurimman osan elämäänsä työelämän ulkopuolella vaikean luonteensa takia. Isäni on sanonut että äitini on lähinnä säälittävä, kaikki kaverit jättäneet käytöksen takia. Olisiko sitten kuitenkin haukkunut minua skitsofreenikoksi. Mieheni haluaisi nähdä perhettäni, loukkaukset eivät satu häneen kuten minuun. Lisäksi äitini soittelee tapaamisten jälkeen ja selittää noita sairaita asioitaan. Ärsyttää että olen 34 mutta loukkaannun ja itken äitini puheista. :( Isällänikin taitaa olla toinen nainen, ei vietä kotona kuin yöt. Ennen lasta en nähnyt perhettäni kuin pari kertaa vuodessa, äitini on niin raskas mielenterveysongelmiensa takia etten enempää jaksa. Nyt jaksaminen ylittynyt. Miehen kanssa on riitoja ja lapsi on pakko laittaa hoitoon syksyllä. Tästä äitini haukkuu minua joka päivä. Olen niin loppu. Haluan lapselleni vain parasta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Joudunko ottamaan hajurakoa mieheen jos hän väkisin kutsuu vanhempiani kylään? Lapsi heräilee edelleen ja olen tosi väsynyt mutta ikinä en lasta löisi. Saan älyttömän morkkiksen jos edes tiuskaisen lapselle. Mä tajusin ala-asteella, ettei meno ollut normaalia. Jo sitäkin ennen yritin jo 2-3 vuotiaana karata kotoa hakkaamisen takia. Muistan miksi karkasimme mutta en muista kaikkea. Muistan kertoneeni pihakaverille että öiti lyö ja haluan pois. Hän sitten hieman vanhempana vei mut metsään piiloon äidiltä. Kun meidät löydettiin, narsistipaska teeskenteli taas vuoden äitiä että nyt laitetaan puhtaat vaatteet ja yhtään en ole vihainen ja nyyh kun lapsi löytyi. Kotona varmaan taas löi niin kuin aina muutenkin. Ala-asteella naiivina kysyin muilta lyödäänkö heitäkin. Yllätyksekseni näin ei muilla ollutkaan. EHkä yläasteella kun aloin yläasteiässä aloin enemmän tajuta kuinka outoja vanhempani ovat kun näin muiden normaaleja ja tasapainoisia vanhempia.

Äitisi ja miehesi haluavat olla hyödyksi perheessä, mutta eivät usko, että koet sen "raiskaavana". Sinun pitäisi perustella heille, miksi et jaksa - mutta et voi puhua traumasta, joten he eivät ymmärrä sinua.

Jos puhuisit traumasta, alkaisitte todennäköisesti jankata siitä, oliko ja onko sinulla siihen oikeus. (Joo kuulostaa tyhmältä, mutta näin siinä luultavasti kävisi.)  Helpompaa olisi miettiä, mitä konkreettisia asioita sinä nyt haluat, ilman että vetoat epäsuorasti heikkouteesi ja yrität manipuloida heitä hyväksymään jaksamiseesi liittyviä toiveita, haluamaan puolestasi.

Aika pikkuhiljaa tajusin ettei olekaan normaalia puhua rumasti muista ihmisistä, saati muille ihmisille. Tajusin ehkä aikuisena että en olekaan huonompi kuin muut. Kotona isäni haukkui päivittäin meitä, yrittäen loukata mahdollisimman ilkeästi. Arvosteli jatkuvasti myös muita keiden kanssa olimme tekemisissä. Opin, että olemme arvottomia, emmekä ansaitse mitään hyvää. Isäni korosti jatkuvasti "rahoittavansa" meidän laiskojen luusereiden elämää. Aika nuorena kyllä huomasin, kuinka kavereita (jotka isäni oli myös haukkunut) rahoitettiin kyllä paljon avokätisemmin. Ja kehuttiin. Ja tuettiin. Ja autettiin. Ja kavereiden vanhemmat olivat aina minulle ystävällisiä ja auttoivat myös. Eikä meillä ollut todellakaan kyse rahan puutteesta.

Ehkä sen tajuaa, kun saa jotain vertailukohtaa. Näkee kaverien perheiden tai ylipäätään lämminhenkisten ja tasapainoisten ihmisten toimintaa

Hassua kyllä, kuuntelin iltisti 45-vuotiaaksi äitini syyllistämistä, ettei hän meidän lasten takia voinut erota.. Yht'äkkiä tuli sellainen kirkas oivallus, että hemmetti; äitini nuorinkin "pentu" on ollut täysikäinen yli 20v ja he ovat eläneet isäni kanssa kaksin koko tuon ajan.

