Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Maaseudulla tunnetaan melko hyvin myös naapurien perhe-elämän koukerot. Koko lapsuuden ja nuoruuden näin ja kuulin, että naapurien perheissä on ainakin paljon henkistä väkivaltaa ja kuvittelin omaa perhettämme normaaliksi. Vasta vuosikymmenten kuluessa olen ymmärtänyt täysin, että oma perheeni olikin se kaikkein kahjoin, johtuen narsisti-isän touhuista.

Monet täällä ovat kertoneet, kuinka vanhemmat olivat alkoholisteja ja se toi ongelmia mukanaan. Meidän perheessä taas ne kerrat kun isä oli humalassa, olivat niitä leppoisia hetkiä. Samoin seuraava päivä, kun nukkui pois krapulaansa. Muuten hän oli enimmäkseen vihainen, poissaoleva, teennäinen, puolueellinen, syyllistävä, ilkeä ja ihan mitä vaan. Opin jo pienenä, miten olen mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton hänen seurassaan, jotta voin hengittää.

Sanoin kerran lapsena äidille, että en rakasta isää ja äiti vihaisena minulle, ettei niin saa sanoa. En sitten enää koskaan sanonut sitä ääneen. Ymmärsin kuitenkin jo tuolloin lapsena, että minulla on oikeus tunteisiin, eikä äiti, eikä kukaan muukaan voi kieltää niitä minulta. Isän käytöksen seurauksena olen kärsinyt mm. itsetunto-ongelmista. Vasta nyt jo lähempänä kuuttakymppiä ja isän kuoleman jälkeen olen löytänyt tasapainon kovan itsetutkiskelua kautta.

Tajusin oman perheeni häiriintyneet vuorovaikutussuhteet aikuisena, nelikymppisenä. Sairastuin lapsena jo syömishäiriöön, bulimiaan, joka vaihtui ahmimishäiriöön, ja pidin sitä aina ulkoisista syistä johtuvana. Kyllä syy oli perheessäni.

Perhe kirjoitti:

Moni lapsi kärsii koko elämänsä väkivaltaisessa perheessä kun ei tiedä sen olevan väärin tai ei osaa hakea apua.

Sen takia olisi erittäin tärkeää että tällaisista asioista puhuttaisiin kouluissa (ja myös muissa paikoissa) missä on paljon lapsia ja nuoria. Kerrottaisiin perheväkivallasta, ja mikä on väärin ja mistä voi saada apua.

Omana kouluaikana meillä kävi poliisit ja palomiehet niin eskarissa, ala-asteella kuin ylä-asteellakin puhumassa tulipalon vaaroista, tulitikkuleikeistä, hätänumeroon soittamisesta tulipalon takia jne. Mutta ei kertaakaan kukaan (viranomainen tai opettaja) koko kouluaikana kertonut perheväkivallasta, väkivallasta, hyväksikäytöstä yms, jotka varmaan useampaa lasta koskettaakin kuin tulipalot.

Omassa lapsuudessani itkin itseni joka ilta uneen perheeni olosuhteiden takia, mutta kuvittelin olevani vain herkkä kun en kestänyt sitä.

Kerran jopa silloin kun minua taas kerran hakattiin ja potkittiin kotona niin mietin että soitan hätänumeroon, mutta sitten mietin että tilanne ei varmasti ole tarpeeksi vakava, ei ole tulipaloa, asunto ei ole tuhoutumassa tulipalon takia tmv eikä hätänumeroon saanut soittaa turhan takia (niin aina noissa palomiesten/ poliisien esittelyissä sanottiin). Joten kestin sitten kaiken.

Joskus mietin myös kertovani terkkarille veljeni väkivallasta, mutta sitten muistin kuinka aina sisarusten väliset tappelut ja nahistelut ovat kuulemma normaaleita. Kaikissa sisaruussuhteissa riidellään, niin olin joskus koulussa kuullut.

Kukaan ei vain maininnut että jos se toinen sisarus on 16-vuotias veli ja toinen 8-vuotias sisko, niin ei ehkä ole aivan normaalia sisarusten välistä nahistelua, jos veli hakkaa siskoaan päivittäin tai heittelee tavaroilla tai koskettelee sängyssä ilman vaatteita ja tekee muita seksuaalisia tekoja.

Taisin olla 15-vuotias kun menin ystävälleni kylään ja hän oli selvästi itkenyt, ja kun kysyin syytä niin hän sanoi, että he riitelivät isänsä kanssa ja hänen isänsä meinasi lyödä häntä. Ihmettelin silloin että mitä niin kamalaa tuossa on kun eihän hänen isänsä edes satuttanut häntä ja toiaalta kun olin itse tottunut omassa kodissani päivittäiseen väkivaltaan niin vanhempieni kuin sisarustani taholta, niin en ymmärtänyt ollenkaan kaverini reaktiota. Pidin väkivaltaa perheen sisällä normaalina.

