Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä häpeäminen ja ongelmien kätkeminen on ollut minulle aikuisena kaikkein hirveintä. Olin lapsena levoton ja riehuva, provosoidun ja tylsistyin helposti ja minua kiusattiin. Tein erilaisia mielikuvitusleikkeihin liittyviä tempauksia, joista istuin säännöllisesti jälki-istunnossa.  Toisaalta olin erityislahjakas varsinkin kielisssä ja matematiikassa. Opin hyvin nuorena lukemaan, äitini opetti minua, ja opettelimme vuosia ennen koulua matematiikan kirjoja. Puhuin kirjakieltä, opiskelin ulkoa raitiovaunulinjoja ja kasvioita.

Äitini uhkaili minua usein lapsena perheneuvolaan menemisellä, kun olin niin "riehuva" ja "häirikkö". Uhkaili kyllä minua, alle 10 v lasta, mutta ei koskaan hakeutunut sinne eikä mihinkään tutkimuksiin. Koulussa minut leimattiin häirikkölapseksi. Äitini valitti minulle vanhempainilloissa saamistaan kahvikuppineurooseista ja siitä, kuinka häntä ahdisti mennä sinne, kun muut kertoivat tempauksistani. Lopulta he liittoutuivat erään opettajan kanssa, joka käyttämällä fyysistä kuritusta yritti saada "häirikkölapsen" kuriin. Nykyisin ymmärrän, että hänen toimintansa, mm. hiuksista kantaminen oli jo silloin täysin rikollista. Minut alistettiin rangaistuksilla hiljaiseksi ja kiusatuksi, mikä tuhosi elämääni vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilman psykologista koulutustakin tajuaa nykyään, että minulla on asperger: Kieli, matematiikka, varhaiskypsyys näissä, muodollisuus, eritysmielenkiinnon kohteet, tarvitsee tukea ihmissuhteisiin, meltdownit... En jopa kykene katsomaan kunnolla ihmisiä silmiin.

Mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat vieneet minut tutkimuksiin, tutkimukset olivat jotakin jolla peloteltiin "joudut niihin, jos et käyttäydy kunnolla", ja jota piti hävetä. Samoin koulussa oltiin ylpeitä, että "häirikkölapsi" saatiin "kuriin". Onnistuin läpäisemään koko 80-luvun alun päiväkodin, 80-luvun lopun ala-asteen ja 90-luvun suomalaisen koulujärjestelmän, ilman että yksikään kasvatusalan ammattilainen olisi keksinyt lähettää minua tutkimuksiin. Ratkaisu oli sen sijaan opettajajohtoisella kiusaamisella ja sen jälkeen luokkatovereille ulkoistetulla kiusaamisella tehdä minusta hiljainen ja näkymätön. Kärsin vuosikymmeniä tämän jälkeen siitä, että koin olevani vääränlainen ja outo ja yritin tehdä itseni näkymättömäksi, enkä kyennyt solmimaan ihmissuhteita. Juuri siihenhän olisin tarvinnut apua! Opinnoissa kyllä menestyin valtavasti kun pääsin omanlaisteni joukkoon: olen korkeasti koulutettu ammattilainen.

Mihin tutkimuksiin sinut olisi viety 80-90-kuvalla? Suomessa on ollut olemassa asperger-diagnoosi vasta 1997 alkaen.

Tämäpä mielenkiintoista, kun Wikipedian mukaan Suomessa ensimmäinen diagnoosi on tehty 1989.

Kenenkään muiden isät ei saanut infertaalisia raivokohtauksia kotilot riippui paljolti siitä millä päällä isä oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Samaistun. Olin luova ja lukemisesta pitävä lapsi. Tulen duunariperheestä maalta, jossa arvostetaan kovaa työtä (jota siis ei voi olla taiteellinen tai akateeminen työ) ja etenkin naisella nuorena perheen perustamista.

Myöhemmin olen päässyt pikkupaikalta pois, opiskelemaan ja elämään omaa elämääni kuten parhaaksi näen.

Koen kuitenkin loputonta ulkopuolisuutta, alemmuudentunnetta ja huijarisyndroomaa akateemisessa maailmassa.

Lapsuudenperheessä ja paikkakunnalla olen myös vääränlainen, en tajua lisääntyä, ostaa omakotitaloa ja haihattelen vain, eikä tee oikeaa työtä.

Tämä menee nyt hieman ohi ketjun aiheen, mutta kiitos tästä viestistä.

Olen kotoisin pohjoisesta pikkukunnasta ja kärsin ihan samanlaisista oireista: en tunne kuuluvani minnekään ja olen juureton ja epävarma paikastani maailmassa. Olen akateemisesti koulutettu, aika vasta valmistunut, mutta tunnen juurikin tuota ulkopuolisuutta ja minuakin vaivaa huijarisyndrooma. Yliopistossa opinnot sujuivat hyvin, mutta kaikki muu huonosti. Verkostoituminen, sosialiseeraaminen ym. En uskaltanut hakea harjoitteluihin, tutkimusavustajaksi, ylioppilaskunnan juttuihin ja tunsin olevani aivan eri maailmasta kuin professorit, en tullut heidän kanssaan toimeen vaikka yritin. Paikkansa löytäminen työelämässä takkuaa, teen tällä hetkellä 6kk pätkää.