Jossain kohtaa aloin pohtia oman perheeni käytöstäja arvoja, kun moni vähävarainen yksinhuolytajakin yrittää saada järjestettyä lapselleen harrastuksia ja tukea tätä eteenpäin. Oma äitini lähinnä, räksytti, syytteli, leikki marttyyriä kaikiss amahdollisissa tilanteissa. Olin itsekin lapsena sairas ja jouduin olemaan sairaalassa joitakin kuukausia.. Äiti ei ollut huolissaa, paranenko vaan siitä, kun sairaalamaksuihin menee rahaa. Minua ei myös käyty katsomassa juuri ollenkaan.

Tajusin, että ihmissuhteilla ei ole äidilleni arvoa, jotenkin ykkösenä on työ ja kulissit, ettei "hmiset" puhu mitään.

Jos perheessäme jollakin oli vaikeuksia tai ongelmia, niitä kannatti viimeiseeen asti olla kertomatta äidille. Tukea tai empatiaa oli turha odottaa. Hän pikemminkin nautti, kun astui pari askelta taaksepäin ja veti keuhkot täyteen ilmaa ja huusi ja haukkui parikin tuntia yhteen menoon.

Äiti on pirullinen ja kateellinen ja vanhingoniloinen nimenomaan läheisille, mutta jeesustelee ja säälii valtavasti vähän kauempana oleia ihmisiä (muttei auta näitäkään). Tietty tuommoinne on satuttavaa, jos samasta asiasta ei itse saa myötätuntoa, mutta äiti jakelee sitä auliisti jollekulle muulle.

Äiti yritti myös kontrolloida elämääni ja päättää asioita puolestani.

Isä oli lempeämpi ja auttoikin, mutta ei osannut oikein olla vanhempi hänkään ja olin isisn pikku terapeutti ja huolisanko jo ala-asteikäisenä.

Sanottakoon, ettei heidän omat lähtökohtansa olleet kovin häävit ja äitini tavallaan jatkoi vain paskan syytämistä lastensa niskaan aivan samoin kun oma äitinsä teki.

Ehkä hönelle on kaltoinkohtelusta kehittynyt joku persoonallisuushäiriö, koska hän on täysin sokea toiminnalleen ja vika on aina muissa. Huudettuaan puhelimessa tunnin, kun kuuntelin saomatta sanaakaan, hän saattoi soittaa hetken päästä uudelleen ja kysyä:"Joko sinä olet rauhoittunut?"

Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi mistää keskustella, koska oma näkökulma ei tule kuulluksi. Rajojen pitäminenja riittävä etäisyys (ihan maantieteellisestikin 400km) ovat olleet hyä ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Aika pikkuhiljaa tajusin ettei olekaan normaalia puhua rumasti muista ihmisistä, saati muille ihmisille. Tajusin ehkä aikuisena että en olekaan huonompi kuin muut. Kotona isäni haukkui päivittäin meitä, yrittäen loukata mahdollisimman ilkeästi. Arvosteli jatkuvasti myös muita keiden kanssa olimme tekemisissä. Opin, että olemme arvottomia, emmekä ansaitse mitään hyvää. Isäni korosti jatkuvasti "rahoittavansa" meidän laiskojen luusereiden elämää. Aika nuorena kyllä huomasin, kuinka kavereita (jotka isäni oli myös haukkunut) rahoitettiin kyllä paljon avokätisemmin. Ja kehuttiin. Ja tuettiin. Ja autettiin. Ja kavereiden vanhemmat olivat aina minulle ystävällisiä ja auttoivat myös. Eikä meillä ollut todellakaan kyse rahan puutteesta.

Olet arvokas ja tärkeä ihminen <3

Tajusin jo hyvin varhain, että lyöminen ei ole OK. Sen juurista avautuivat minulle kuitenkin vasta hyvin myöhään. Miehillä on usein sitä, että ei tajuta oikein aikuisenakaan välttämättä, että se oma perhe on ihan seko. Miksihän näin.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo hyvin varhain, että lyöminen ei ole OK. Sen juurista avautuivat minulle kuitenkin vasta hyvin myöhään. Miehillä on usein sitä, että ei tajuta oikein aikuisenakaan välttämättä, että se oma perhe on ihan seko. Miksihän näin.

. Siis juurisyyt, saakelin oikoluku

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Omat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Eli teitä hyväksikäytettiin. Iljettävää!

Tuli vielä mieleen tästä, sekä viestistä 248/1219 | klo 12:57 | 12.3.2019

(https://www.vauva.fi/keskustelu/3410730/mika-sai-sinut-tajuamaan-etta-l…), että onkohan isien ideana ollut olla hyvä roolimalli? Mutta... yhtälössä on taustapiru.

Lainattu jatkoi:

330/1224 | klo 18:14 | 12.3.2019

333/1224 | klo 18:17 | 12.3.2019

https://www.vauva.fi/keskustelu/3410730/mika-sai-sinut-tajuamaan-etta-l…

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo hyvin varhain, että lyöminen ei ole OK. Sen juurista avautuivat minulle kuitenkin vasta hyvin myöhään. Miehillä on usein sitä, että ei tajuta oikein aikuisenakaan välttämättä, että se oma perhe on ihan seko. Miksihän näin.

