Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Luultavasti vanhempasi ovat halunneet suojella sinua pettymyksiltä, siksi ovat sanoneet että et välttämättä saa sitä paikkaa. Että olisit sitten valmistautunut siihenkin. Olet vain lapsena ymmärtänyt asian ristiriitaisesti. He ovat kannustaneet jotta tekisit parhaasi, mutta myös kertoneet ettet välttämättä saa sitä mihin kurkotat, jotta et pettyisi.

Millä mielen nyrjähdyksellä vaatiminen on kannustamista ja lannistaminen pettymyksiltä suojelemista? Jos toiselle sanotaan "et saa sitä paikkaa kuitenkaan" niin millä käännösohjelmalla se nyrjähtää muotoon "hyvä kun yritit, katsotaan miten käy!"?

Normaalissa maailmassa tuo on narsistista kaksoisviestintää, jolla pyritään rikkomaan uhrin itsetunto ja sekoittamaan hänen päänsä. Aika hämmentynyt ja arka lapsesta kasvaakin, kun tuolla tavalla puhutaan!

Tämä häpeäminen ja ongelmien kätkeminen on ollut minulle aikuisena kaikkein hirveintä. Olin lapsena levoton ja riehuva, provosoidun ja tylsistyin helposti ja minua kiusattiin. Tein erilaisia mielikuvitusleikkeihin liittyviä tempauksia, joista istuin säännöllisesti jälki-istunnossa.  Toisaalta olin erityislahjakas varsinkin kielisssä ja matematiikassa. Opin hyvin nuorena lukemaan, äitini opetti minua, ja opettelimme vuosia ennen koulua matematiikan kirjoja. Puhuin kirjakieltä, opiskelin ulkoa raitiovaunulinjoja ja kasvioita.

Äitini uhkaili minua usein lapsena perheneuvolaan menemisellä, kun olin niin "riehuva" ja "häirikkö". Uhkaili kyllä minua, alle 10 v lasta, mutta ei koskaan hakeutunut sinne eikä mihinkään tutkimuksiin. Koulussa minut leimattiin häirikkölapseksi. Äitini valitti minulle vanhempainilloissa saamistaan kahvikuppineurooseista ja siitä, kuinka häntä ahdisti mennä sinne, kun muut kertoivat tempauksistani. Lopulta he liittoutuivat erään opettajan kanssa, joka käyttämällä fyysistä kuritusta yritti saada "häirikkölapsen" kuriin. Nykyisin ymmärrän, että hänen toimintansa, mm. hiuksista kantaminen oli jo silloin täysin rikollista. Minut alistettiin rangaistuksilla hiljaiseksi ja kiusatuksi, mikä tuhosi elämääni vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilman psykologista koulutustakin tajuaa nykyään, että minulla on asperger: Kieli, matematiikka, varhaiskypsyys näissä, muodollisuus, eritysmielenkiinnon kohteet, tarvitsee tukea ihmissuhteisiin, meltdownit... En jopa kykene katsomaan kunnolla ihmisiä silmiin.

Mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat vieneet minut tutkimuksiin, tutkimukset olivat jotakin jolla peloteltiin "joudut niihin, jos et käyttäydy kunnolla", ja jota piti hävetä. Samoin koulussa oltiin ylpeitä, että "häirikkölapsi" saatiin "kuriin". Onnistuin läpäisemään koko 80-luvun alun päiväkodin, 80-luvun lopun ala-asteen ja 90-luvun suomalaisen koulujärjestelmän, ilman että yksikään kasvatusalan ammattilainen olisi keksinyt lähettää minua tutkimuksiin. Ratkaisu oli sen sijaan opettajajohtoisella kiusaamisella ja sen jälkeen luokkatovereille ulkoistetulla kiusaamisella tehdä minusta hiljainen ja näkymätön. Kärsin vuosikymmeniä tämän jälkeen siitä, että koin olevani vääränlainen ja outo ja yritin tehdä itseni näkymättömäksi, enkä kyennyt solmimaan ihmissuhteita. Juuri siihenhän olisin tarvinnut apua! Opinnoissa kyllä menestyin valtavasti kun pääsin omanlaisteni joukkoon: olen korkeasti koulutettu ammattilainen.

