Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.
En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3
Tiedätkö, niin moni voi samaistua sinuun, ainakin osittain. Surullista!
Pelkistettynä asia on niin ettei osaa rakastaa, kun ei itse ole ollut rakastettu lapsena ja nyt ei ole kysymys Eros-rakkaudesta vaan Agabe ja sitä voi onneksi opetella askel kerrallaan.
Kaikenlaiset oppaat antavat kyllä paljon tietoa mutta ensisijaisesti lapset tarvitsevat rakkaudellista huolenpitoa, välittämistä ja kuria.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin hämmästynyt kun oma lapseni halusi minut kaikkiin esityksiin yms murrosikäisenä vielä. Itse en olisi mistään hinnasta päästänyt vanhempia katsomaan yhtään mitään, mikä liittyy minuun, ja onneksi niitä ei kiinnostanutkaan. Ihana oli seurata lapsen esityksiä, meni ne hyvin tai huonosti.
Juuri näin. Ellei nuori sukupolvi osaa kyseenalaistaa lapsuudenkotiaan ja senaikaista arvomaailmaa, ollaan vaikeuksissa.
Nuorten on aina kapinoitava tietyllä tavalla ja otettava uudet oman aikakautensa arvot käyttöön.
Se kuuluu elämään. Muuten ollaan koko ajan kivikaudella.
Mistä täydellinen perhe löytyisi? Taitaapa olla kuvitelmaa.
Haluan sanoa ISON KIITOKSEN kaikille! Olen seurannut ketjua sen alusta lähtien ja tajunnut lukiessani teidän kokemuksia, että ei helvetti. Minähän olen edelleen traumatisoitunut. Nyt olen parin viime päivän ajan pohtinut ihan vakavissani, että ovatko käyttäytymismallini persoonan syytä vai opittuja malleja, joilla olen pitänyt itseni turvassa lapsena.
Olette antaneet isoja ahaa-elämyksiä ja tärkeitä huomioita. Luulen, että tästä ketjusta ja teidän vertaiskertomuksista on minulle apua vuosiksi. Ehkä saan uuden aloituksen elämääni jollain tavalla.
T: emotionaalisesti väkivaltaisessa ja tunnekylmässä perheessä kasvanut, jossa tunteiden ilmaiseminen oli kiellettyä.
Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä vanhemmuuteen. Meitä lapsia on neljä ja olemme eläneet sellaisessa perhehelvetissä, että kukaan meistä ei ole halunnut mennä naimisiin. Kahdella veljelläni, joita suoraan sanottuna hakattiin lapsena, ei ole lapsia. Itse mietin pitkään haluanko edes lasta, tai lähinnä sitä, kykenenkö olemaan kyllin hyvä äiti lapsilleni, etten vaan siirrä omia lapsuuden traumojani heille. Sain kaksi lasta vasta lähemmäs nelikymppisenä ja en todellakaan ole kasvattanut lapsiani samalla tavalla kuin minut kasvatettiin. Sanon heille joka päivä, kuinka heitä rakastan (minulle/meille lapsille sitä ei sanottu koskaan) ja mielestäni olen ollut keskusteleva, kannustava ja empaattinen vanhempi. Ja ennen kaikkea rakastava.
Muutama esimerkki omasta lapsuudestani:
- isäni käytti runsaasti alkoholia ja äitini syytti minua isän juopottelusta. Muistan kerran kun hän sanoi, että "miksi sinä et koskaan sano isälle sen juomisesta. Ihan niin kuin sinä haluaisitkin, että hän juo!" Kun sitten huomautin isälle hänen juomisestaan (olin n. 12-vuotias), niin hän uhkasi vetää minua turpaan.
- mielestäni oli kiltti lapsi/nuori, mutta siitä huolimatta äiti uhkaili jatkuvasti minua, että minut laitetaan lastenkotiin. Isä uhkasi muuten vaan heittää minut pois kotoa. Olin silloin 13-vuotias.
- n. 8-vuotiaana säikähdin isän humalaista käytöstä niin paljon, että lukittauduin omaan huoneeseen. Isä suuttui siitä, että laitoin oven lukkoon, joten hän laittoi kengät jalkaan ja alkoi potkimaan ovea.