Ehkä se johtuu siitä, että Suomessa miehiä ei kannusteta puhumaan ja kertomaan tunteistaan. Tunne-elämän eläminen on vaativa juttu ihmiselle. ja moni mies kertoo että alkaa saada usein kosketusta tunteisiinsa vasta seurustelusuhteissa. "Hei, mullahan on tunteet!" kun rakastuminen iskee. Tunteita on hyvä pohtia ja tunnustella itse kunkin sukupuolesta riippumatta. Miltä oma kasvatus on tuntunut? mitä fiiliksiä on lapsuudesta? oliko silloin turvallinen ja rakastettu olo vai jotain ihan muuta?

Kaikilla ihmisillä on tunteet. Kaikki ihmiset tarvitsevat rakkautta. Kaikilla ihmisillä on oikeus ilmaista tunteitaan.

Vierailija kirjoitti:

Masennukseni tulkittiin raskauden jälkeiseksi masennukseksi, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei se sitä ollut.

Ei raskaudenjälkeinen masennus ole muusta masennuksesta eroava. Se on vain todennäköisempi raskauden jälkeen, monestakin syystä. Taustalla on trauma, josta fyysiset/psyykkiset haasteet tekevät ajankohtaisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

aikamoisia tarinoita täällä. Sulla varmaan se, että olet joutunut kantamaan niin suurta vastuuta perheestäsi on vaikuttanut hieman armottomaan suhtautumiseen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ei ole yhtä "menestyneitä" mitä sillä tarkoitetaankaan, kuin itse olet. mutta olet tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ja vieläpä ilman erityisiä roolimalleja. 

Itsekin olen joutunut kannattelemaan vanhempiani, tosi psyykkisesti ja henkisesti ja emotionaalisesti nuorena, joten minusta tuli huolehtija ja vastuunkantaja aikuisenakin. valitsin hoitoalan. toki olen myös luonteeltani lämmin ja sydämellinen mutta tuskin olisin aikoinaan hoitoalalle lähtenyt ilman taustaani. jännää pohtia miten oma taustamme vaikuttaa valintoihimme, eikö

Täälläkin yksi vanhempiaan koko lapsuutensa ja nuoruutensa kannatellut.

Ja aivan samoin, hoito-alalla olen itsekin.

Tajusin kyllä jo esiteininä, että perheessäni oli jotain pielessä.

Tuohon mennessä olin pelännyt jo koko elämäni, ensin isää kotona ja sitten koulukiusaajia koulussa.

Nyt nelikymppisenä en ole nähnyt isääni vuosiin, olen tullut siihen tulokseen, että isäni on luultavasti jonkin sortin psykopaatti tai sosiopaatti.

Koti-elämä oli kyllä hullua, väkivaltaa, eristämistä, alistamista, seksuaalista hyväksikäyttöä.

Äitini luultavasti pelkäsi isää, mutta myös manipuloi, säästyi itse väkivallalta kun antoi isälle vapaat kädet ja olihan se helppoakin, oli kiltit, hiljaiset, pelokkaat lapset, jotka takuulla tottelivat.

Äiti oli myös narsistinen, tämänkin tajusin vasta kunnolla aikuisena. Valjasti koko perheensä omaan käyttöön, äidin tunteet, äidin tarpeet, äidin haluamiset, äidillä piti olla helppoa ja koti-elämän piti sujua hyvässä tunnelmassa, koska töissä oli niiiin raskasta.

Jakoi meidät sisarukset eri tehtäviin ja rooleihin, minä esikoisena olin terapeutti, huoltaja, hoitaja, työmyyrä, likosanko ja sylkykuppi. Oli muuten loputon urakka, joka jatkui ihan viime vuosiin saakka, jolloin katkaisin välit äitiinikin.

Vanhempani erosivat, kun olin jo muualla opiskelemassa, mutta nuorimmat sisarukset vielä kotona.

Tuo aika oli melkoista hullunmyllyä, yhden sairaan perheen sijasta olikin useampi, kun kumpikin vanhemmistani liiteli suhteesta toiseen ja uusperhevirityksestä toiseen.

En tiedä miten meistä sisaruksista yksikään on onnistunut selviämään aikuiseksi suurin piirtein järjissään ja hengissä.

Omalta kohdaltani nelikymppisenä traumat ovat kyllä pulpahtaneet pintaan. Tämä näkyy myös työuupumuksenä, olen lopen väsynyt ja kyllästynytkin sairaanhoitoon. Mietin, että voisinko jo vihdoinkin tehdä elämässäni muuta kuin hoitaa muita ja kannatella muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

aikamoisia tarinoita täällä. Sulla varmaan se, että olet joutunut kantamaan niin suurta vastuuta perheestäsi on vaikuttanut hieman armottomaan suhtautumiseen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ei ole yhtä "menestyneitä" mitä sillä tarkoitetaankaan, kuin itse olet. mutta olet tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ja vieläpä ilman erityisiä roolimalleja. 