Kun teini-ikäisenä minulle valkeni että isäni kanssa sekin harrastaminen ei ole normaalia.

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Tajusin asian vasta 45-vuotiaana terapiassa. Toki olin joskus miettinyt, että "ei se ehkä ihan normaalia ollut", mutta vasta terapiassa sain vahvistuksen asialle. Siinä sitä onkin riittänyt pureskelemista. 

Meillä siis oli ihan hyvä koti, ei väkivaltaa, ei päihteitä, vanhemmat pidettyjä ja fiksuja ihmisiä. Jostakin syystä minusta vain ei huolehdittu eli olin hyvin nuoresta enemmän tai vähemmän oman onneni nojassa. Vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita minusta ja asioistani. Välit heihin ja myös muuhun perheeseen jäivät etäisiksi ja ovat yhä.

Kysyi nuorisopsykologi teini-ikäiseltä Hitleriltä.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Mites sua on kohdeltu lapsuudenperheessäsi vai oletko peräti "pumpulissa kasvanut"?

Silloin kun olin ollut kolme vuotta puhumatta ja koulu halusi lähettää tutkimuksiin, mutta äiti ei antanut lupaa. 

Kannattaa päästää irti noista paska perheistä ja lyödä välit poikki. Sillä tavalla pääsee pikku hiljaa irti ja mielentasolla antaa anteeksi oman itsensä vuoksi. Sen jälkeen voi keskittyä omaan elämäänsä ja nauttia siitä, mennyttä ei voi muuttaa.

Se kun lapsena kaveriperheissä puhuttiinkin lapsille kivasti ja kunnioittavasti, kuunneltiin ja kysyttiin päivän kuulumiset ym. Eikä niiden äidit vetäny raivokilareita ja retuuttanu lapsia. Aikuisena terapiassa ahdistuneisuushäiriön vuoksi vasta kunnolla tajusin, että vaikkei mua ns. turpaan vedetty lapsena, niin ei kaikki todellakaan ollut ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Mites sua on kohdeltu lapsuudenperheessäsi vai oletko peräti "pumpulissa kasvanut"?

Ihan normiperhe oli omine murheineen. Joskus näki viinankäyttöä, joskus napsahti vyöstä. En silti voimaantunut menestyjäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Mites sua on kohdeltu lapsuudenperheessäsi vai oletko peräti "pumpulissa kasvanut"?

Ihan normiperhe oli omine murheineen. Joskus näki viinankäyttöä, joskus napsahti vyöstä. En silti voimaantunut menestyjäksi.

Okei, kiitos vastauksestasi. Ihan mielenkiinnosta kysyn, koetko vyöllä napsauttelun osaksi normaalia lapsen kasvatusta itse? minuakin tukisteltiin ja luunapitettiin isän toimesta. aikuisena ajateltuna olisi se viesti mennyt perille sanallisestikin tai muilla sanktiolla. en itse liputa fyysisen väkivallan käytön puolesta .

muuten, paras kaverini piestiin ennen pikku kakkosta vuosia isänsä vyöllä, solkipäällä myös, selkäänsä. ihan muuten vaan, että kasvaisi nöyrä ja uskonnollinen tyttö. tämä tapahtui 80-luvulla. kertoi minulle tästä aikuisena vasta tämän. sanomattakin selvää millaiset traumat sellaisesta jää, suhteessa itseen, miehiin ja koko elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Nostelen taas vanhoja viestejä, mutta tämän tunnekylmän m ulkun maailmankuva on kertaikaikkisen outo.