- joskus vanhempani tuskailivat laskukasaa. Isä sanoi tietävänsä hyvän keinon, jolla päästäisiin laskuista eroon. "Tapetaan itsemme." Sen jälkeen pelkäsin aina hänen kyydissä ollessaan, että hän ajaa rekan alle.
Muistan kun koulussa kaverit intoilivat lähenevää viikonloppua ja mitä kaikkea kivaa he tekisivät perheen kanssa. Itselläni ahdistus kasvoi sitä mukaa mitä lähemmäksi perjantai tuli.
Olen ollut huonoissa parisuhteissa, joissa minua on petetty ja muutenkin kohdeltu huonosti. En ole mielestäni ansainnut parempaa. Tosin ensimmäinen seurustelusuhteeni oli vasta reilusti päälle parikymppisenä. En uskonut, että kukaan voisi oikeasti pitää minusta. Muutenkin minun on tosi vaikea luottaa kehenkään. En esim. usko, että lasteni isä oikeasti edes rakastaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mykkäkoulu, alkoholi ja masentunut äiti. Ymmärsin jo varhain ettei se ole normaalia. Paha olo ja pelko sisällä aina, pienellä tytöllä. Vaikeinta on ollut oppia ymmärtämään ja näkemään se, miten vaikuttanut omaan elämään, ajatuksiin, käytökseen, äitiyteen, itsetuntoon. Elämänikäinen opettelu ja keskustelu itsensä kanssa. Terapiaa takana useampi vuosi.
Minäkin luin tätä ketjua alusta saakka, ja olen vasta nyt tajuamassa että moni asia ei olekaan persoonaani vaan opittu selviytymiskeino. Kuka olisin mahtanut olla ilman niitä? Kun ajattelen millaisista asioista on pahiten tullut sanallista piiskaa niin : innostumisesta, uteliaisuudesta, luottamisesta, kyseenalaistamisesta, rakastumisesta ja rakastetuksi tulemisesta.
Pitää miettiä kuka MINÄ olen niiden hengissäselviytymismekanismien takana? Tilanteessa jossa minulla olisi turva ja vapautta olla oma itseni.
Aika paljon noissa on sellaista josta äiti taisi olla minulle kateellinen, ja jota hänellä ei itsellä myöskään ollut eikä saanut olla.
Luulen että on tärkeä että itse tunnistaisin jos iskee kateus lasta kohtaan. Miksi hänellä on noin helppoa? Miten hänen ei tuon enempää tarvinnut ponnistella vaikka työpaikkansa eteen? Miten hän noin nuorena saa jo noin hyvää palkkaa, ei tarvinnut asua läävissä ollenkaan?
Kun itselle on opetettu että vasta köyhyys ja raataminen ihmistä koulii. Ja pitää karaista lapset. Niinpä lähdin maailmalle tavarat muovipussissa ja siitä sitten tyhjästä yrittämään.
Niin toivon että osaan omalle lapselle luoda sellaisen luottamuksen kotiin että aina autetaan. Voisin antaa hänelle jollain lailla nostetta ettei taas tarvitsisi aloittaa ruudusta yksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:
- posttraumaattinen stressireaktio
- toistuva masennus
- määrittämätön ahdistuneisuushäiriö
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.
En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3
Minä olen kanssa äitinä usein hukassa, kun minulla ei ole mallia miten ollaan hyvä äiti. Kun se ei tule luonnostaan niin joudun tietyllä lailla suorittamaan sitä, kun joudun tietoisesti miettimään yksinkertaisiakin asioita. Että kuuluuko minun nyt mennä teinin joulujuhlaan? Jos menen olenko nolo ja helikopteri. Jos en mene olenko hylännyt hänet?
Mihinkään ei ole mallia ja tuurilla mennään.
Ainoa mikä pelastaa ehkä on se että siitä hetkestä kun sain vauvani syliin, olen rakastanut häntä ehdoitta, ja ollut valmis vaikka antamaan henkeni hänen puolesta. Ainakin sen hän tietää, joten ehkä se auttaa vähän matkaa.