Itsekin olen joutunut kannattelemaan vanhempiani, tosi psyykkisesti ja henkisesti ja emotionaalisesti nuorena, joten minusta tuli huolehtija ja vastuunkantaja aikuisenakin. valitsin hoitoalan. toki olen myös luonteeltani lämmin ja sydämellinen mutta tuskin olisin aikoinaan hoitoalalle lähtenyt ilman taustaani. jännää pohtia miten oma taustamme vaikuttaa valintoihimme, eikö

Täälläkin yksi vanhempiaan koko lapsuutensa ja nuoruutensa kannatellut.

Ja aivan samoin, hoito-alalla olen itsekin.

Tajusin kyllä jo esiteininä, että perheessäni oli jotain pielessä.

Tuohon mennessä olin pelännyt jo koko elämäni, ensin isää kotona ja sitten koulukiusaajia koulussa.

Nyt nelikymppisenä en ole nähnyt isääni vuosiin, olen tullut siihen tulokseen, että isäni on luultavasti jonkin sortin psykopaatti tai sosiopaatti.

Koti-elämä oli kyllä hullua, väkivaltaa, eristämistä, alistamista, seksuaalista hyväksikäyttöä.

Äitini luultavasti pelkäsi isää, mutta myös manipuloi, säästyi itse väkivallalta kun antoi isälle vapaat kädet ja olihan se helppoakin, oli kiltit, hiljaiset, pelokkaat lapset, jotka takuulla tottelivat.

Äiti oli myös narsistinen, tämänkin tajusin vasta kunnolla aikuisena. Valjasti koko perheensä omaan käyttöön, äidin tunteet, äidin tarpeet, äidin haluamiset, äidillä piti olla helppoa ja koti-elämän piti sujua hyvässä tunnelmassa, koska töissä oli niiiin raskasta.

Jakoi meidät sisarukset eri tehtäviin ja rooleihin, minä esikoisena olin terapeutti, huoltaja, hoitaja, työmyyrä, likosanko ja sylkykuppi. Oli muuten loputon urakka, joka jatkui ihan viime vuosiin saakka, jolloin katkaisin välit äitiinikin.

Vanhempani erosivat, kun olin jo muualla opiskelemassa, mutta nuorimmat sisarukset vielä kotona.

Tuo aika oli melkoista hullunmyllyä, yhden sairaan perheen sijasta olikin useampi, kun kumpikin vanhemmistani liiteli suhteesta toiseen ja uusperhevirityksestä toiseen.

En tiedä miten meistä sisaruksista yksikään on onnistunut selviämään aikuiseksi suurin piirtein järjissään ja hengissä.

Omalta kohdaltani nelikymppisenä traumat ovat kyllä pulpahtaneet pintaan. Tämä näkyy myös työuupumuksenä, olen lopen väsynyt ja kyllästynytkin sairaanhoitoon. Mietin, että voisinko jo vihdoinkin tehdä elämässäni muuta kuin hoitaa muita ja kannatella muita.

Kiitos tarinasta. Pitkän matkan olet tullut Sinäkin. Onnittelut isoista päätöksistäsi , itse en ole ollut narsisti isääni yhteydessä vuosiin. 

Kaikkea parasta Sulle ja voimia elämään

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Tämä kaikki oikeastaan vaan paheni muuton jälkeen ja vanhempien käytös oli sellaista todella välinpitämätöntä. Arki oikeastaan vaan kului eteenpäin ja minun olisi pitänyt olla kuin joku kone joka ei reagoi esim niihin muiden sanomisiin. Olen oikeastaan kokenut niin paljon pahaa muilta ja yksinäisyyttä, että vanhempien pitäisi pyytää anteeksi kun eivät tukeneet tai edes yrittäneet auttaa. Olisin tarvinnut muutenkin apua uudessa koulussa ja jäin opetuksessakin jälkeen ja varsinkin äiti tiesi tämän. Oli liian rankkaa aikaa ja vaikuttanut jatko-opintoihin, kun alkoi todistuskin huonontua. Nämä kaikki kiusaamiseen liittyvät asiat ovat käsittelemättä ja en voi nykyäänkään jos olen vanhempien seurassa puhua asiasta. Joskus huomaan, että jos esim lehdessä käsitellään aihetta ja olen vanhempien luona niin en puhu asiasta oikealla termillä vaan saatan lukea, että jotain oppilasta koulussa "häirittiin" ( eli kiusattiin ) ettei minun tarvitse käyttää kyseistä termiä. Jotenkin tulee niin ikävä olo edes mainita koko sanaa, kun he eivät itse tajua mitä olen läpi käynyt. Yleensä jos puhuin silloin asiasta niin äitini sanoi, että mitä hän sille kiusaamiselle voi ja isäni olisi vaan tullut koululle huutamaan, mutta toisaalta sotkenut asiaa vaan lisää ja niinpä hänelle ei uskaltanut paljoa edes puhua. Asiaa voivoteltiin aikansa ja sitten unohdettiin kuin kaikki olisi ollut hyvin. En voi tätä varmaan koskaan antaa anteeksi varsinkaan kun eivät itse myönnä mitään.