Kotona olen ihan yhtä ulkopuolinen ja tunnen itseni ihan yhtä hölmöksi. Olen aina ollut vain se "tyttö" (minulla on kaksi isoveljeä) ja joskus mietin, muistaako minua edes kukaan perheeni ulkopuolinen. Veljillä on talot ja perheet ja rahaa (molemmat valmistuneet amiksesta) ja autot ja harrastukset ja voi kun ovat sitten hienoja poikia. Minä sitten olen se suvun musta lammas, jonka koulutukselle ja työlle lähinnä naureskellaan ja mielenkiinnonkohteille irvaillaan. Joskus voivotellaan, kun asun niin kaukana ja käyn niin harvoin. Mutta mitä minulle siellä metsän keskellä muka olisi? Kaverit on muuttaneet pois, kaikki miehet on juuri niitä pelkistä autoista ja kaljasta puhuvia tylsimyksiä, ainoat työmahdollisuudet ovat hitsari konepajalla tai hoitaja vanhustenkodissa. Ei kiitos.

Kaltaisiani on kai aika paljon. Väliinputoajatyttöjä maaseudulta, joiden kohtalo on joko akateemisen koulutuksen jälkeinen kurja pätkätyöura tai "ura" bensalenkkarin vaimona ja lasten äitinä, joka hyvällä tuurilla saattaa jopa saada lähikaupasta osa-aikatyön.

Tämä voisi olla kirjoittamani paitsi että olen kotoisin pääkaupunkiseudulta. Mä koin yliopistossa käsittämätöntä ulkopuolisuuden ja huonouden tunnetta ja lisäksi äitini vielä varmaan tahallaan kannusti sosiaaliseen käytökseen joka ei ollut normien mukaista. Saatoin siis vielä 22-vuotiaana pyytää yhtä lukusalikaveriani aveciksi häihin, mikä johti aika kiusalliseen hiljaisuuteen ja välien menemiseen. Ikävä kyllä vaikka opiskelukaverit pitivät mua superahkerana mikä suorittajana olinkin niin m,un työura on ollut tosi vaatimaton. Olen sisimmässäni alistuja lopun ikääni vaikka yritän sitä peitellä. Verkostoitumista en osaa koska en ole nähnyt mitään mallia. EHkä itsetunto/sosiaalisten ongelmieni vuoksi olen aika ystävystynyt outsidereiden kanssa vaikka olen mielestäni ihan kiva kiltti ihminen. Olen kuitenkin vähän varautunut, en osaa luoda syvällisiä suhteita jne.

Niin samoja kokemuksia minulla. Minullakin oli periaatteessa ihan tavallinen koti ilman mitään viinaa tai väkivaltaa. Ilmapiiri oli kuitenkin huono ja isä tottunut päättämään kaikesta. Olen vielä ainoa lapsi ja tottunut miellyttämään vanhempia, jotta he eivät suuttuisi mistään. Isääni arastelin jo pienenä, kun oli usein huonolla päällä. Hän myös vaati minulta todella paljon niin koulussa kuin niissä hänen päättämissään harrastuksissa. Epäonnistuminen johti huutoihin ja ihan hirveisiin nöyryytyksen tunteisiin. Hän saattoi suuttua minulle, vaikka muiden edessä ja ei ajatellut mitä vieraat ajattelevat. Äitini ei kunnolla koskaan yrittänyt häntä pysäyttää. Joskus kesälläkin piti urheilla ja kun en oppinut yhtä juttua niin viikon ainoa uimareissu oli jo vaakalaudalla , mutta äitini onnistui kääntämään isäni pää ja pääsinkin uimaan. Tämän takia olin myös sitten muiden lasten seurassa aina se kiltti ja en osannut vastustaa. Koskaan en ole kehuja saanut jos ei niitä suorituksesta tulleita kehuja lasketa, mutta silloinkin piti todella hyvin menestyä. Muiden kuullen vanhemmat tosin saattoivat kehua kuinka fiksu lapsi olen.

Oikeastaan en myöskään ole saanut mitään kasvatusta paitsi niiden haukkujen muodossa. Olen vaan yrittänyt mennä vanhempien mukaan ja miellyttää heitä. Äitini on aina ollut vähän etäinen ja hän ei juurikaan ilmaise mitään tunteita joten häneenkään en ole voinut turvata. Vanhemmat ovat myös riidelleet paljon. Oikeastaan minä en tiedä kuka olen. Kukaan ei ole ollut asioista kiinnostunut. Harrastanut olen sitä mitä minulle on harrastukseksi päätetty ja ihan väkisin. Eivät vanhemmat oikeasti tiedä minusta mitään. Sen vaan mitä itse olen heille puhunut, eivät he ole kysyneet mitään. Ihmisten kanssa en osaa myöskään toimia rennosti. Minua on pitkään kiusattu ja muutenkin luotto huono. En koe, että olisin mikään tärkeä ihminen. Empaattinen ja muuten hyvä koitan olla, mutta en vaan osaa olla luonteva.

