Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Ellei nuori sukupolvi osaa kyseenalaistaa lapsuudenkotiaan ja senaikaista arvomaailmaa, ollaan vaikeuksissa.

Nuorten on aina kapinoitava tietyllä tavalla ja otettava uudet oman aikakautensa arvot käyttöön.

Se kuuluu elämään. Muuten ollaan koko ajan kivikaudella.

Mistä täydellinen perhe löytyisi? Taitaapa olla kuvitelmaa.

Kaikki ihmiset eivät aikuisiällä oireile voimakkaasti lapsuuden- ja nuoruudenkokemustensa takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.

Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .

Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)

Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...

Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.

No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?

T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa

Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.

Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.

Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.

Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:

- posttraumaattinen stressireaktio

- toistuva masennus

- määrittämätön ahdistuneisuushäiriö

Ensimmäistä kertaa hakeuduin psykologin luokse sen takia, kun kerroin pelkääväni paljastuvani yhtä väkivaltaiseksi ihmiseksi kuin oma vanhempani ja mietin uskallanko hakeutua koskaan parisuhteeseen tämän vuoksi. Koska vastaanotolla käyttäydyin rauhallisesti asiasta puhuessani enkä esimerkiksi heitellyt tavaroita, niin minua ei jostain syystä otettu lainkaan tosissaan.

Asiantuntevan ammattilaisen kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kun apua hakee, koska osa asioista on sellaisia, että ne voivat ahdistaa myös hoitoalan ihmisiä, jos heillä ei ole näistä aiheista osaamista. Onneksi myöhemmin olen tavannut osaavampia ammattilaisia ja saanut apua.

Kehitykselliset traumat ovat tosiaan siinä mielessä hankalia tunnistaa, koska oireilevassa perheessä on pakko kehittää paljon selviytymiskeinoja, niin ne saattavat näennäisesti peittää osan psyykkisestä oireilusta. Jossain määrin tottuukin siihen, että on paha olla ja yrittää erilaisin tavoin kontrolloida tätä pahaa oloaan, että jotenkin selviytyisi. Vaikka suoriutuisi monista asioista hienosti, niin päivittäin saattaa olla ajattelua tyyliin "olen myrkyllinen, sairas, vihaan kaikkea, kunpa vain kuolisin pois, en tule ikinä selviämään". Ja sitten näitä ajatuksia vain yrittää turruttaa erilaisin keinoin, ettei täysin romahtaisi. Paniikki, viha ja epätoivo hallitsevat elämää.

Ompa hyvin kuvattu oma elämäni. Olen tavallaan älykkyyteni ansiosta päässyt eteenpäin, olen opiskellut itsenäisesti paljon, lähtenyt kehittämään tietoisesti persoonaani ja lahjojani, olen hallinnut tunne-elämääni ja vireystilaani esimerkiksi liikunnalla, tai harrastukseen intohimoisesti uppoamalla. Näiden avulla olen räpistellyt kuta kuinkin kasassa niin, että olen ollut vain todella lyhyillä sairaslomilla. Vaikka samanaikaisesti psyykkisesti olen ollut siinä kunnossa, että olen vain ajatellut, että haluan kuol-la. Mistään ei tule mitään. Epäonnistun kaikesta. En selviä. En jaksa enää. Vihaan kaikkea. En näe mitään hyvää. En nauti mistään. Haluan vain itkeä. Silti niissäkin tilanteissa olen pakottanut itseni käymään töissä, suorittamaan koulua tai muuta vastaavaa. En ole ollut yhdelläkään muutamaa kuukautta pidempää olleella sairaslomalla, vaikka olen ollut ihan rikki ja valmis luovuttamaan. En tajua miksi en. Olen ollut oikeasti todella vakavasti masentunut ja äärimmäisen ahdistunut. Olen paennut masennusta ja ahdistusta johonkin pakkotekemiseen. Esimerkiksi pakonomaiseen liikuntaan. Nyt olen taas siinä kunnossa, että kannattelen haurasta mielenterveyttäni liikkumalla pakonomaisesti. Pidän itseni pakosti liikkeessä.

Tuota kaikkeahan pitää yllä lapsuudenkodin perintönä mukana kulkeva sisäinen turvattomuuden tunne. Ei uskalla pysähtyä vaikka olisi miten paha olo, koska tuntuu ettei kukaan ota koppia, jos käy pahasti. Minulle psykiatrisen hoidon piiriin päätyminen oli äärimmäisen hyvä kokemus, koska ensimmäisen kerran elämässäni tuli sellainen tunne, että edes jotain kiinnostaa miten minä voin.