Itse olen hakeutunut terapiaan sen takia, kun olin masentunut koulukiusaamisen vuoksi. Kävi sitten matkan varrella ilmi, että mun oireiluni ei johtunutkaan siitä, vaan väkivaltaisesta lapsuudesta. Nyt kolmivuotinen terapiani on loppusuoralla ja masennus on selätetty, mutta paljon on asioita jotka ovat ylitsepääsemättömiä. Tokihan on sellaisia ihmisiä, kuin lainaamani, jolla ei ole mitään kosketuspintaa empatiaan muita kohtaan, mutta omassa elämässäni on valtavasti asioita, joita en pysty tehdä sen vuoksi miten sairaassa ympäristössä olen kasvanut. En pysty intiimiin kanssakäyntiin, tai kevyempäänkään seurusteluun, en halua että minuun kosketaan, olen seksuaalisesti äärimmäisen estynyt (valehtelematta mielummin riistäisin itseltäni hengen, kuin antaisin kenenkään kajota itseeni). Sosiaalisia ongelmia on myös todella paljon, tämä on johtanut siihen, että mikään ihmissuhde ei kestä vaikka kuinka yrittäisin.

Toisin kuin lainaamani henkilö kuvittelee, ei nuo ole millään tavalla liitoksissa siihen, ettenkö kantaisi vastuuta elämästäni. Käyn töissä, pyöritän arkea, hoidan lemmikkini, teen kahta eri vapaaehtoistyötä. Se, että sosiaalinen ja intiimi elämäni on rikki, ei tarkoita ettenkö varsinaista elämää saisi rullaamaan. Mutta kuten sanottua, onhan meitä ihmisiä joka junaan, toiset tykkää talloa muita jalkoihinsa heti kun on tilaisuus. Empatia on vaikea asia joillekin.

Puhuttiin parin kaverin kanssa joskus 15-vuotiaina ensi kerran siitä, missä ja miten ekat menkat oli alkaneet ja mitä sitten tapahtui. Kaverit kertoi että se oli kamalaa ja jännittävää, ja että menivät samantien sanomaan äideilleen asiasta. Olin aivan totaalisen järkyttynyt - siis kertoa nyt heti ensimmäisenä omalle äidille jostain niin syvän häpeällisestä asiasta tuosta vaan niin kuin se ei olisi mitään? Mulla menkat alkoi 11-vuotiaana todella runsaina, pitkäkestoisina ja kivuliaina, mutta mulle ei tullut mieleen hiiskahtaakaan kellekään, varsinkaan äidille asiasta. Survoin loputtomasti vessapaperia pikkuhousuihin, joskus varastin terveyssiteitä mutta verta oli aina koulupäivän loppuun mennessä farkkujen persaus märkänä. Pidin mustia farkkuja ettei veri näy. Pelkäsin, että joku sen sijaan haistaa veren (haistoin itse sen kokoajan) tai huomaa kun noustessani penkiltä siihen jää verta. Onneksi ala-asteella oli vielä omat pulpetit ja tuolit, niin yritin sitten aina vaan nousta tunnin loputtua viimeisenä ja pyyhkäistä tuoliani nopeasti jollain tai laittaa penkille esim huppari ilman että kukaan huomaa. Joka välitunti vaihdoin uuden käsipaperivirityksen housuihini, mutta yleensä aina vaan se tuli läpi. Koulupäivät oli menkkojen aikaan valtavan ahdistavia, mutta ei se kotona paljoa helpompaa ollut. Pyykkäilin käsin verisiä pikkuhousuja ja farkkuja ja kuivatin ne salassa sänkyni alla. Kriisiinnyin pahasti, kun ensi kerran valkoinen aluslakana ja patja oli yltäpäältä veressä yön jälkeen. Mietin vain, että nyt äiti huomaa ja en voi mitenkään säästyä siltä, en voi heittää lakanaa roskiinkaan mutta en saa sitä millään vessan lavuaarissa käsisaippualla puhtaaksi, mitä ihmettä teen. Pelotti ja ahdisti, mutta lopulta myttäsin lakanan pyykkikorin alimmaksi ja toivoin, että äiti heittää sen koneeseen avaamatta myttyä. Helpotus oli valtava, kun äiti ei huomannut mitään (tai ei ainakaan sanonut). Siitä lähtien vaihdoin aina omat lakanani, ettei patjan veriläiskä paljastuisi. Tätä ruljanssia kesti varmaan kolmet ensimmäiset menkat ja se oli aivan hirveää, häpesin koko olemassaoloani aivan valtavasti. Mutta jostain syystä mieleeni ei missään vaiheessa tullut, että olisin sanonut äidille asiasta. 15-vuotiaana kavereille tästä kertoessa vasta mietin, että ehkä perheessä tai suhteessa äitiini oli joku oudosti, jos muut ei kerran tällaista ole käyneet läpi.