Olen heille kyyneleet silmissä puhunut, mutta ei ole auttanut. Joskus ihan yritin saada äitiäni  myöntämään virheitään niin on suuttunut ja isäni mielestä hän on puolestaan yrittänyt kaikkensa puolestani. Äitinikään ei kuulemma häpeä mitään. Eivät he nöyrry. Olisi joskus kiva nähdä kyyneleet silmissä heillä, mutta ei. Ei omien vanhempiensa hautajaisissakaan, joissa itse itkin. Tiedän  varsikin isällä olleen aika köyhä lapsuus isossa perheessä, mutta toisaalta monet hänen sisaruksistaan ovat ihan hyviä ihmisiä joten ainakin osa on järjissään "selvinnyt". Äidilläni puolestaan oli huonot välit omaan äitiinsä, joka oli aika tyranni ja hänen miehensä palvoma. Toisaalta  äitini on nyt toistanut kaikki oman äitinsä virheet. En tiedä sitten minkälainen lapsi heille olisi sopinut. Jos olisin ollut vähänkin "kamalampi" niin tappelu olisi ollut ainaista jos taas vähänkin herkempi niin en varmaan olisi enää järjissäni ( kiusaaminen mukaan lukien). Nyt olen sellainen sopivan kiltti ja mukautuva, vaikka olenkin sitten kadottanut itseni.

Olen empaattinen ja kiltti ihminen ja haluan silti muille vaan hyvää. Toisaalta en sitten osaa pitää puoliani ja pelkään, että loukkaan toisia.  En osaa nauttia muiden seurasta, vaikka seuraa tahtoisinkin. Pitäisi olla "turvallista" seuraa sillä en kestä enää vastoinkäymisiä ja yritän pitää itseni kasassa muutenkin. Kaikista ikävintä on kun eivät myönnä virheitään. Elämän on pitänyt vaan jatkua "normaalisti" tapahtui mitä vaan ja kuitenkaan heillekään ei ole niin traumaattista lapsuutta, että se selittäisi asioita. On ollut varsinkin äidilläni ihan hyvä lapsuus ja muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat korvanneet hänen äitinsä puutteita ja isä varsinkin oli todella kiltti. Olen välillä ajatellut, että olen liian hyvä lapsi heille. Joku olisi ollut jo kiitollinen minusta "helposta" lapsesta.

Minä korostin pari kohtaa lainauksesta, jotta toisin esille: KUINKA traumaattinen lapsuus selittää asioita?

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa alkoi vaan tuntua siltä, että suurimmalle osalle kavereista molemmat vanhemmat oli tärkeitä - etenkin hyvä ja läheinen isäsuhde näkyi hyvin monella. Hehkutettiin isiä, kuinka isi sitä ja isi tätä. Kenen isi on töissä siellä ja kenen sitten taas täällä jne. Minun isäni oli työtön alkoholisti. Kylmä ja etäinen. Ei koskaan tehnyt kotona edes mitään kotitöitä, kunhan makasi sohvalla kännissä ja äiti teki kaiken, kun tuli töistä kotiin. Sai mielettömiä raivareita tyhjästä ja huusi ja haukkui äitini lähes päivittäin. Soitti esimerkiksi musiikkia ihan täysillä perjantaiyöllä ja örvelsi kännissä, kun me lapset yritettiin nukkua ja jos tästä äiti kehtasi sanoa, niin alkoi kuulua h-sanan huutoa sun muuta. Isäni ei ollut mikään vahva superisä, vaan hyvin heikko ja säälittävä yksilö, joka purki pahaa oloaan viinaan ja perheeseensä.

Miten te selvisitte tästä kaikesta?

Mitä sinulle nykyään kuuluu?

Voimia

Lähdin lapsuuskodista

selässäni reppu

ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos:

Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi:

Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,

mittani oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli: ei riitä

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

aikamoisia tarinoita täällä. Sulla varmaan se, että olet joutunut kantamaan niin suurta vastuuta perheestäsi on vaikuttanut hieman armottomaan suhtautumiseen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ei ole yhtä "menestyneitä" mitä sillä tarkoitetaankaan, kuin itse olet. mutta olet tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ja vieläpä ilman erityisiä roolimalleja. 