Elämäni ollessa pahassa kriisissä vanhempia ei ihmeemmin tuntunut kiinnostavan miten voin, mutta yhteiskunta onneksi otti minusta kopin ja pääsin vihdoin puhumaan ajatuksistani. Ei minua haitannut se, että nämä ihmiset huolehtivat toisista työkseen. Ensimmäisen kerran elämässäni sain olla tyytyväinen siihen, että minusta huolehdittiin enkä koko ajan vain joutunut uupuneena sinnittelemään omillani.

Se on todella harmillista, että valitettavasti kaikki eivät yhtä onnekkaasti saa tarvitsemaansa hoitoa oikealla hetkellä. Minua se on auttanut paljon eteenpäin ja toivoisin monen muunkin saavan tällaisia kokemuksia julkisen sektorin mt-palveluista.

Juuri tuo pelko siellä on ollut taustalla. Että kukaan ei ota koppia, jos romahtaa täysin ja siinä vaiheessa se elämä on sitten siinä. Kärjistetysti siis se pelko, joka pakottaa liikkeelle, vaikka olisi täysin valmis luovuttamaan täysin. Joku ihmeellinen elämän halu, jota ei millään järjellä pysty käsittämään, koska sellaista ei pitäisi olla olemassa.

Ja niistäkin lyhyistä sairaslomapätkistä olen tuntenut suunnatonta syyllisyyttä. Että minä vain teeskentelen, loisin yhteiskunnan lompakolla, en ole oikeasti romahtamispisteessä. Vaikka olen ollut siinä vaiheessa siinä pisteessä, että olen käynyt kesken työpäivän oksentamassa, koska olen syönyt liikaa vääränlaisia asioita. Niissäkin tilanteissa olen ajatellut, että en saa olla saikulla. Mun pitää vain jaksaa. Ei saa romahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Ellei nuori sukupolvi osaa kyseenalaistaa lapsuudenkotiaan ja senaikaista arvomaailmaa, ollaan vaikeuksissa.

Nuorten on aina kapinoitava tietyllä tavalla ja otettava uudet oman aikakautensa arvot käyttöön.

Se kuuluu elämään. Muuten ollaan koko ajan kivikaudella.

Mistä täydellinen perhe löytyisi? Taitaapa olla kuvitelmaa.

Kaikki ihmiset eivät aikuisiällä oireile voimakkaasti lapsuuden- ja nuoruudenkokemustensa takia.

Miksi pitäisi oireilla? Ei niistä normaalisti oireillakaan, kun menneisyys on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.

Tää on muuten jännä miten sanan ylpeä voi tulkita eri tavalla. Mulle se on pelkästään positiivinen sana, ihminen voi olla hyvässä mielessä ja ansaitusti ylpeä itsestään tai toisesta. Mutta moni ajattelee sen negatiivisena, että on jotenkin itsekeskeinen ja luulee olevansa jotain hienompaa kuin on. Tottakai oman lapsen saavutuksista voi ja saa olla ylpeä. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, ettei vaan taas yritetä olla jotenkin parempia kuin oikeasti ollaan.

Ennen ylpeällä oli vain se kielteinen merkitys.

Kevennys lapsuuteni värssyvihkosta, ihan huumorilla tätä kirjoitettiin:

Älä ole ylpeä, vaikka olet kaunis, kuitenkin sä kuoltuasi mätänet kuin nauris.

Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohtelun ja väkivallan tyylejä oli lukuisia. Tapoja nöyryyttää lukuisia. Oli taloudellista väkivaltaa, henkistä, fyysistä, sosiaalista...ainut jota ei ollut ainakaan muistaakseni, niin insestiä. Seksuaalisuuteenkin suhtauduttiin todella kierolla tavalla. Olin automaattisesti huo_ra jo neljännellä luokalla, kun opettelin aknen takia meikkaamista. Huorittelu yltyi yläasteella niin, että lopulta kaikki mitä tein vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli huoraamista. Jos poikaystävä vaihtui kerran vuodessa, se oli merkki siitä, että olin lut-ka ja ja-ko-ra-sia. Kerran huudettiin julkisesti pää punaisena julkisella paikalla ison ihmisjoukon edessä, että kuulkaas minkälainen huo_ra se tämä tyttö onkaan, sen huoneesta löytyi kortsu! Sain todella pahan paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen sen jälkeen.

Kun katson lapsia ympärilläni, on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi vihata lasta jo ihan pienestä pitäen niin paljon?