Aikuisuus !

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin parin kaverin kanssa joskus 15-vuotiaina ensi kerran siitä, missä ja miten ekat menkat oli alkaneet ja mitä sitten tapahtui. Kaverit kertoi että se oli kamalaa ja jännittävää, ja että menivät samantien sanomaan äideilleen asiasta. Olin aivan totaalisen järkyttynyt - siis kertoa nyt heti ensimmäisenä omalle äidille jostain niin syvän häpeällisestä asiasta tuosta vaan niin kuin se ei olisi mitään? Mulla menkat alkoi 11-vuotiaana todella runsaina, pitkäkestoisina ja kivuliaina, mutta mulle ei tullut mieleen hiiskahtaakaan kellekään, varsinkaan äidille asiasta. Survoin loputtomasti vessapaperia pikkuhousuihin, joskus varastin terveyssiteitä mutta verta oli aina koulupäivän loppuun mennessä farkkujen persaus märkänä. Pidin mustia farkkuja ettei veri näy. Pelkäsin, että joku sen sijaan haistaa veren (haistoin itse sen kokoajan) tai huomaa kun noustessani penkiltä siihen jää verta. Onneksi ala-asteella oli vielä omat pulpetit ja tuolit, niin yritin sitten aina vaan nousta tunnin loputtua viimeisenä ja pyyhkäistä tuoliani nopeasti jollain tai laittaa penkille esim huppari ilman että kukaan huomaa. Joka välitunti vaihdoin uuden käsipaperivirityksen housuihini, mutta yleensä aina vaan se tuli läpi. Koulupäivät oli menkkojen aikaan valtavan ahdistavia, mutta ei se kotona paljoa helpompaa ollut. Pyykkäilin käsin verisiä pikkuhousuja ja farkkuja ja kuivatin ne salassa sänkyni alla. Kriisiinnyin pahasti, kun ensi kerran valkoinen aluslakana ja patja oli yltäpäältä veressä yön jälkeen. Mietin vain, että nyt äiti huomaa ja en voi mitenkään säästyä siltä, en voi heittää lakanaa roskiinkaan mutta en saa sitä millään vessan lavuaarissa käsisaippualla puhtaaksi, mitä ihmettä teen. Pelotti ja ahdisti, mutta lopulta myttäsin lakanan pyykkikorin alimmaksi ja toivoin, että äiti heittää sen koneeseen avaamatta myttyä. Helpotus oli valtava, kun äiti ei huomannut mitään (tai ei ainakaan sanonut). Siitä lähtien vaihdoin aina omat lakanani, ettei patjan veriläiskä paljastuisi. Tätä ruljanssia kesti varmaan kolmet ensimmäiset menkat ja se oli aivan hirveää, häpesin koko olemassaoloani aivan valtavasti. Mutta jostain syystä mieleeni ei missään vaiheessa tullut, että olisin sanonut äidille asiasta. 15-vuotiaana kavereille tästä kertoessa vasta mietin, että ehkä perheessä tai suhteessa äitiini oli joku oudosti, jos muut ei kerran tällaista ole käyneet läpi.

Voi, miten traumaattinen tarina kuukautisista. Kuukautisten alkaminen on tytölle iso juttu henkisesti ja siinä pitäisi saada tukea joltakin, mieluiten äidiltä, jolle voisi kertoa maailman luonnollisimmasta asiasta. Jouiduit kantamaan häpeää tuosta luonnollisesta asiasta. 

Voisitko nyt aikuisena surra itsesi puolesta tuon tytön tilannetta ja sanoa hänelle sisäisesti, "hienoa kun menkat alkoivat, olen normaali tyttö/nainen ja tunnen ylpeyttää siitä että kasvan ja kehityn"? Hyvä kuitenkin, että kerroit kaverillesi asiasta silloin.

Kaikkea hyvää elämääsi ja paljon naiseuden eheyttäviä juttuja Sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Nostelen taas vanhoja viestejä, mutta tämän tunnekylmän m ulkun maailmankuva on kertaikaikkisen outo.