Yksinäinen olen myös ollut pitkään ja en muista koska olisin viimeksi kuulunut porukkaan. Yläkoulu oli vaikeaa aikaa ja jäin yksin sekä kiusattiin uudessa koulussa. Lukiossa olin edelleen se ulkopuolinen ja osin muiden pilkkaama. Tähän vielä nuo kotiasiat päälle. Olisi mukavaa tietää mitä vanhemmat minusta kertoisivat jos heiltä kysyttäisiin. Olisin luultavasti vain se kiltti fiksu tyttö heille.  Muuta eivät osaisi sanoa. En ainakaan koskaan ole heitä rasittanut millään. Minulla tuskin edes oli mitään nuoruutta. Eivät he silti asioilla ole itseään rasittaneet ja olen saanut itse selvitä ja silti valittavat niistä omista ongelmistaan.

Isä oli lapsuudessa varmaan se epäreilumpi, mutta äiti melkein ikävämpi sitten myöhemmin. Isä saattoi kyllä raivota, mutta äiti ei sitten puolestaan auttanut, kun pyysin apua ja jätti sillä tavalla enemmän pulaan. Isä ehkä sellainen epävakaa ja tyhmenpi ( sori ) mutta äiti toimi harkitummin ja suunnitteli tekojaan esim jätti huomiotta tai ei vastannut oikein mitään, kun yritin häntä saada perille esim tuosta kiusaamisesta. Minäkään en tiedä miten oikein pärjään elämässä. En luota itseeni ja olen liiankin kiltti muille. Muihin luottaminen myöskin vaikeaa ja toisaalta pelkään, että loukkaan jotain. En ole saanut mitään harjoitusta.

"äiti toimi harkitummin ja suunnitteli tekojaan", tässä tulee hyvin esille naisten kyvykkyys salakavalampaan toimintaan.

Vierailija kirjoitti:

Häpäisy kamalinta kirjoitti:

Lapsuus olisi tärkein ettei puolta ikää menisi tarumoista selviytymiseen. Mutta suurimmalla osalla on jotain traumoja enemmän tai vähemmän. Minulle äidin mielenterveysongelmat tulivat pahemmin esille ala-asteella kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa enkä todellakaan kenenkään luettavaksi ja huomasin ettei mulla olekkaan kotona mitään yksityistä. Hävetti kun hän suoraan äitini toisti kirjoittamaani ja kaikki tavarani oli pengottu säännöllisesti. En voinut enään omia ajatuksiani kirjoittaa. Meillä oli kulissit ja uskonlahkoa muistuttava läheisriippuvainen suku yhteisö ja ulkopuolisia ei ollut. Sairas ilmapiiri ja piti jotain raamatun loitsuja rukoilla, en ymmärtänyt niistä mitään. Koko lähi suku sai kasvattaa ja läimiä risulla kintuille että pysyi ruodussa. Isä häipyi ja hänet ajettiin pois kun hän vihasi äitini läheisriippuvaista sukua jossa äitini riippui kuin tauti. Lapset saikin manipuloitua kun ei ollut vastahankoista aikuista hankaloittamassa sitä. 

Murkkuiässä kun aloin todella hankalaksi ja kapinoimaan ulos ahdistavasta kopista niin koitettiin vieläkin väkivalla ruotuun mutta ei se enään onnistunut. Mun olisi pitänyt olla kaksikymppisenäkin vielä lapsi ja äidin talutushihnassa kuin koira. Kun nuorena tekee liian aikaisin lapsia, alkaa leikkimään kotia niin harvalla onnistuu ja omat mielenterveysongelmat vaan siirretään sukupolvesta toiseen niin ettei niitä ole käsitelty koskaan. Parisuhteessakin pitäisi harjoitella kauemman aikaa yhteiseloa niin ettei heti siihen tehdä lapsia ja katsotaan sitten onnistuuko vai ei. Kun sitten on epäonnistuttu ja lapset tehty niin kahta vaikeempaa on sen ruletin pyörittäminen taas uusiokumppanin kanssa. Samat ongelmat mutta näyttämö vaan muuttuu kun koskaan ei käsittele omia ongelmiaan. 

Minä ainakin olin ihan rikki ja sekaisin sitten kun piti omaa suhdetta alkaa luomaan. Luottaminen oli vaikeeta ja kotoa saatu malli ihan sairas. Ei ollut normaalia parisuhdemallia vanhemmista muuta kuin miehelläni joka sitten kestää sen kipuiluni, oireiluni eikä häipynyt. 

Mun äidin isä oli skitsofreenikko ja jotain oli periytynyt äidille sieltä. Ihme raivokohtauksia, joita pelkäsin.

Tuo yksityisyyden menetys ... minä sain päiväkirjan joululahjaksi ja tietysti luulin, että se on minun omaisuuttani. Jostain tajusin, että äiti oli avannut päiväkirjan lukon kai jollain pinnillä tms ja käynyt lukemassa kun olin koulussa. Ihmettelin niitä raivoamisia kun tulin kotiin koulusta, hän ei myöntänyt tietenkään mitään. Sitten huomasin että kaapissa jossa päiväkirjaa säilytin, onkin lukko. Lukitsin kaapin ja kätkin avaimen. Koulusta tullessa äiti tuli karjumaan että sitä kaappia ei saa panna lukkoon. Ei kertonut syytä siihen. Sitten oli pakko laittaa avain paikoilleen ja kirjoittaa päiväkirjaan neutraalia, jotain säästä jne., ei todellakaan yksityisiä asioita ja ajatuksia. Hän luki ne jutut. Joskus oli unohtanut viedä päiväkirjan takaisin. En uskaltanut kysyä missä se oli. Se tuli sitten paikoilleen aikanaan kun sitä oli ehkä kierrätetty jossain sukulaisissa.