Toivon todellakin että näistä asioista aletaan puhumaan enemmän etenkin kouluissa eikä niin monen lapsen/ nuoren tarvitsisi elää koko lapsuuttaan väkivallan keskellä vaan he osaisivat/ uskaltaisivat hakea apua ja myös saisivat sitä.

Niin totta. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

aikamoisia tarinoita täällä. Sulla varmaan se, että olet joutunut kantamaan niin suurta vastuuta perheestäsi on vaikuttanut hieman armottomaan suhtautumiseen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ei ole yhtä "menestyneitä" mitä sillä tarkoitetaankaan, kuin itse olet. mutta olet tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ja vieläpä ilman erityisiä roolimalleja. 

Itsekin olen joutunut kannattelemaan vanhempiani, tosi psyykkisesti ja henkisesti ja emotionaalisesti nuorena, joten minusta tuli huolehtija ja vastuunkantaja aikuisenakin. valitsin hoitoalan. toki olen myös luonteeltani lämmin ja sydämellinen mutta tuskin olisin aikoinaan hoitoalalle lähtenyt ilman taustaani. jännää pohtia miten oma taustamme vaikuttaa valintoihimme, eikö

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

Halveksut ihmisiä, joista perhe [jossain määrin] huolehtii taloudellisesti ilman lakiin perustuvaa velvoitettakin. Mutta miltä se sinusta oikein, että sinusta ei huolehdittu, kun ei lain mukaan tarvinnut?

^miltä se sinusta tuntui, että...

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Luultavasti vanhempasi ovat halunneet suojella sinua pettymyksiltä, siksi ovat sanoneet että et välttämättä saa sitä paikkaa. Että olisit sitten valmistautunut siihenkin. Olet vain lapsena ymmärtänyt asian ristiriitaisesti. He ovat kannustaneet jotta tekisit parhaasi, mutta myös kertoneet ettet välttämättä saa sitä mihin kurkotat, jotta et pettyisi.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.

Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle. 

Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.

Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.

Tajusin sen jo alakoulussa. Koko homma vain paheni vuosien saatossa. Halusin pois, mutta minnepä sitä lähtee? Vanhempiaan kun on huono valita. Sinnittelin koulun läpi, jopa hyvin tuloksin, yo-tutkinto selvästi luokan keskiarvoa parempi, vaikka ei paras. Siitä vain yliopistoon ja opiskuluasuntoon. Aah! Sitten toiseen maahan.

Perhe voi olla ulkoisesti hyvä ja väkivallaton. Vanhempiani pidettiin pyhimyksinä. Kaikista kasvattilapsista ja sisaruksistani minä olin se joka oli kohteena. Valitettavasti minulla on korkea oikeudentunto. Mädätkööt haudassaan.

Varmaan se kerta, kun jäin päiväkotiin yöksi ja katselin lumisadetta päiväkodin ikkunasta. Tämä kävi siis Intiassa. Sitten isä veti lasten vanukkaat naamariin ja äiti kyykkyvatkasi samalla pesuhuoneessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.

Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.

Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.

Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.

Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.

Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.

Meillä itsenäisyyttä korostanut vanhempi, joka kieltäytyi auttamasta lapsiaan oli itse nuoruudessaan saanut paljon monenlaista rahallista tukea omilta vanhemmiltaan. Häntä ei vain huvittanut laittaa vastaavaa eteenpäin kun oli kyse omista lapsista, vaan hän käytti rahat mieluiten itseensä.

Ehkä se on kostamisen muoto: "katsotaan, miten hyvin pärjäät ilman MINUA, sinä kiittämätön." Joka kerta, kun tunsi itsensä huonoksi, lohduttaisi itseään ajatuksella, että toinen saisi tipahtaa korkeasta elintasosta kertaheitolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkän tekstin saisi kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna, kun aikuisena asioita muisteli ja pohti, niin alkoi tajuta lapsuudestaan yhtä sun toista, mitä se oikeasti oli. Kun ei ollut enää sitä naivia lapsen uskoa, että joulupukki on totta, pääsiäispupu tuo yöllä suklaamunat tyynyn alla, tontut katselee ikkunoista, että kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti lapsi ja kertovat siitä joulupukille ynnä muuta tämmöstä ja että kaikki tutut, sukulaiset, naapurit ja muut ovat oikein mukavia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä.