Itse olen hakeutunut terapiaan sen takia, kun olin masentunut koulukiusaamisen vuoksi. Kävi sitten matkan varrella ilmi, että mun oireiluni ei johtunutkaan siitä, vaan väkivaltaisesta lapsuudesta. Nyt kolmivuotinen terapiani on loppusuoralla ja masennus on selätetty, mutta paljon on asioita jotka ovat ylitsepääsemättömiä. Tokihan on sellaisia ihmisiä, kuin lainaamani, jolla ei ole mitään kosketuspintaa empatiaan muita kohtaan, mutta omassa elämässäni on valtavasti asioita, joita en pysty tehdä sen vuoksi miten sairaassa ympäristössä olen kasvanut. En pysty intiimiin kanssakäyntiin, tai kevyempäänkään seurusteluun, en halua että minuun kosketaan, olen seksuaalisesti äärimmäisen estynyt (valehtelematta mielummin riistäisin itseltäni hengen, kuin antaisin kenenkään kajota itseeni). Sosiaalisia ongelmia on myös todella paljon, tämä on johtanut siihen, että mikään ihmissuhde ei kestä vaikka kuinka yrittäisin.

Toisin kuin lainaamani henkilö kuvittelee, ei nuo ole millään tavalla liitoksissa siihen, ettenkö kantaisi vastuuta elämästäni. Käyn töissä, pyöritän arkea, hoidan lemmikkini, teen kahta eri vapaaehtoistyötä. Se, että sosiaalinen ja intiimi elämäni on rikki, ei tarkoita ettenkö varsinaista elämää saisi rullaamaan. Mutta kuten sanottua, onhan meitä ihmisiä joka junaan, toiset tykkää talloa muita jalkoihinsa heti kun on tilaisuus. Empatia on vaikea asia joillekin.

Kiitokset hienosta teksistäsi! Kirjoitat mahdottoman hyvin ja mielenkiintoisesti, kiitos vielä.

Ja mitä tulee empatiaan, olen ihan samoilla linjoilla. Oma tavoitteeni on kehittää lohduttavaa puhetta suomalaisessa kulttuurissa, siis omalta kohdaltani. Olemme tulleet kansana pitkän matkan ja opetelleet paljon. Kehitettävää on vielä empatiassa ja lohduttamisessa. Miten paljon tarvitsemme kansana lohdutusta ja miten hyvältä lohdutus tuntuukaan itse kullekin.  

hienosti hoidat elämääsi ja vaikutat empaattiselta ihmiseltä

Kiitos, että olet!

Jossain vaiheessa alkoi vaan tuntua siltä, että suurimmalle osalle kavereista molemmat vanhemmat oli tärkeitä - etenkin hyvä ja läheinen isäsuhde näkyi hyvin monella. Hehkutettiin isiä, kuinka isi sitä ja isi tätä. Kenen isi on töissä siellä ja kenen sitten taas täällä jne. Minun isäni oli työtön alkoholisti. Kylmä ja etäinen. Ei koskaan tehnyt kotona edes mitään kotitöitä, kunhan makasi sohvalla kännissä ja äiti teki kaiken, kun tuli töistä kotiin. Sai mielettömiä raivareita tyhjästä ja huusi ja haukkui äitini lähes päivittäin. Soitti esimerkiksi musiikkia ihan täysillä perjantaiyöllä ja örvelsi kännissä, kun me lapset yritettiin nukkua ja jos tästä äiti kehtasi sanoa, niin alkoi kuulua h-sanan huutoa sun muuta. Isäni ei ollut mikään vahva superisä, vaan hyvin heikko ja säälittävä yksilö, joka purki pahaa oloaan viinaan ja perheeseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Omat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Eli teitä hyväksikäytettiin. Iljettävää!

Tuli vielä mieleen tästä, sekä viestistä 248/1219 | klo 12:57 | 12.3.2019

(https://www.vauva.fi/keskustelu/3410730/mika-sai-sinut-tajuamaan-etta-l…), että onkohan isien ideana ollut olla hyvä roolimalli? Mutta... yhtälössä on taustapiru.