Itsekin olen joutunut kannattelemaan vanhempiani, tosi psyykkisesti ja henkisesti ja emotionaalisesti nuorena, joten minusta tuli huolehtija ja vastuunkantaja aikuisenakin. valitsin hoitoalan. toki olen myös luonteeltani lämmin ja sydämellinen mutta tuskin olisin aikoinaan hoitoalalle lähtenyt ilman taustaani. jännää pohtia miten oma taustamme vaikuttaa valintoihimme, eikö

Täälläkin yksi vanhempiaan koko lapsuutensa ja nuoruutensa kannatellut.

Ja aivan samoin, hoito-alalla olen itsekin.

Tajusin kyllä jo esiteininä, että perheessäni oli jotain pielessä.

Tuohon mennessä olin pelännyt jo koko elämäni, ensin isää kotona ja sitten koulukiusaajia koulussa.

Nyt nelikymppisenä en ole nähnyt isääni vuosiin, olen tullut siihen tulokseen, että isäni on luultavasti jonkin sortin psykopaatti tai sosiopaatti.

Koti-elämä oli kyllä hullua, väkivaltaa, eristämistä, alistamista, seksuaalista hyväksikäyttöä.

Äitini luultavasti pelkäsi isää, mutta myös manipuloi, säästyi itse väkivallalta kun antoi isälle vapaat kädet ja olihan se helppoakin, oli kiltit, hiljaiset, pelokkaat lapset, jotka takuulla tottelivat.

Äiti oli myös narsistinen, tämänkin tajusin vasta kunnolla aikuisena. Valjasti koko perheensä omaan käyttöön, äidin tunteet, äidin tarpeet, äidin haluamiset, äidillä piti olla helppoa ja koti-elämän piti sujua hyvässä tunnelmassa, koska töissä oli niiiin raskasta.

Jakoi meidät sisarukset eri tehtäviin ja rooleihin, minä esikoisena olin terapeutti, huoltaja, hoitaja, työmyyrä, likosanko ja sylkykuppi. Oli muuten loputon urakka, joka jatkui ihan viime vuosiin saakka, jolloin katkaisin välit äitiinikin.

Vanhempani erosivat, kun olin jo muualla opiskelemassa, mutta nuorimmat sisarukset vielä kotona.

Tuo aika oli melkoista hullunmyllyä, yhden sairaan perheen sijasta olikin useampi, kun kumpikin vanhemmistani liiteli suhteesta toiseen ja uusperhevirityksestä toiseen.

En tiedä miten meistä sisaruksista yksikään on onnistunut selviämään aikuiseksi suurin piirtein järjissään ja hengissä.

Omalta kohdaltani nelikymppisenä traumat ovat kyllä pulpahtaneet pintaan. Tämä näkyy myös työuupumuksenä, olen lopen väsynyt ja kyllästynytkin sairaanhoitoon. Mietin, että voisinko jo vihdoinkin tehdä elämässäni muuta kuin hoitaa muita ja kannatella muita.

Kiitos tarinasta. Pitkän matkan olet tullut Sinäkin. Onnittelut isoista päätöksistäsi , itse en ole ollut narsisti isääni yhteydessä vuosiin. 

Kaikkea parasta Sulle ja voimia elämään

Kiitos samoin!

Tämä on aivan uskomaton ketju, en olisi ikinä uskonut, että saman kokeneita on näin paljon ja että vertaistuen saaminen näihin kokemuksiin olisi edes mahdollista.

Toivottavasti näistä asioista aletaan vihdoinkin avoimesti puhumaan ja keskustelemaan.

Avoin keskustelu ilman uhrien syyttelyä ja syyllistämistä on ainoa tie koko suomalaisen tunneilmaston tuulettamiseen ja muuttamiseen.

Kaikkea hyvää teille kohtalotoverit, olemme kaikki rohkeita ja selvinneet omilla tavoillamme. Jo se, että on elossa on saavutus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Tiedän, että tämä on kirjoitettu aikoja sitten. Mutta vastaavassa tilanteessa oleville, haluan muistuttaa että yritätte viipyilemättä (!) katkaista tilanteet, joissa huomaatte loukkaantuvanne. Se tunne AKKUMULOITUU. Ja sen jälkeen, olette helposti provosoitavia.

Joku käyttää siitä termiä gashlighting... Virallisempi termi taitaa olla reactional abuse.

Jatketaan lainauksen tarinaa kuvitteelisesti, ja oletetaan, että äiti-tytär -suhde on kilpaileva.

Tytär on ammatiltaan juristi ja hänellä on vauva (fakta).

Tytär tahtoo tehdä vauvalle jotain isoäidin tahtoa kunnioittamatta (antaa n. 1,5-vuotiaana tarhaan), ja kun asiasta on väitelty, isoäiti on havainnut tyttärensä käsittelevän vauvaa "aggressiivisesti"; tytär on tästä ehdottomasti eri mieltä (fakta).