Jumalauta, jos minun lapsuuteni aikoihin lastensuojelu olisi ollut nykyisellä tasolla, niin huostaan olisi otettu.

Läpi pitkän ja kylmän talven olisi pitänyt kulkea koulumatkat kävellen vanhoissa kumisaappaissa. Kun sossusta sain lämminvuorelliset kengät, niin isäukko huusi pää punaisena, kuinka ne on turhuutta! "Menkööt niillä vanhoilla! Siitä se sisu kasvaa!" Sitten tulikin niin kova pakkastalvi, että niitä lämminvuorellisia todella tarvittiin. Mutta isän mielestä olisi kumisaappaissa pitänyt pärjätä.

Kun saunassa pikkuveli huitaisi päähäni vertavuotavan vekin, niin veli siinä ihmetteli, että olipas heikko pää. Piirretyistä ei olisi käynyt mitään. Isä vaan silitteli veljeni päätä ja äiti siinä nauroi semmoista yksinkertaisen ihmisen hihittävää vahingoniloista naurua. Oli niin hyvä juttu, että velipoikahan se sitten jatkossakin löi milloin milläkin ja heitteli kiviä.

Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Paljon sairaita juttuja.

Kovista lähtökohdista ponnistat sinäkin, hienosti olet selvinnyt ja älykkäänä järjissäsi.

Rakkautta elämääsi!

Kiitos. 👍

Jotenkin alusta asti tai hyvin pienestä lähtien meidän perheessä ja suvussa on ollut jotenkin sellainen, mielestäni hyvin kyseenalainen, asenne, että lapsi kun tuli hän tuli mukaan auttamaan perhettä , osaksi jengiä ,vähn kuin pikkuaikuinen!

itse näen vanhemmuuden käsitteen niin, että vanhemmat ottavat vapaaehtoisesti suuren vastuun kasvattaakseen ja huolehtiakseen pienestä avuttomasta ihmistaimesta ja tämä dynamiikka säilyy läpi elämän. että vanhempi ottaa vastuun yrittää parastaan ja vastuun siitä, että hänellä kirjaimellisesti vanhempana on enemmän näkemystä, osaamista taitoa ja elämänkokemusta jotain lapselleen opettaa, ohjata neuvoa. ennen kaikkea ihmissuhteista. ettei lapsen tarvitse päätyönään kantaa vastuuta vanhemmasta ihmisenä

meillä minä jouduin siihen vanhemman rooliin, vakuuttelin vanhemmilleni että he kelpaavat , yritin toimia esimerkkinä normaalista tuntevasta ihmisestä ja toin kavereita kylään meille. heillä ei ollut ketään ei ketään ihmisiä, jotta jotain normaalia hekin näkisivat. sanomattakin selvää että koko aikuisen ja lapsen välinen dynamikka oli perseellään. tätä kun vielä suku jotekin "tuki" että kyllä sinä tyttö selviät ja teet hyvin kasvattessasi vanhempiasi - siltä se tuntui!!! - niin on ollut terapiassa setvittävää eikä loppua näy.

Tiedostin jo taaperona, että isä on turvallinen ja äiti ei ole. Vanhempani erosivat ollessani 6v. Jäin äidin luokse asumaan. Tiedostin heti, että ellei kukaan pelasta minua, joudun vaan odottamaan täysi-ikäisyyttä.

   Näin tein. Moni tiesi äitini tekemästä väkivallasta, naapuritkin varmasti kuulivat miltei päivittäiset raivokohtaukset sun muut sekoilut.  Kukaan ei puuttunut. 

   Kun muutin omilleni, kuvittelin, että saan elää rauhassa. En saanut. Äitini jatkoi ja jatkaa edelleen kiusaamistani. Hän levittelee minusta perättömiä asioita, sotkee kaikki asiani mihin vain pääsee sotkeentumaan. Olen luonut häntä varten virheellisen kuvan itsestäni ja elämästäni. Sen turvin elän elämääni salaten kaiken. Toivoisin, että äitini saisi teoistaan joskus vielä rikostuomion.

manaaja1 kirjoitti:

Tiedostin jo taaperona, että isä on turvallinen ja äiti ei ole. Vanhempani erosivat ollessani 6v. Jäin äidin luokse asumaan. Tiedostin heti, että ellei kukaan pelasta minua, joudun vaan odottamaan täysi-ikäisyyttä.

   Näin tein. Moni tiesi äitini tekemästä väkivallasta, naapuritkin varmasti kuulivat miltei päivittäiset raivokohtaukset sun muut sekoilut.  Kukaan ei puuttunut. 