Niinpä! Eikä voi käsittää sitä miksi tällaiset ihmiset monesti ovat ihan vapaaehtoisesti niitä lapsia ovat hankkineet, jos ne kuitenkaan eivät ole kiinnostaneet.

Ennen ei ollut ehkäisyä ja sitten kun jo oli, säilyi sosiaalinen pakko mennä naimisiin ja hankkia lapsia vielä kauan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Ellei nuori sukupolvi osaa kyseenalaistaa lapsuudenkotiaan ja senaikaista arvomaailmaa, ollaan vaikeuksissa.

Nuorten on aina kapinoitava tietyllä tavalla ja otettava uudet oman aikakautensa arvot käyttöön.

Se kuuluu elämään. Muuten ollaan koko ajan kivikaudella.

Mistä täydellinen perhe löytyisi? Taitaapa olla kuvitelmaa.

Kaikki ihmiset eivät aikuisiällä oireile voimakkaasti lapsuuden- ja nuoruudenkokemustensa takia.

Miksi pitäisi oireilla? Ei niistä normaalisti oireillakaan, kun menneisyys on normaalia.

Ei niin, siksi tämän ketjun kommentoijien kohdalla on kyse paljon muustakin kuin tavallisesta sukupolvikapinasta vanhempia vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.

Samoin pohtii, että kestää kyllä kaiken. Sietokyky on voimakas johon on aina tottunut, eikä tiedä missä menee elämän ja kuoleman raja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.

Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan. 

Huonon lapsuuden omaavat ihmiset ovat Suomessa todella yksinäisiä. Niin monella on kuitenkin ollut suht normaali, ihan ok hyvä lapsuus. Kuilu on aika valtava niiden ihmisten välillä, joilla on ollut turvaa ja niiden, joilla ei ole ollut. Matkustin pidemmän aikaa kehitysmaassa ja tunsin siellä tavallaan hengen heimolaisuutta valtaväestön kanssa. Olivat kohdanneet samanlaisia asioita elämässään, rankoistakin asioista oli helppo jutella, kun se oli ihan peruskauraa. Näissä maissa ihmiset saavat paljon tukea ja turvaa toisistaan, kun suurimmalla osalla menee niin sanotusti yhtä huonosti. Suomessa taas huonon lapsuuden omaavat ovat todella yksin, koska yhtäläisyyttä valtaväestöön ei ole. On vain helvetin iso kuilu ja paljon tabuja, joista ei saisi puhua, koska ihmiset järkyttyvät ja kiusaantuvat. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa Suomessa on kaikista pahinta. Ei ole riittävästi vertaistukea.

Tai sitten on kyse muustakin kuin vertaistuen puutteesta. Meillä pelätään näyttää heikkoutta, vaikka oltaisiin kuinka kusessa. Vai onko sitten todellakin niin, että vain "köyhä antaa vähästään" ja tämä pätee myös henkisellä tasolla eli tukea saa muilta kaltoinkohdelluilta. Väkisinkin tulee mieleen, miten Suomessa kohdeltiin sodan jälkeen kaikkien pahimmassa jamassa olleita eli leskiä ja sotaveteraaneja. Halveksuntaa riitti, vaikka koko kansakunta oli samassa veneessä. Ja tämä kylmyys hohkaa edelleen monessa suomalaiskodissa. Olemme tässä lajissa ihan ainutlaatuisia, vaikka sotaa on käyty muuallakin ja käydään edelleen. 

Patrik Sjöberg oli saanut hirveästi vihapostia Suomesta sen jälkeen kun paljasti suomalaisen valmentajansa hyväksikäyttäjäksi. Mistähän tämä kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.

Samoin pohtii, että kestää kyllä kaiken. Sietokyky on voimakas johon on aina tottunut, eikä tiedä missä menee elämän ja kuoleman raja.

Totta. Ja sairaassa perheessä kasvaneena se on usein kuin eräänlainen sisäinen normi, että siinä ei ole mitään poikkeuksellista, että ihmisillä paljon ongelmia itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oma sisäinen arvottomuuden tunne voi myös estää hakemasta psyykkisiin ongelmiin apua. Sitä voi helposti ajatella, että joillain muilla varmasti on vielä paljon isompia ongelmia ja siksi heitä pitäisi auttaa ensin... Masennus saa näkemään itsensä niin arvottomana, ettei miellä olevansa edes avun saamisen arvoinen.