Hän antoi päiväkirjan minulle takaisin, kun olin noin 45. Naureskeli jutuilleni tuolloinkin. Olin unohtanut koko päiväkirjan ja kun sain sen takaisin, muserruin pikkulapseksi jälleen.

Kylän akoista joku oli kuullut että kiroilen (murkkuna siis) ja tullut kertomaan sen äidilleni. Tästä sain kuulla ainakin viisi vuotta. Hän otti aina asian puheeksi uudelleen ja uudelleen.

Meillä ei halattu tai kehuttu, ei huomattu mitään pahojamieliä, ei lohdutettu sairaana eikä muutenkaan.

Olin sitten asunut jo 10 vuotta itsekseni ja vanhemmille oli tullut jokin hääkutsu tms., jossa luki päällä heidän nimensä ja PERHEINEEN. Äiti jaksoi jauhaa siitä pitkään että kuinka olen heidän perhettään edelleen. Vaikka en asunut siellä ja hankin oman leipäni.

Lomalla kuvittelin saavani olla ehkä jopa viikon siellä. Äitihän kielsi minua tulemasta ruokapöytään. Hain sitten kaupasta muutamaksi päiväksi jotain näkkileipää jne ja menin takaisin kaupunkiin.

Hoettiin kaikenmaailman lauseita, kuten: jos et tienaa, ei sinun pidä leipää syömän ja Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa ja kuinka hän on tämän talon kapteeni, ylpeys käy lankeemuksen edellä jne.

Sen päätin että omia lapsiani en alista tuollatavoin, vaan arvostan, kunnioitan ja autan heitä kaikessa. Sen asian olen pitänyt. En pannut paskoja kierrätykseen.

Hyi olkoon, että menee lukemaan toisen ihmisen päiväkirjaa!

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Ehkä just se pelko, että hyväksikäytöstä saattaa jäädä kiinni, kun kohde alkaa vaikuttaa tiedostavalta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti oli perheen huomion keskipisteenä olevan diktaattorityranni. Kaiken piti mennä hänen päänsä mukaan, tai sitten ei ollenkaan. Kaikkien piti olla riippuvaisia hänestä. Hän oli sosiaalisesti taitava ja rempseä, osasi näytellä täydellisesti ystävilleen empatiakykyä, jota ei todellisuudessa omannut ollenkaan. Kodin piti kiiltää 24/7h, kaappien olla täynnä ruokaa, lasten kulkea merkkivaatteissa... Kaikki oli vain pintaa. Koko ajan piti olla varpaillaan ja poissa tieltä. Opin olemaan huono ja huomaamaton. Veljeni oli todella villi tapaus, ja muistan elävästi kuinka häntä roikoteltiin korvasta ja piestiin. Siltikin minua piestiin enemmän, olin kilpi pikkuveljelleni. Koko ajan haukuttiin ja vähäteltiin. Ja joskus kehuttiin. Noitten pienten hyvien rippeiden takia selvisin. Rakastin äitiäni kovasti. Ja vihasin myös yhtä kovasti. 

Se oli yhtä mielenraiskausta. Teini-ikäisenä aloin kapinoimaan ja oirelemaan pahaa oloa. Äitini heittäytyi uhrin rooliin hienosti. Kaikille sukulaisille, pihan naisille, kaikille jaksoi valitella kuinka siitä tytöstä oli tullut kauhea murkku ja kuinka häntä nyt koetellaan. Huomio oli vain pääasia. 

Nyt emme ole olleet vuosiin väleissä. Olen katkera hänelle, ja mielenterveyteni takia en voi elää normaalia elämää. Olen kaikkien koettelemuksieni jälkeen hiljaisessa pysähtyneessä tilassa nuolemassa haavojani. Sääliksi käy myös vuotta nuorempaa veljeäni, joka on myös syrjäytyneenä omassa kodissaan. Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että masennuimme isämme kuolemasta, mikä ei ole totuus. 

Tämän takia olen se inhottava na..ttu joka kyseenalaistaa joka kerran sen aikuisen kertomuksen holtittomista teineistään ja olen se joka ei aukota mene mukaan tuohon parkumiseen. Sitä paitsi en edes tajua miksi jotkut puhuvat niin halveksuvaan sävyyn omista nuoristaan? Olen saanut sylkeä kasvoilleni monta kertaa kun olen kysynyt, että mites se aikuisen rooli perheessä että asiat ovat tuossa pisteessä? Olin itsekin tuollainen teini joka kapinoi todella rajusti, ja se oli periaatteessa eräänlainen tilipäivä äidilleni kuluneista vuosista. 

Murrosikäisiä on erilaisia, perheitä on erilaisia, mutta se teinien demonisointi on ihan käsittämätöntä kun taustalta löytyy myös aikuisen ongelmat. 