Samanlaista pohdintaa täälläkin. Käy kateeksi, kun toimivassa perheessä kasvaneella puolisolla ne toimivat mallit tulevat jostain selkärangasta siinä kun itse monesti menee aivan lukkoon miten eri tilanteissa lasten kanssa kannattaisi toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiaan päästäkseen pitää käydä esim yksityisellä psykiatrilla 3kk ajan. Käyntien tiheys ei vaikuta asiaan. Sitten psykiatri tekee lausunnon Kelaan terapian tarpeesta jos katsoo sen aiheelliseksi. Loppupeleissä Kela arvioi täyttyykö kriteerit tähän Kelan korvaamaan pidempään terapiaan. Jos myöntävä päätös tulee, pitää itse etsiä terapeutti. Usein psykiatrikin voi suositella joitakin terapeutteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:
- posttraumaattinen stressireaktio
- toistuva masennus
- määrittämätön ahdistuneisuushäiriö
Ensimmäistä kertaa hakeuduin psykologin luokse sen takia, kun kerroin pelkääväni paljastuvani yhtä väkivaltaiseksi ihmiseksi kuin oma vanhempani ja mietin uskallanko hakeutua koskaan parisuhteeseen tämän vuoksi. Koska vastaanotolla käyttäydyin rauhallisesti asiasta puhuessani enkä esimerkiksi heitellyt tavaroita, niin minua ei jostain syystä otettu lainkaan tosissaan.
Asiantuntevan ammattilaisen kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kun apua hakee, koska osa asioista on sellaisia, että ne voivat ahdistaa myös hoitoalan ihmisiä, jos heillä ei ole näistä aiheista osaamista. Onneksi myöhemmin olen tavannut osaavampia ammattilaisia ja saanut apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.
Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.
Loppujen lopuksi hoidossa on kysymys aina näkyväksi tulemisesta toiselle ihmiselle. Kirjoista voi oppia asioita, tunnistaa ongelmat omassa elämässään, oppia ymmärtämään omaa ja ehkä vanhempiensakin käytöstä, netissä voi keskustella anonyymisti. Sitten kun on valmis avautumaan kasvokkain myötätuntoiselle ja ymmärtävälle ihmiselle, jolla on mahdollisesti itsellään vastaavankaltaisia kokemuksia, parantuminen alkaa täydellä teholla.
Käyn terapiassa. Huomaan sen, että minun on siellä toistuvasti vaikea ottaa vastaan terapeutin palautetta, jos hän palautetta antaessaan kutsuu minua selviytyjäksi tai vahvaksi ihmiseksi. Nimenomaan näitä kommentteja kun aiemmin monet ihmiset ovat käyttäneet siihen, että he ovat pyrkineet lopettamaan keskustelun kanssani sellaisista vaikeista asioista, joiden kanssa olisin tarvinnut apua ja tukea.
En tietenkään halua olla pelkkä menneisyyden uhri, mutta en ole pitänyt siitä, että monet ihmiset pyrkivät mitätöimään toisten kokemuksia julistamalla hyvin yksinäisen ja hädissään olevan ihmisen selviytyjäksi, jotta heille ei tulisi painetta siitä, että tätä ihmistä täytyy varmaankin auttaa jollain tavalla, kun hän ei vaikuta pärjäävän kovin hyvin.
Kun joku nimetään selviytyjäksi, niin ei eihän silloin tietenkään voi olla avun tarpeessa, selviytyjähän kun nimenomaan selviää (tai ainakin siltä se näyttää siihen asti, kunnes ihminen lopulta luhistuu itsekseen).
Mielestäni on hassua, että ihmisiä vaikeiden kokemustensa kanssa usein yritetään tunkea tällaisiin selviytyjän tai uhrin lokeroihin. Jokainen kun selviää tasan niin hyvin, kuin mihi hänen voimavaransa riittävät. Toisinaan se onnistuu se paremmin ja toisinaan huonommin, mutta harvoin keneltäkään täysin ilman minkäänlaista tukea.
Minustakin tuntuisi omituiselta, jos terapeutti kertoisi minulle, että olen selvinnyt hyvin. Tai ylipäätään kertoisi, mitä pitää ajatella.