Arvokkuus ja arvottomuus sisäisenä mallina on sekin monijakoinen. Toisaalta voi tuntea itsensä niin arvokkaaksi, että ei ole parisuhteissaan antanut kohdella itseään kaltoin, vaan on lähtenyt ennen pitkää vetämään huonoista suhteista. Ja arvokkuuden tunne on auttanut pitämään puolia esim. hyväksikäyttötilanteissa tai niiden yrityksissä. Mutta samanaikaisesti arvottomuus voi kokemuksena olla niin syvä, että ei koe olevansa avun arvoinen. Ei koe olevansa pitkäkestoisen onnen arvoinen, ei koe olevansa terveyden arvoinen, ei koe olevansa ystävyyden arvoinen. Yllätyävissä asioissa ja tilanteissa voi tuntea olevansa riittävän arvokas, ettei anna polkea itseään ihan täysin ja osaa pitää puolensa, mutta toisenlaisissa tilanteissa laiminlyö, mitätöi, pilkkaa ja arvostelee itseään niin julmasti, ettei kukaan sellaiseen kykene. Toisena hetkenä vanhemman sisäinen malli huutaa edelleen, solvaa ja haukkuu, vaatii mahdottomia, on julma ja toisessa kohtaa jokin tervehtynyt osa itsestä saakin pidettyä arvokkuuden tunteensa.

Vierailija kirjoitti:

Se kun äidin skitsofrenia meni sille tasolle, että hänet vietiin pakkopaidassa ambulanssilla mielisairaalaan "lataukseen".

Tämä lienee jo eri tasolla kuin "Meidän piti vuorollaan luututa lattiat".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kun äidin skitsofrenia meni sille tasolle, että hänet vietiin pakkopaidassa ambulanssilla mielisairaalaan "lataukseen".

Tämä lienee jo eri tasolla kuin "Meidän piti vuorollaan luututa lattiat".

Tuskin kannattaa vertailla eri kirjoittajien kertomuksia, jos ei tiedä koko tarinaa siitä mitä jonkun perhe-elämä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Kokemuksesi selittävät hyvin siyä, miksi maaseutu autioituu. Vaikka töitä sieltä löytyisikin niin henkinen ilmapiiri kuulostaa todella ahdistavalle.

Miltähän tuntuisi, jos elämässä olisi ollut edes yksi ihminen, johon lapsena olisi voinut luottavaisesti turvautua.

Kiitos teille muille kanssani pohtineille. Olen saanut todella hyvää peiliä tästä keskustelusta ja uusia näkökulmia, olen päässyt terapioimaan itseäni mikä on ollut todella tarpeen :D. Olen taas lukkopisteessä ja yritän etsiä ulospääsyä, tiedän että tämä uusi romahdus on taas askel kohti isompia oivalluksia ja uusia taitoja. Mutta silti romahdukset ovat älyttömän pelottavia. Pelkään aina, että tässäkö se nyt oli, nyt ei enää nousta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille muille kanssani pohtineille. Olen saanut todella hyvää peiliä tästä keskustelusta ja uusia näkökulmia, olen päässyt terapioimaan itseäni mikä on ollut todella tarpeen :D. Olen taas lukkopisteessä ja yritän etsiä ulospääsyä, tiedän että tämä uusi romahdus on taas askel kohti isompia oivalluksia ja uusia taitoja. Mutta silti romahdukset ovat älyttömän pelottavia. Pelkään aina, että tässäkö se nyt oli, nyt ei enää nousta.

Kyllä nousee! Ketjussa on paljon vitamiinia.

Vierailija kirjoitti:

Miltähän tuntuisi, jos elämässä olisi ollut edes yksi ihminen, johon lapsena olisi voinut luottavaisesti turvautua.

En tiedä, olen miettinyt samaa. Mulla oli jollain tavalla oma mummo, mutta sekin on tosi sairas omalla tavalla. Katseli koko ajan vierestä, kun omia lapsenlapsia pahoinpidellään, pahoinpidellään jopa todella rankasti, mutta joku ihmeen häpeän ja julkisuuden pelko esti puuttumasta ja tekemästä esim. lastensuojeluilmoitusta. Ettei kato naapurit vain tiedä. Ja työkaverit. Ja mitä nekin ajattelee? Ylpeys ja halu pitää kulissit yllä meni lasten turvallisuuden edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...

Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.

Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.

Täsmälleen sama juttu minulla, tarkemmin kertomatta olen onnistunut urallani tavalla joka erittäin harvalla onnistuu, mutta en juurikaan puhu asiasta kavereideni kanssa, koska suurin osa heistä on tyyppiä joka enempikin alkaa vähätellä saavutusta. Niiden loppujen positiivista kannustusta en osaa ottaa vastaan.

Kiitos teille tästäkin päivästä. Hyvää yötä ja halaus, huomiseen.