Tytär epäilee miehensä rakkautta, kun tämä saattaisi tuoda anopin kotiin vasten tyttären tahtoa (fakta).

Mies ja anoppi alkavat yhdessä kerää todisteita siitä, että tytär on vauvalla vaaraksi: vaikka hän rakastaa vauvaa, hän ei ei jaksa, eikä silloin välttämättä hallitse hermojaan.... Sosiaaliviranomaisille voidaan ilmaista tämä huoli. Kenelle menisi lapsen huoltajuus erotilanteessa? Hm.

Vierailija kirjoitti:

Tämä häpeäminen ja ongelmien kätkeminen on ollut minulle aikuisena kaikkein hirveintä. Olin lapsena levoton ja riehuva, provosoidun ja tylsistyin helposti ja minua kiusattiin. Tein erilaisia mielikuvitusleikkeihin liittyviä tempauksia, joista istuin säännöllisesti jälki-istunnossa.  Toisaalta olin erityislahjakas varsinkin kielisssä ja matematiikassa. Opin hyvin nuorena lukemaan, äitini opetti minua, ja opettelimme vuosia ennen koulua matematiikan kirjoja. Puhuin kirjakieltä, opiskelin ulkoa raitiovaunulinjoja ja kasvioita.

Äitini uhkaili minua usein lapsena perheneuvolaan menemisellä, kun olin niin "riehuva" ja "häirikkö". Uhkaili kyllä minua, alle 10 v lasta, mutta ei koskaan hakeutunut sinne eikä mihinkään tutkimuksiin. Koulussa minut leimattiin häirikkölapseksi. Äitini valitti minulle vanhempainilloissa saamistaan kahvikuppineurooseista ja siitä, kuinka häntä ahdisti mennä sinne, kun muut kertoivat tempauksistani. Lopulta he liittoutuivat erään opettajan kanssa, joka käyttämällä fyysistä kuritusta yritti saada "häirikkölapsen" kuriin. Nykyisin ymmärrän, että hänen toimintansa, mm. hiuksista kantaminen oli jo silloin täysin rikollista. Minut alistettiin rangaistuksilla hiljaiseksi ja kiusatuksi, mikä tuhosi elämääni vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilman psykologista koulutustakin tajuaa nykyään, että minulla on asperger: Kieli, matematiikka, varhaiskypsyys näissä, muodollisuus, eritysmielenkiinnon kohteet, tarvitsee tukea ihmissuhteisiin, meltdownit... En jopa kykene katsomaan kunnolla ihmisiä silmiin.

Mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat vieneet minut tutkimuksiin, tutkimukset olivat jotakin jolla peloteltiin "joudut niihin, jos et käyttäydy kunnolla", ja jota piti hävetä. Samoin koulussa oltiin ylpeitä, että "häirikkölapsi" saatiin "kuriin". Onnistuin läpäisemään koko 80-luvun alun päiväkodin, 80-luvun lopun ala-asteen ja 90-luvun suomalaisen koulujärjestelmän, ilman että yksikään kasvatusalan ammattilainen olisi keksinyt lähettää minua tutkimuksiin. Ratkaisu oli sen sijaan opettajajohtoisella kiusaamisella ja sen jälkeen luokkatovereille ulkoistetulla kiusaamisella tehdä minusta hiljainen ja näkymätön. Kärsin vuosikymmeniä tämän jälkeen siitä, että koin olevani vääränlainen ja outo ja yritin tehdä itseni näkymättömäksi, enkä kyennyt solmimaan ihmissuhteita. Juuri siihenhän olisin tarvinnut apua! Opinnoissa kyllä menestyin valtavasti kun pääsin omanlaisteni joukkoon: olen korkeasti koulutettu ammattilainen.

Mihin tutkimuksiin sinut olisi viety 80-90-kuvalla? Suomessa on ollut olemassa asperger-diagnoosi vasta 1997 alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fyysisen pahoinpitelyn tunnisti jo lapsuudessa, toistuva henkinen väkivalta ja laiminlyönnit taas jättivät lapsena hämmentyneen ja oudon olon. Sen opin tunnistamaan kunnolla vasta aikuisena, kun minulla oli jonkinlainen käsitys siitä millä tavoin psyykkisesti terve aikuinen eri tilanteissa olisi voinut toimia.

Tämän allekirjoitan. Äiti antoi selkäsaunoja ja saattoi kiskaista kädestä tms., mutta henkinen väkivalta, huutaminen, alistaminen sanoilla, mitätöiminen kaikin tavoin ovat tehneet minusta huonosti konfliktitilanteissa pärjäävän. Menen vain lukkoon, pelästyn niin paljon. MInut saa tolaltani hyvin helposti.