Itse uskon, että murrosikä tulee kaikenlaisten perheiden lapsille. Jos on jotakin traumakokemusta vanhemmistaan, myös ne nousevat pinnalle. Mutta yhtälailla teini kehittää myrskyä mistä tahansa asiasta, koska on.. noh...murrosiässä. Vanhemmat kyseenalaistetaan JOKA TAPAUKSESSA. Ehkä enemmän saa olla huolissaan silloin, jos lapsella EI ole murrosikää eli ei uskalla kyseenalaistaa vanhempiaan.

Jaa... mulla on kolme teinipoikaa, ja meillä on yhdessä KIVAA! Heistä kenelläkään ei ole sellaisia tavallisia teinimöhinöitä ja hormoonihyrräyksiä kummempia juttuja ollut. Eivät kapinoi, kun ei tarvitse kapinoida. En oikein keksi mistä heidän kanssaan pitäisi olla huolissaan, kun ovat iloisia ja onnellisia tyyppejä, joita on aina kuunneltu, joilta on pyydetty anteeksi silloin kun on ollut syytä, ja jotka ovat oppineet ottamaan myös muut huomioon.

Meillä ei ole koskaan ollut turhia sääntöjä sääntöjen vuoksi. KEtään ei satuteta tahallaan ja mitään ei rikota tahallaan, on yksi perussääntö, ja toinen on se, että asialliset hommat hoidetaan ( koulu kotityöt ja harrastukset), ja muuten saapi olla kuin ellun kanat. En keksi mitä vastaan tässä pitäisi kapinoida? 

Kiitos kaikille kirjoittajille! Romahdin eräästä syystä tänään ihan täysin, luin tätä viestiketjua ja ajattelin asioita. Keräsin täällä olleista hyvistä viesteistä itselleni seuraavan "omahoito-ohjeen" lähiajalle.

"Sinun pitäisi kelvata ihan omana itsenäsi, sellainen mikä olet sisimmiltäsi, kun kuoritaan kaikki opiskelut, tutkinnot, työpaikat ja tittelit pois. Lapsen pitäisi saada tuntea, että hän kelpaa hänenä itsenään ilman mitään ulkoista suoritusta. --> Olethan itse itsesi äiti ja hyväksyt itsesi.

Tuota tunnetta et ole saanut ja siksi elämäsi on ollut suorittamista ja hyväksynnän hakua. --> Kannattaa ajatella: ”Olen oikeasti hyvä ihminen ihan omana itsenäni ja kaikkine puutteineni.”

Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? --> Tämä kannattaa selvittää. (Ja suklaan syönti ei vie pahaa oloa pois.)

On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää.  --> Tätä kannattaa opetella.  Ja älä suorita elämääsi, jotta kokisit, että on oikeus olla olemassa.

Traumatisoituneilla ihmisillä viha kohdistuu näkyvimmin joko itsensä ulkopuolelle, tai itseensä. Minä kiroan aina itseni, miksi tein taas näin, enkö osaa edes kävellä, kuinka voin olla näin tyhmä, minun pitäisi varmaan kuolla pois, kun olen niin huono. --> Tästä kannattaa opetella pois."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Sama juttu minulla. En oikein tiedä kuka olen. Kiinnostuksen kohteet myös vaihtelee todella paljon ja olen valmis myös vaihtamaan niitä seuran mukaan. Jos esim porukka tykkää metallimusiikista niin sitten minäkin ja jos rokista niin sitten itsekin vaihdan siihen. Tiedän monesti asiasta paljon, mutta oikeastaan mikään niistä ei siltikään ole se oma juttuni. Olen opetellut tutustumaan moneen asiaan etten nolaisi itseäni tietämättömänä. Olen myös tämän takia aika persoonaton ihminen joka vaan myöntelee muita. En uskalla olla oma itseni ja toisaalta en edes tiedä kuka oikein aina olen. En ole saanut kasvaa niin, että oltaisiin tuettu omaa kasvua ja persoonan kehittymistä. Minusta on myös tullut sellainen näkymätön ja kiusaaminen vaan lisännyt tätä.

Olen myös juureton ihminen ja minulla ei ole mitään kotipaikkaa tai mitään sukuakaan. Muutenkin etäinen suku ja nyt yhteyden piti jäänyt täysin jo vanhempien aikana. Muitakaan läheisiä ei ole. Välillä kadehdin niitä joilla hyvät välit sukuun ja vielä jokin vanha kotipaikkakunta jonne esim kesäisin mennä käymään. Minua ei odota kukaan missään ja ainoa apu jota jotenkin saan on sitten otetta vanhemmilta. He sitten välillä käytännön seikoissa ( esim muutot ) auttavat. Rahaa heiltä en myöskään juuri saa, kun ovat aikoinaan tehneet virheitä asuntojen suhteen ja muutenkin jo aika pienet tulot, joten sitten näiden takia tilanne mennyt vielä kurjemmaksi. Välillä pelottaa miten käy, kun olen aika omillani ja pitää yksin pärjätä. Pelkään, että kun vanhempia ei enää ole niin sitten olen ihan yksin. Senkin takia on pakko pitää yhteyttä ja jotenkin aina uudellaan nöyrtyä, kun tarviikin johonkin apua. Minä siitä vain kärsisin jos katkaisisin välit ja senkin takia on pakko leikkiä, että kaikki on hyvin.

persoonattomuushäiriö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Ehkä just se pelko, että hyväksikäytöstä saattaa jäädä kiinni, kun kohde alkaa vaikuttaa tiedostavalta ihmiseltä.

