Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Varmaan joskus ala-asteella, kun tajusin määritteleväni paikat baarien kautta ja kaverit eivät ymmärtäneet, mitä tarkoitin, että "siinä baarin X vieressä oikealla". Kolusin kaikki paikkakunnan baarit läpi jo 7-vuotiaana isää etsien. Äiti välillä kuskasi baarin edustalle, jotta ei mun tarvinnut kävellä edestakaisin ja ympäri kaupunkia. Lisäksi kun ei kotiin voinut pyytää kavereita, kun isä oli "ollut autotallissa". Kavereille pystyi menemään milloin vain. Pelkäsin isää todella paljon välillä. En saanut kävellä kotona, kun varpaat "naksuivat". Sain kotiarestia. Opettelin kävelemään kantapäillä. Sain kotiarestia kun kuului töminä... Jne.
Kun lisäksi olin koulukiusattu, niin missään ei voinut olla. Toisaalta jos tuota lapsuutta ei olisi ollut, niin en varmaan olisi opiskellut asianajajaksi. Oli tunne, että "P-kele näytän teille kaikille". Vanhemmat kyllä mahdollistivat opiskeluni ja ovat olleet tukena jo lähes 20 vuotta, mutta syömishäiriö ja alko jäi elämään minussa. Samoin arkuus ihmisiä kohtaan "siviilissä". Ammatin varjoon pystyn piiloutumaan.
F
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt vasta syksyllä aloitin psyykkisen sairaanhoitajan luona käymiset. Todennäköisesti nyt sitten lähete psykoterapiaan. Ei työhöni vaikuta mitenkään, mutta omat tunteet jääneet aina käsittelemättä ja läheisiä ihmissuhteita en oikein osaa rakentaa
F
Vierailija kirjoitti:
Nyt vasta syksyllä aloitin psyykkisen sairaanhoitajan luona käymiset. Todennäköisesti nyt sitten lähete psykoterapiaan. Ei työhöni vaikuta mitenkään, mutta omat tunteet jääneet aina käsittelemättä ja läheisiä ihmissuhteita en oikein osaa rakentaa
F
Hienoa että olet nyt tuossa tilanteessa, apua saamassa! Hyvän teraputin avustuksella elämäsi voi muuttua todella paljon- ja parempaan:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.
Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.
Kotiasioista kiellettiin puhumasta.
Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.
Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!
Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.
Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.
En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.
Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.
Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.
Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.
Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.
Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.
Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.
Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.
Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.
On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.
Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.
Ja sekin vaikuttaa kokemukseen, jos on siinä asemassa, että joutuu olosuhteiden pakosta kantamaan paljon huolta sisaruksistaan. Muilla sisaruksilla on joku joka perheessä tukee heitä vanhempien toiminnasta huolimatta, vastuunkantajasisaruksella taas ei. Hän joutuu hyvin erilaiseen ja yksinäiseen rooliin.
Vastuunkantajat selviytyvät yleensä parhaiten omassa elämässään. He osaavat kantaa vastuun myös itsestään ja ymmärtävät että vika on vanhemmissa ei itsessään.
Yleensä niistä, jotka ovat selvinneet vähemmällä, tulee niitä elämässään katkeroituneita martryyreja jotka eivät saa otetta elämästään ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan.Vastuunkantaja voi palaa jo nuorena loppuun, jos ei saa mistään apua.
Minä esimerkiksi ymmärrän monen asian olleen kotona pielessä, mutta olen silti hyvin taipuvainen edelleen kokemaan kaikenlaisista asioista syyllisyyttä, kun vastuuta oli suhteessa omiin kykyihin aivan liikaa lapsena.