Hämmentynyt ja outo olo tulee siitä, että lapsi kyllä ymmärtää, että häntä kohdellaan väärin, mutta hänellä ei ole sanoja kysyä asiasta. Etenkään kun tietää ettei hänelle vastata koska hän on vain kakara, jolla ei ole mitään arvoa. Se minulle näytettiin ja tehtiin todella selväksi. Minä en tiennyt syytä siihen. Oli 1,5 vanhempi sisarus, jota kohdeltiin aivan eri tavalla. Tietenkin oletin itseäni kohdeltavan samoin kuin häntä, lapsi on sellainen. Jos en osannut/tiennyt jotain, sain halveksuntaa osakseni. Olin siis nuorempi.

Äiti taisteli miehensä eli isäni perinnöstä verisesti. Isä taas oli joviaali tyyppi, ison sisaruskatraan vanhin ja tottunut olemaan vastuussa sisaruksistaan. Hänelle tällä perinnöllä ei ollut niin väliä, oli työssäkäyvä ja perheellinen, pärjäävä. Äiti raivosi ja huusi keittiössä hänelle, joskus sentään laittoivat oven kiinni. Monena aamuna herätessäni toivoin, että kaikki olisikin ihan hyvin eikä sitä mykkäkoulua ja pidätettyä raivoa olisikaan.

Itse tajusin joskus 4-5 vuotiaana että olisin halunnut johonkin toiseen perheeseen, koska minulla ei ollut arvoa ja ymmärsin kuitenkin että olisi pitänyt olla. Olisin halunnut olla tärkeä, hieman hellitty ja rakastettu tyttölapsi. Haaveilin siitä, että pääsisin lastenkotiin. Aika hullua. Mutta ymmärsin, että kasvuympäristöni ei ole minulle sopiva. Mihin lähdet sitten maaseudulta? Et mihinkään. Siellä olin 17-vuotiaaksi paheksuttuna ja arvottomana, kouluttamattomana (koska kuulemma kohta saavun kotiin lapsi kainalossa, ei kannattanut kouluttaa).

Muuttaessani kaupunkiin huomasin etteivät kaikki aikuiset ole samanlaisia kuin äitini, mutta en osannut luottaakaan heihin. Lapsena jouduin aina tekemään kaiken yksin ja samaa jatkoin kaupungissakin, vaikka ihmiset tarjosivat apua. Apua en osaa vieläkään oikein ottaa vastaan. Minulle tehtiin selväksi jo pikkuisena että olet itse vastuussa kaikesta elämässäsi eikä sitten tarvitse tulla apuja pyytelemään kotoa.

Vanhempi sisarukseni sai kyllä apua sekä koulutuksen. Minut työnnettiin pesästä. Koulutin itse itseni, kävin samalla töissä.

Monta kertaa ajattelen kuinka elämäni olisi turvallisempaa, parempaa, tasaisempaa jos olisin saanut tukea kotoa.

Isä kuoli jo 20 vuotta sitten, mutta testamentissa oli minulle yllätys, jota sisarukseni ei saanut. Isä olikin tasapuolisempi, mutta vaimonsa käytöksen takia joutui tasoittelemaan ja sovittelemaan yms. Toivoin että he eroaisivat, mutta se ei toteutunut.

Nyt viimein katkaisin välit äitiin, joka alkoi käydä hävyttömämmäksi ja soitti minulle suutaan, omisti minut vaikka minulla on oma perhe. Minä en enää pystynyt kestämään. Soitteli jatkuvasti, kun minulla on kuulemma aikaa. Sisaruksellanikin on, mutta ilmeisesti osaa torpata puhelut paremmin. Aina vinoili, kaiveli vanhoja vaikka sanoin etten halua kuunnella näitä hänen oletuksiaan isäni sukulaisista mm. Itsestäni en puhunut juuri mitään, koska tiesin että se vääntyy moneen kertaan. Lasteni asioista puhuin lähinnä ja yritin auttaakin häntä terveysongelmissa. Hänelle minun apuni ei merkinnyt mitään.

Hän on yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta minä en enää uskalla ottaa riskiä vastata. Olen varma, että samat kuviot toistuisivat. Menin loppuaikoina aivan paniikin partaalle kun näin hänen soittavan. Sitten kun olin vastaanottanut kulloisenkin kieroilu/sontakasan, minulta kului monta päivää että sain itseni takaisin tasapainoon.

Hänessähän ei ole mitään vikaa. Kaikki vika on minussa.

On aina yhtä hämmästyttävää lukea äitisi kaltaisista ihmisistä, joiden asenne tuntuu olevan: "lapseni on omaisuuttani, jota voin vapaasti hallita [oman mukavuuteni säätelyyn]."

Ja se taipumus tehdä lapsista näyttämö omille sadistisille mieltymyksille: suosikki vs. musta lammas.

Oma vanhemmuus sai lopullisesti ymmärtämään että lapsuuteni oli kaikin tavoin epäterve. Ja varsinkin nuoruus ja se miten minut vain dumpattiin teininä pärjäämään.