Mun sairaassa lähtöperheessä fyysinen väkivalta loppui kun tulin teini-ikään, mutta syy ei ollut mikään noista yllä mainituista.

Isäni sanoi että me tytöt inhotamne häntä, eikä enää meihin koskenut.

Helpotus sinänsä, mutta henkinen pahoinpitely lähtikin sitten aivan uusille kierroksille.

Uskon jossakin sielussani edelleen olevani arvoton, inhottava, likainen, ruma, tyhmä, läski, että kukaan ei minua voisi rakastaa tai haluta, ettei minusta ikinä ole mihinkään.

Koko elämäni on taistellut näitä ajatuksia vastaan ja nelikymppisenä jo koko homma uuvuttaa.

Vanhempiini en ole enää missään yhteyksissä, miksi olisin?

Ihmettelin pitkään miksi isäni käyttäytyi noin ja miksi äitini ei koskaan puolustanut minua.

Nyt en enää ihmettele, aivan sama, olen nyt vapaa heistä, he eivät pääse enää aikuisen elämääni, jonka olen rakentanut työllä ja tuskalla.

Käyttäjä10803 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.

Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle. 

Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.

Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.

NO ei ole näin. Lapsi ei ole aina lojaali vanhemmilleen, minä en ollut. Minä olisin jo lapsena ollut valmis vaihtamaan vanhempani tosta vaan vaikka naapurin vanhempiin, ja olisin monella tapaa vieläkin.

Kyllä mä tiedostin jo hyvin varhain, että en pidä vanhemmistani, he ovat omituisia, mielivaltaisia, usein tunnekylmiä, aina etäisiä. Ja sellaista kohtalaista kuritusväkivaltaa suurempia "varsinaisia" ongelmia meillä ei edes ollut.

Tiedostan aikuisena, että mulla oli ihan tarpeeksi hyvät vanhemmat, että en tämän kummoisemmaksi kasvanut, ja olen pystynyt itseäni paljon aikuisena korjaamaan.

Mutta joo, ei lapset todellakaan aina rakasta vanhempiaan, pidä kasvuympäristöään hyvänä ja ole lojaali. Keskusteluista tiedän että en ole asiassa ainoa.

Kyse ei tosiaan ole lojaaliudesta, vaan uskomuksista.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille kirjoittajille! Romahdin eräästä syystä tänään ihan täysin, luin tätä viestiketjua ja ajattelin asioita. Keräsin täällä olleista hyvistä viesteistä itselleni seuraavan "omahoito-ohjeen" lähiajalle.

"Sinun pitäisi kelvata ihan omana itsenäsi, sellainen mikä olet sisimmiltäsi, kun kuoritaan kaikki opiskelut, tutkinnot, työpaikat ja tittelit pois. Lapsen pitäisi saada tuntea, että hän kelpaa hänenä itsenään ilman mitään ulkoista suoritusta. --> Olethan itse itsesi äiti ja hyväksyt itsesi.

Tuota tunnetta et ole saanut ja siksi elämäsi on ollut suorittamista ja hyväksynnän hakua. --> Kannattaa ajatella: ”Olen oikeasti hyvä ihminen ihan omana itsenäni ja kaikkine puutteineni.”

Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? --> Tämä kannattaa selvittää. (Ja suklaan syönti ei vie pahaa oloa pois.)

On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää.  --> Tätä kannattaa opetella.  Ja älä suorita elämääsi, jotta kokisit, että on oikeus olla olemassa.

Traumatisoituneilla ihmisillä viha kohdistuu näkyvimmin joko itsensä ulkopuolelle, tai itseensä. Minä kiroan aina itseni, miksi tein taas näin, enkö osaa edes kävellä, kuinka voin olla näin tyhmä, minun pitäisi varmaan kuolla pois, kun olen niin huono. --> Tästä kannattaa opetella pois."

Kiitos! Tämä tulee käyttöön!

Vierailija kirjoitti:

Onneksi löysin sattumalta tämän keskustelun ja luin n.5 tunnin bussi matkalla.On avartanut epäilyksiä ihmisten kertomuksista...että pahuus voi olla todellista.Voin kuvitella nuo hetket siinä tilanteessa kun se tapahtuu.Ihan kaikki..miten vanhanaikaista ajattelua,yms..Kyyneleet alkoi virtaamaan kohdalla äiti lyö itkevä lasta

Tähän ketjuun tuli uskomaton määrä viestejä jo ihan muutamassa päivässä.

En vieläkään osaa kuvitella että mun vanhempi oli parempi kuin Putin pelkään enemmän mun vanhempaa kuin putinia tai itse pirua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

isä siis ihmetteli missä olen ja miksi en tullut vastaan. olisipa tullut huoneeseen katsomaan. :(

Meillä isä reagoi näkemäänsä pahoinpitelyyn sanomalla, ettei lapsia saa lyödä. Silti hänestä oli ihan ok, että esimerkiksi nukuttamisen aikana päälläni istuttiin pitkiä aikoja vanhemman koko painolla. Ainoastaan toiseen huoneeseen kuuluva huuto oli ongelma. Jos kokemastaan tai näkemästääm väkivallasta kertoi, niin isä ei tehnyt mitään, kun "ei hän tuota ole nähnyt". Jälkikäteen syyllisyys yritetään kuitata sillä, että minulla saattaa kuulemma olla valemuistoja. Jep jep. Sairasta menoa.