Pidin lapsuudessa äitiäni hyvänä tyyppinä ja äitinä. Kaikenlaista sattui ja tapahtui, mutta näin sen muiden viaksi, kuten äiti sen osasi pukea. Myöhemmin olen tajunnut, että äitini on hieman yksinkertainen ja itsekäs ihminen, joka tarkoittaa kyllä hyvää, mutta katsoo kaiken tiukasti omasta näkökulmastaam sitä itse tajuamatta. Hän valehtelee ja vääristelee asioita, jotta syyttävä sormi ei koskaan osoittaisi häneen. Hän myös kerjää huomiota, sanoisinko mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kokonaisuutena todella raskas ihminen. Olen ala-asteella mm. joutunut vaihtamaan luokkaa hänen sekoilujensa takia. Toki silloin en sitä tajunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän sen jo pienenä lapsena tajusi, kun kavereiden perhe-elämää seurasi. Nyt vasta näinä päivinä olen tajunnut että jos eläisin samanlaista lapsuutta tänä päivänä, olisin huostaanotettu. Olisko se sitten kuitenkaan parempi vaihtoehto? Epäilen, sen verran karuja tarinoita kuulee näistä sijaisperheistä ja laitoksista. Pelkäsin ihan sairaasti kaikkea, ihan kaikkea ja kaikkia, jos siihen vielä olisi tullut pakkohuostaanotto, olisin varmasti traumatisoitunut vielä pahemmin. Niin tai näin, paskoja muistoja sain riesaksi ja ikuisen häpeäntunteen.
Ensimmäinen seikka oli se, kun isäni suhtautui urheiluun ihan tosissaan ja minun piti aina olla paras. Jos en ollut niin siten olin liian hidas ja sain haukut. Harkoissa piti tehdä aina niinkuin hän sanoi. Urheilu oli minulle pakkoa. Välillä tykkäsin, mutta isäni sai minut pelkäämään aina sitä miten hän suhtautuu päivän kilpailutulokseen. Jos menestyin niin olin onnellinen vain siitä, ettei isäni voinut ehkä suuttua. Tosin kolmas sija olisi pitänyt olla voitto jne ja niinpä en aina ollut turvassa edes mitali kaulassa. Harmi sinänsä, koska olin ihan hyväkin välillä ja isäni toisaalta pilasi urheiluni ja treenit olivat niin rankkoja välillä, että minulle on ehkä jäänyt jokin virheasento jalkoihinkin noista vuosista. Olin ihan puhki monesti ja silti piti vielä koulu hoitaa ja ei saanut epäonnistua. Tämä oli varmaan isäni yritys karaista minua ja tehdä minusta rohkeampi ja parempi sen ujon ja aran sijaan, mutta tulin vain varovaisemmaksi. Itsetuntoni oli todella huono ja sen takia olinkin helppo kohde koulussa muiden arvostelulle. Ihan suoranaista kiusaamista ei aluksi ollut, mutta olin sitten muille se joka ei sanonut vastaan ja miellytti muita.
Toinen seikka oli se miten vanhemmat suhtautuivat, kun minua kiusattiin. He eivtä oikeastaan yläkoulussa enää auttaneet mitenkään ja koko asia unohdettiin. Oli myös eräitä tilanteita, kun äitini kuuli miten minua haukuttiin, mutta ei edes tukenut minua mitenkään. En saanut ikinä lohdutusta tai kannustustakaan. Koulu piti silti hoitaa hyvin ja minulle tuli sitten urheilun sijaan ( oli loppunut, kun isää ei enää kiinnostanut, vaikka käänsikin sen ettei minua kiinnostanut) muita aikaa vieviä harrastuksia joissa pakko käydä ja menestyä. En koskaan ole saanut kelvata omana itsenäni ja aina kotona sellainen jännittynyt tunnelma ja vanhemmat riitelivät. Olin herkkä lapsi ja aina jännittynyt.Näistä on jäänyt oireita minulle ja kiusaaminen vielä päälle. Voin jatkaa ehkä myöhemmin vielä lisää tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän sen lapsena jo aisti, kun perheessä niinsanottu virtahepo olohuoneessa. Tarkoitti viikkotissuttelua ja välillä kunnolla koko yön kestäviä juopotteluita, vaikka seinän takana nukkuu varhaisteini. Ehkä ajattelin, että saahan sitä nyt välillä juhlia näin silloin. mUtta aikuisena tajunnut, ettei lapsiaan arvostava ja tervehenkinen vanhempi tee näin, ainakaan siitä mitään ilmoittamatta tai muuten. Kenenkään ei pitäisi pelätä peiton alla, ja valvoa öitään arkena. Kyllä se jättää jotain traumaa. Samoin joskus kun menin hakemaan luokkakaveria aamusin mennäksemme samaa koulumatkaa, ihailin miten siellä kysyttiin onko kirjat mukana ja kaikki hääräili siellä kotoisasti aamuisin. Ajatelin, olisipa mukava kun minunkin aamut olisivat sellaisia, eikä yksinäisiä kuunnellen vaan kauheaa kuorsausta jostain. JOskus jännitti älyttömästi joku esitelmä, ja siihen olis kaivannut jotain tsemppiä ja muutenkin kehua siitä , että on jossain onnistunut. Muistelen silti hyvällä kotiruokaa, se oli hyvää. Niin ja yhteisiä luontoreissuja. EI pahaa, ettei hyvääkin siis.