   Kun muutin omilleni, kuvittelin, että saan elää rauhassa. En saanut. Äitini jatkoi ja jatkaa edelleen kiusaamistani. Hän levittelee minusta perättömiä asioita, sotkee kaikki asiani mihin vain pääsee sotkeentumaan. Olen luonut häntä varten virheellisen kuvan itsestäni ja elämästäni. Sen turvin elän elämääni salaten kaiken. Toivoisin, että äitini saisi teoistaan joskus vielä rikostuomion.

Hyvä kun puhut ja purat itseäsi

Tsemppiä ja voimia todella paljon! Tee kuten Sinulle on paras vaikka se olisi jopa välien katkaisu äitiisi. Kenenkään ei tarvitse vain kärsiä ihmissuhteissaan.

Meidän perheessä ei koskaan puhuttu tai valitettu kivuista. Lääkekaappia ei edes ollut. Ostin itse omilla rahoillani ekat särkylääkkeet, kun kuukautiseni alkoivat. 

Teininä aloin saamaan kauheita kipukohtauksia, joiden aikana vatsa meni kuralle ja röyhtäytti eikä voinut liikkua kun sattui liikaa. Ei käynyt edes mielessä sanoa mitään vanhemmille. Aikuisiällä sain tietää, että kyseessä olivat sappikivet- kipu, jota on kuvattu yhdeksi pahimmista, mitä ihminen voi kokea. 

Tämäntasoinen turvattomuus ja pakkoitsenäisyys teki minusta aikuisena hermoheikon suorittajan. 

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Saivatko vanhempasi haluamiaan asioita lapsena, vai oliko tuo kaikki äkillistä? Oliko taloudellinen auttaminen palkitsemista kituuttelun kestämisestä? Kytkeytyikö siihen jokin epäselvä, väkisin tuputettu ideologia, joka teki auttamisesta luonteeltaan korruptoituneen? 

Jos näin, vanhempasi ehkä ottivat lahjat vastaan tuntien itsensä "hu0riksi" - jos he tulivat vaihtaneeksi lapsuudenaikaisen katkeruutensa äkilliseen avokätisyyteen. Tämä ristiriita tuotti VIHAA, jonka he dumppasivat ajatukseen teidän lasten kituuttamisesta; koska he eivät tiedostaneet vihaansa, he eivät myöskään tiedostaneet käyttänensä teitä vihanhallintansa välineinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Lehtijutun mukaan Kimmo Ohtosen äiti pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, että hän teki lapsensa elämästä kamalaa, kun ei osannut jättää väkivaltaista miestä. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/isa-pahoinpiteli-ki…

Mutta: hän olisi tehnyt sen uudelleen.

Miksi pahoitella asiaa, jolle ei voi mitään? Kimmon äiti oli patologisesti masokistinen... Hän katseli, kun hänen miehensä pahoinpiteli Kimmoa vauvana; hän ei uskonut, että asialle voisi mitään.

Pitäisikö samaa logiikkaa soveltaa isään: hän oli patologisesti sadistinen, ja tuskin mahtoi asialle mitään.

Mikä tekee patologisesta toista paremman?

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä ihmisiä nähty jotka työelämässä ovat lähemmäs 60 vuotiaita ja heillä ei ole ystäviä, ei työkavereita,ei harrastuksia joissa kohtaisi muita ihmisiä. Ihmissuhdetaidot on niin huonot että onnistutaan karkottamaan kaikki ympäriltä. Lapsena lellittyjä ja annettu ymmärtää että tämä yksilö on parempi kuin muut. Näissä kuvitelmissa ihminen kohtelee muita huonosti nostaen itsensä jalustalle muihin verraten.

Kukaan kun ei tykkää ylen ylpeistä, päsmäreistä ja määräilijöistä

No en jaksa uskoa, että tuossa ikäpolvessa ongelmat olisivat siinä, että on liikaa lellitty. PIkemminkin tullut kohdelluksi siten, miten nyt kohtelee muita. Mun äitiäni esim. ei tod. ole lellitty, mutta silti hänellä on ihan ääretön tarve koko ajan yrittää todistaa, että hän on aina oikeassa, hän ei tee virheitä, koko ajan etsii muiden virheitä, ja osoittelee niitä. Ei pysty rakentamaan vastavuoroista ihmissuhdetta. 

Mutta hän onki tunnevammainen ihminen, ei kyllä todellakaan sen takia, että olisi siellä maatalossa 8 lapsen sisarusparven keskimmäisenä tullut lellityksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Omat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Eli teitä hyväksikäytettiin. Iljettävää!