Vaikeaahan tuollaista on myöntää. Jos hän on pahoillaan, se kannattaa ottaa vastaan epäsuorast: antaa hänelle mahdollisuus osoittaa rakkautta ilman "anteeksipyytämisen taakkaa". Antaa synnin olla, mitä on, ja katsoa mihin hän nyt pystyy. Näitä kahta ei sitten ehkä kannata enää koskaan sekoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Teininä tajusin. Vietin aikaa muiden ikäisteni perheiden kotona ja vanhemmat olivat mukavia ja rentoja, juttelivat minulle ja lapsilleen kivalla, normaalilla tavalla. Minun kotonani epävakaa äiti oli aina huonolla tuulella ja arvaamaton, haukkui minua huoraksi ja lihavaksi, huusi milloin mistäkin (vääränläinen ilme, puhuin liikaa/liian vähän, söin liian hitaasti)... Hän siis huusi suoraa huutoa jos esim. rikoin jotain vahingossa, vaikka se olisi ollut hammastikku. Asuimme omakotitalossa niin ei kukaan naapuri kuullut. Meillä oli omituisia sääntöjä muutenkin, esim. jos soitin jollekin niin puhelu sai kestää vain 5 min. ja suihkussa sai myös olla aina vain 5 min. Jos aika meni ohi äitini hakkasi ovea ja karjui ja uhkaili vaikka millä. Ikinä en saanut mitään kivaa, ostin jo teininä itse vaatteeni kirpparilta itse tienaamillani rahoilla. Ja siis vanhempani eivät olleet köyhiä, äiti oli itseasiassa todella rikas. Halusi vaan kiusata minua. Veljelläni oli aivan eri kohtelua, hänelle annettiin rahaa ja maksettiin ajokortii ym. Ja hänelle puhuttiin kauniisti. Velikään ei tosin koskaan tuonut kavereitaan kotiimme, kai hänkin älysi ettei äiti ole ihan normaali. 

Ooh... Niin tyyppilinen esimerkki neuroottisesta, sadistisesta kontrollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vieläkään osaa kuvitella että mun vanhempi oli parempi kuin Putin pelkään enemmän mun vanhempaa kuin putinia tai itse pirua.

Eli pelkäät mummiasi, joka oli yhtä kaoottinen kuin Biden, isuliasi joka lässytti houreita kuin Niinistö, ja äippääsi joka sekoili ja tuhosi omansa kuin Zelenskyi?

Tämä kommentti osoittaa kuinka paljon empatiakyvyttömiä,kylmiä ja julmia on tässä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Nostelen taas vanhoja viestejä, mutta tämän tunnekylmän m ulkun maailmankuva on kertaikaikkisen outo.

Itse olen hakeutunut terapiaan sen takia, kun olin masentunut koulukiusaamisen vuoksi. Kävi sitten matkan varrella ilmi, että mun oireiluni ei johtunutkaan siitä, vaan väkivaltaisesta lapsuudesta. Nyt kolmivuotinen terapiani on loppusuoralla ja masennus on selätetty, mutta paljon on asioita jotka ovat ylitsepääsemättömiä. Tokihan on sellaisia ihmisiä, kuin lainaamani, jolla ei ole mitään kosketuspintaa empatiaan muita kohtaan, mutta omassa elämässäni on valtavasti asioita, joita en pysty tehdä sen vuoksi miten sairaassa ympäristössä olen kasvanut. En pysty intiimiin kanssakäyntiin, tai kevyempäänkään seurusteluun, en halua että minuun kosketaan, olen seksuaalisesti äärimmäisen estynyt (valehtelematta mielummin riistäisin itseltäni hengen, kuin antaisin kenenkään kajota itseeni). Sosiaalisia ongelmia on myös todella paljon, tämä on johtanut siihen, että mikään ihmissuhde ei kestä vaikka kuinka yrittäisin.

Toisin kuin lainaamani henkilö kuvittelee, ei nuo ole millään tavalla liitoksissa siihen, ettenkö kantaisi vastuuta elämästäni. Käyn töissä, pyöritän arkea, hoidan lemmikkini, teen kahta eri vapaaehtoistyötä. Se, että sosiaalinen ja intiimi elämäni on rikki, ei tarkoita ettenkö varsinaista elämää saisi rullaamaan. Mutta kuten sanottua, onhan meitä ihmisiä joka junaan, toiset tykkää talloa muita jalkoihinsa heti kun on tilaisuus. Empatia on vaikea asia joillekin.

Surullisen tutulta kuulostaa. Äitini on niitä ihmisiä, jotka luulevat että lannistamalla suojellaan lasta pettymyksiltä ja että riittävästi inhottu ja sätitty lapsi sisuuntuu ja antaa parastaan. Ja jos lapsi pyrkii oma-alotteisesti yhteyteen vanhempansa kanssa, lasta pitää kohdella kuin ilmaa - edes katsekontaktia ei saa.