Rikki99 kirjoitti:
Ymmärsin kyllä jo ihan skidinä että tämä "musta pilvi" joka oli yhden vanhempani jatkuva ahdistus ja masennus ei ole normaalia. Sen mustan pilven oikeen tunsi sisimmässään vaikka en edes tiennyt että tälle on oma sanansa "masennus".
Luulin myös että jatkuva negatiivisuus on normaalia, en tiennyt että on perheitä joissa ei valiteta aivan kaikesta.
Masentunut vanhempi saattaa olla hyvin raskasta seuraa, jos hän purkaa pahan olon lapsiinsa. Meillä isä ei koskaan ollut masennuksen takia hoidossa. Hän haukkui paljon lapsiaan ja yleensä pyrki vetäytymään omiin oloihinsa. En tiennyt mistä käyttäytymisessä oli kyse ja usein mietin, ettei isä taida rakastaa minua. Välillä jopa kysyin asiasta. En kokenut olevani pidetty lapsi, koska sen verran ankaraa kritiikki oli ja hellyydenosoituksia ei näkynyt. Eri asia olisi varmasti ollut, jos tätä käytöstä olisi jotenkin selitetty, mutta isän mielestä hänellä ei ollut ongelmaa, vaan kaikki toiset olivat ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen seikka oli se, kun isäni suhtautui urheiluun ihan tosissaan ja minun piti aina olla paras. Jos en ollut niin siten olin liian hidas ja sain haukut. Harkoissa piti tehdä aina niinkuin hän sanoi. Urheilu oli minulle pakkoa. Välillä tykkäsin, mutta isäni sai minut pelkäämään aina sitä miten hän suhtautuu päivän kilpailutulokseen. Jos menestyin niin olin onnellinen vain siitä, ettei isäni voinut ehkä suuttua. Tosin kolmas sija olisi pitänyt olla voitto jne ja niinpä en aina ollut turvassa edes mitali kaulassa. Harmi sinänsä, koska olin ihan hyväkin välillä ja isäni toisaalta pilasi urheiluni ja treenit olivat niin rankkoja välillä, että minulle on ehkä jäänyt jokin virheasento jalkoihinkin noista vuosista. Olin ihan puhki monesti ja silti piti vielä koulu hoitaa ja ei saanut epäonnistua. Tämä oli varmaan isäni yritys karaista minua ja tehdä minusta rohkeampi ja parempi sen ujon ja aran sijaan, mutta tulin vain varovaisemmaksi. Itsetuntoni oli todella huono ja sen takia olinkin helppo kohde koulussa muiden arvostelulle. Ihan suoranaista kiusaamista ei aluksi ollut, mutta olin sitten muille se joka ei sanonut vastaan ja miellytti muita.
Toinen seikka oli se miten vanhemmat suhtautuivat, kun minua kiusattiin. He eivtä oikeastaan yläkoulussa enää auttaneet mitenkään ja koko asia unohdettiin. Oli myös eräitä tilanteita, kun äitini kuuli miten minua haukuttiin, mutta ei edes tukenut minua mitenkään. En saanut ikinä lohdutusta tai kannustustakaan. Koulu piti silti hoitaa hyvin ja minulle tuli sitten urheilun sijaan ( oli loppunut, kun isää ei enää kiinnostanut, vaikka käänsikin sen ettei minua kiinnostanut) muita aikaa vieviä harrastuksia joissa pakko käydä ja menestyä. En koskaan ole saanut kelvata omana itsenäni ja aina kotona sellainen jännittynyt tunnelma ja vanhemmat riitelivät. Olin herkkä lapsi ja aina jännittynyt.Näistä on jäänyt oireita minulle ja kiusaaminen vielä päälle. Voin jatkaa ehkä myöhemmin vielä lisää tätä.