Lapsena melkein kuolin siihen rakkauden puutteeseen. Saatoin nukkua 12-16 tunnin yöunia enkä syönyt juuri mitään. Laihuuteni oli jälleen uusi motkotuksen aihe äidilleni. Elin pelkästään sille "hyvä"-sanalle, jonka saatoin saada jos kokeesta tuli 10+. Voitte kuvitella miten kovasti pänttäsin, se oli kuin elinehto, janosin hyväksyntää kuin janoon kuoleva vettä!

Mutta kieroonhan minä kasvoin. Pelkään ihmisiä ja näen muissa ihmisissä pelkästään listan vaatimuksia, jotka minun pitäisi täyttää jopa terveyteni uhalla. Kuulen epätäsmällisissä sanavalinnoissa ja rennossa arkipuheessa moitteet ja pilkallisuuden, vaikka puhuja olisi järjellä ajateltuna hyväntahtoinen. Uskon ja oletan, etten saa odottaa muilta mitään ja etten saa mitään vastineeksi, koskaan, mistään. En myöskään anna itsestäni mitään, koska oletan itselleni rakkaiden tavaroiden katoavan ja asioiden muuttuvan pilkankohteiksi... Äiti piilotti tavaroitani, luki päiväkirjani keksiäkseen osuvampia haukkuja ja yritti muutenkin "karaista" minua kestämään elämää. Äiti oli pilkallinen, kylmä ja kontrolloiva. Olen satavarma, että hän vihaa minua.

Isäni teki parhaansa ja kannatteli minut aikuisuuteen. Niukasti, mutta silti. Hän olisi voinut tehdä miljoona asiaa paremmin (erota ja pelastaa minut, muun muassa), mutta hän sentään kohteli minua kuin ihmistä. Soittelenkin isän kanssa säännöllisesti, huolehdin hänen terveydentilastaan ja juttelemme päivän uutisista. Äidiltä sain viime uutena vuotena tekstiviestin ja vartin kuluttua räyhäkän toisen viestin, sillä en ollut heti vastannut hänelle. Minä parka olin nukkumassa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Ihme touhua.

(edellinen tekstin lainaus epäonnistui)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teininä tajusin. Vietin aikaa muiden ikäisteni perheiden kotona ja vanhemmat olivat mukavia ja rentoja, juttelivat minulle ja lapsilleen kivalla, normaalilla tavalla. Minun kotonani epävakaa äiti oli aina huonolla tuulella ja arvaamaton, haukkui minua huoraksi ja lihavaksi, huusi milloin mistäkin (vääränläinen ilme, puhuin liikaa/liian vähän, söin liian hitaasti)... Hän siis huusi suoraa huutoa jos esim. rikoin jotain vahingossa, vaikka se olisi ollut hammastikku. Asuimme omakotitalossa niin ei kukaan naapuri kuullut. Meillä oli omituisia sääntöjä muutenkin, esim. jos soitin jollekin niin puhelu sai kestää vain 5 min. ja suihkussa sai myös olla aina vain 5 min. Jos aika meni ohi äitini hakkasi ovea ja karjui ja uhkaili vaikka millä. Ikinä en saanut mitään kivaa, ostin jo teininä itse vaatteeni kirpparilta itse tienaamillani rahoilla. Ja siis vanhempani eivät olleet köyhiä, äiti oli itseasiassa todella rikas. Halusi vaan kiusata minua. Veljelläni oli aivan eri kohtelua, hänelle annettiin rahaa ja maksettiin ajokortii ym. Ja hänelle puhuttiin kauniisti. Velikään ei tosin koskaan tuonut kavereitaan kotiimme, kai hänkin älysi ettei äiti ole ihan normaali. 

Ooh... Niin tyyppilinen esimerkki neuroottisesta, sadistisesta kontrollista.

Ja kuinka paljon poikiin kohdistuu enemmän välittävää ja ihanaa huolenpitoa, poikia lellitään ja saavat mennä ja tulla ja sotkea kuinka paljon pojat saa rahaa,pojat saa vaatteita, pojat saa leluja,poikia kehutaan ja poikien kanssa tehdään asioita oli sitten kyseessä mopot tai television katselu. Näin oli meillä jossa meitä tyttöjä oli 4 ja poikia 2, tytöt hoiti kaikki kotityöt ja jopa joskus ulkotyöt, poikien ei tarvinnut juurikaan osallistua en muista myöskään että pojille olisi juurikaan huudettu jos ei liittynyt mopon korjaukseen, tyttöjä solvattiin,haukuttiin ja karjuttiin mitä kaikkea jätetty tekemättä koskaan ei kiitoksen sanaa saatikka rahaa annettu mihinkään siistiä piti olla mutta mihinkään ei saanut koskea, ruokaa piti tehdä mutta ei saanut tehdä kuin perusruokia jossa piti olla rutkasti sipulia mitä itse en koskaan sietänyt enkä aikuisenakaan pysty tykkäämään, aina varpaillaan,varuillaan ja läksyjen aikana huudettiin käymään ja sitten tulikin paasaamista ja motkottamista että taas on hukattu se ja se tavara....

Että joo aika usein toistuu teema että pojat saa kaiken ja tytöt ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Joka toisella kansalaisella olisi varmaan ollut aihetta mennä terapiaan, jos kriteerinä olisi ollut, onko hän riski seuraavan sukupolven hyvinvoinnille. Ja tämä on varmasti ylioptimistista, jos ajattelee, että vain puolella!