Äiti sanoi joskus minulle kiusaamisesta kertoessani, että ansaitsen sen, koska olin valvonut yöllä pitkään (humalainen isä esti menemästä nukkumaan, koska kaipasi kuuntelijaa).
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Jossain vaiheessa moni lapsi aikuisena ymmärtää sen, että syy siihen miksi vanhemmat eivät auta, ei ole se etteivät he voisi auttaa, vaan se etteivät he halua olla lapsensa tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.
Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.
Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.
Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.
Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.
Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.
Meillä itsenäisyyttä korostanut vanhempi, joka kieltäytyi auttamasta lapsiaan oli itse nuoruudessaan saanut paljon monenlaista rahallista tukea omilta vanhemmiltaan. Häntä ei vain huvittanut laittaa vastaavaa eteenpäin kun oli kyse omista lapsista, vaan hän käytti rahat mieluiten itseensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.
Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.
Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.
Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.
Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.
Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.
Älä ruoki trollia. Ilmianna vaan kaikki riitaa haastavat viestit ja jätä muuten huomiotta. Ei tuo ihminen halua mitään muuta kuin sairasta huomiota provosoinnillaan. Kannattaa keskittyä keskustelemaan ihan muiden kanssa ja ilmiantaa asiattomuuden ja riidan haluiset keskustelijat.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata vastata tuolle yhdelle riidanhaastajalle ja hänen sivupersoonalleen (valaistunut :D) yhtään mitään. Älkää kiinnittäkö millään tavalla huomiota. Kyseessä on häiriintynyt yksilö, joka saa lisää vettä myllyynsä huomiosta. Siitä pääsee eroon vain jättämällä huomiotta.
Joo ei vastata hänelle yhtään mitään. Ollaan siten että ei huomattais koko tyyppiä.
Jossain se tuijottelee ruutua lasit höyryssä ja kainalot märkinä, että mikä on.
Siksi painoin tykkäystä sun kirjootukselle. Pidetään me maalaiset yhtä.
ajanai kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.
Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.
Kotiasioista kiellettiin puhumasta.
Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.
Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!
Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.
Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.
En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.
Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.
Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.
Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.
Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.
Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.
Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.
Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.
Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.
On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.
Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.
Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.
Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.
Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.
Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.
Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.
Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.
Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.
Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.
Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.
Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?
Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.
Itseasiassa sinä ahdistuit. Hyökkäys on paras puolustus silloin kun kohtaa asian, jota ei voi itsessään sietää. Ja sen asian yleensä näkee kaikissa muissa. Ihan turhaan itse uhriudut siitä, että sinun ”tukesi” ja ”apusi” ei kelpaa, sinä keksit ihmisten kirjoittamista asioista omia olkiukkojasi ja suutut, kun sinulle sanotaan, että asia ei ole noin mitä mielessäsi olet kuvitellut. Sinä et osaa tehdä eroa itsesi ja muiden välille, vaan näet muut itsesi jatkeena.
Itse huomasin saman. Hän on valaistunut ja korkeammalla tasolla kuin erillään kaikesta kuvittelevat persoonat.
Hän kokee maailman isona yhtenä hyytelönä ja on osa myös sinua ja minua.
Tiedän itse tämän koska valaistuin Intiassa 1988 jooga seminaarissa.
Siitä lähtien olen yrittänyt kertoa muille että emme ole erillisiä asioita vaan yksi iso hyytymäklimppi.
Olet tavallaan oikeassa, mutta hän on enemmän oikeassa kuin sinä olet ja sen lisäksi vieläpä valaistunut.
Hauska tavata muitakin valaistuneita korkeita olentoja aihe vapaalla.
Toivottavasti tästä ketjusta purkautuu sinullekin oivallus suuremmasta ja pääset osalliseksi minuutta.
Valaistumisia voi varmaan olla monenlaisia. Itse olen paljon pohtinut näitä lapsuudesta hankittuja ja valmiita oppimismalleja ja kaikkea sitä mihin uskonut joskus. Me synnytään jotkut sellaisiin olosuhteisiin, että siinä pitää vaan sitten opetella sopeutumaan, jos tuntee ja kokee ettei kaikki ole ihan normaalia. KUn itsenäistyy ja saa kokemuksia lapsuudenkodin ulkopuolelta, alkaa hahmottamaan oman 'eriyden' ja saa oivalluksen, että voi käyttää pohjana sitä mikä on saatu se hyvä siis, ja siitä lähtee rakentamaan minuutta uudelleen. Jos on mollattu ja aliarvostettu, se pitää vaan tiedostaa ettei se määritä Sinua. Se on jonkun sinulle kertomaa mielentuotetta, joka on Hänen mielipiteensä. Se on suht pitkä tie sitten aikuisena alkaa uudestaan, mutta se on mahdollista. En usko mihinkään hyytelöklimppiin , kaikki me ollaan eri , omia yksilöitämme. Echhard Tollea suosittelen.
eiväliä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ajanai kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.
Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.
Kotiasioista kiellettiin puhumasta.
Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.
Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!
Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.
Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.
En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.
Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.
Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.
Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.
Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.
Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.
Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.
Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.
Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.
On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.
Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.
Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.
Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.
Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.
Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.
Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.
Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.
Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.
Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.
Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.
Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?
Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.
Itseasiassa sinä ahdistuit. Hyökkäys on paras puolustus silloin kun kohtaa asian, jota ei voi itsessään sietää. Ja sen asian yleensä näkee kaikissa muissa. Ihan turhaan itse uhriudut siitä, että sinun ”tukesi” ja ”apusi” ei kelpaa, sinä keksit ihmisten kirjoittamista asioista omia olkiukkojasi ja suutut, kun sinulle sanotaan, että asia ei ole noin mitä mielessäsi olet kuvitellut. Sinä et osaa tehdä eroa itsesi ja muiden välille, vaan näet muut itsesi jatkeena.
Itse huomasin saman. Hän on valaistunut ja korkeammalla tasolla kuin erillään kaikesta kuvittelevat persoonat.
Hän kokee maailman isona yhtenä hyytelönä ja on osa myös sinua ja minua.
Tiedän itse tämän koska valaistuin Intiassa 1988 jooga seminaarissa.
Siitä lähtien olen yrittänyt kertoa muille että emme ole erillisiä asioita vaan yksi iso hyytymäklimppi.
Olet tavallaan oikeassa, mutta hän on enemmän oikeassa kuin sinä olet ja sen lisäksi vieläpä valaistunut.
Hauska tavata muitakin valaistuneita korkeita olentoja aihe vapaalla.
Toivottavasti tästä ketjusta purkautuu sinullekin oivallus suuremmasta ja pääset osalliseksi minuutta.
Valaistumisia voi varmaan olla monenlaisia. Itse olen paljon pohtinut näitä lapsuudesta hankittuja ja valmiita oppimismalleja ja kaikkea sitä mihin uskonut joskus. Me synnytään jotkut sellaisiin olosuhteisiin, että siinä pitää vaan sitten opetella sopeutumaan, jos tuntee ja kokee ettei kaikki ole ihan normaalia. KUn itsenäistyy ja saa kokemuksia lapsuudenkodin ulkopuolelta, alkaa hahmottamaan oman 'eriyden' ja saa oivalluksen, että voi käyttää pohjana sitä mikä on saatu se hyvä siis, ja siitä lähtee rakentamaan minuutta uudelleen. Jos on mollattu ja aliarvostettu, se pitää vaan tiedostaa ettei se määritä Sinua. Se on jonkun sinulle kertomaa mielentuotetta, joka on Hänen mielipiteensä. Se on suht pitkä tie sitten aikuisena alkaa uudestaan, mutta se on mahdollista. En usko mihinkään hyytelöklimppiin , kaikki me ollaan eri , omia yksilöitämme. Echhard Tollea suosittelen.
Täysin konkreettisestihan sinä olet klimpissä siinä missä kala on vedessä ja sinä olet vain ilmassa.
Emme me ole mitenkään erillään olevia vaan ilma on liimana. Olemme kaikki yhdessä isossa hyytelössä.
Taisin juuri haistaa sinut.
No tässä juuri nähdään nämä näkemyserot, anna egosi olla ja anna siten myös muiden olla. Okee ? ja juu kaikki ollaan energiaa ja kaikki värähtelee ja mitä näitä nyt olikaan. MUtta täällä keskustellaan nyt selviämisestä ja ihan arjen asioista. Intia on kumma ja metka paikka varmaan.
Etkö osaa lukea? Täällä on 1-2 syyllistäjää jotka suureen ääneen rääkyy miten kaltoinkohdellut on laiskoja saamattomia märisijöitä jotka ei saa mitäön aikaan ja ovat itse syyllisiä ihan kaikkeen.