Eka kerran menin jollekin psykologille yths:lle, kun kotoa muutettua käytännössä romahdin. Minäkin varmaan olin siellä niin tyyni että hän ei nähnyt mitään hoidon tarvetta enkä saanut mitään apua. Eikö ammattilaiset näe että kun ihminen pyytää apua ja on luonnottoman rauhallinen, että juuri sen pitäisikin olla merkki ongelmista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:
- posttraumaattinen stressireaktio
- toistuva masennus
- määrittämätön ahdistuneisuushäiriöEnsimmäistä kertaa hakeuduin psykologin luokse sen takia, kun kerroin pelkääväni paljastuvani yhtä väkivaltaiseksi ihmiseksi kuin oma vanhempani ja mietin uskallanko hakeutua koskaan parisuhteeseen tämän vuoksi. Koska vastaanotolla käyttäydyin rauhallisesti asiasta puhuessani enkä esimerkiksi heitellyt tavaroita, niin minua ei jostain syystä otettu lainkaan tosissaan.
Asiantuntevan ammattilaisen kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kun apua hakee, koska osa asioista on sellaisia, että ne voivat ahdistaa myös hoitoalan ihmisiä, jos heillä ei ole näistä aiheista osaamista. Onneksi myöhemmin olen tavannut osaavampia ammattilaisia ja saanut apua.
Kehitykselliset traumat ovat tosiaan siinä mielessä hankalia tunnistaa, koska oireilevassa perheessä on pakko kehittää paljon selviytymiskeinoja, niin ne saattavat näennäisesti peittää osan psyykkisestä oireilusta. Jossain määrin tottuukin siihen, että on paha olla ja yrittää erilaisin tavoin kontrolloida tätä pahaa oloaan, että jotenkin selviytyisi. Vaikka suoriutuisi monista asioista hienosti, niin päivittäin saattaa olla ajattelua tyyliin "olen myrkyllinen, sairas, vihaan kaikkea, kunpa vain kuolisin pois, en tule ikinä selviämään". Ja sitten näitä ajatuksia vain yrittää turruttaa erilaisin keinoin, ettei täysin romahtaisi. Paniikki, viha ja epätoivo hallitsevat elämää.
Ammattilaisille tuntuu olevan vaikeuksia tunnistaa lapsuuden traumoja, traumataustaa ja uskoa romahtamista, jos on pärjännyt niin sanotusti liian hyvin. Mutta saman tien kun olen maininnut lastensuojelutaustan, niin olen lentänyt sinne epäilyttävä luuseri -lokerikkoon. Olen pärjännyt taustaani nähden liian hyvin. Mutta toisaalta olen pärjännyt liian hyvin siksi, että olen aina hakenut riittävän ajoissa apua. Mutta kun hakee riittävän ajoissa apua, ei meinata uskoa. Jos osaa älykkäästi ja jäsenneltysti analysoida omaa tilannettaan, ei tunnisteta esim. PTSD:tä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.
Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.
Loppujen lopuksi hoidossa on kysymys aina näkyväksi tulemisesta toiselle ihmiselle. Kirjoista voi oppia asioita, tunnistaa ongelmat omassa elämässään, oppia ymmärtämään omaa ja ehkä vanhempiensakin käytöstä, netissä voi keskustella anonyymisti. Sitten kun on valmis avautumaan kasvokkain myötätuntoiselle ja ymmärtävälle ihmiselle, jolla on mahdollisesti itsellään vastaavankaltaisia kokemuksia, parantuminen alkaa täydellä teholla.
Käyn terapiassa. Huomaan sen, että minun on siellä toistuvasti vaikea ottaa vastaan terapeutin palautetta, jos hän palautetta antaessaan kutsuu minua selviytyjäksi tai vahvaksi ihmiseksi. Nimenomaan näitä kommentteja kun aiemmin monet ihmiset ovat käyttäneet siihen, että he ovat pyrkineet lopettamaan keskustelun kanssani sellaisista vaikeista asioista, joiden kanssa olisin tarvinnut apua ja tukea.
En tietenkään halua olla pelkkä menneisyyden uhri, mutta en ole pitänyt siitä, että monet ihmiset pyrkivät mitätöimään toisten kokemuksia julistamalla hyvin yksinäisen ja hädissään olevan ihmisen selviytyjäksi, jotta heille ei tulisi painetta siitä, että tätä ihmistä täytyy varmaankin auttaa jollain tavalla, kun hän ei vaikuta pärjäävän kovin hyvin.
Kun joku nimetään selviytyjäksi, niin ei eihän silloin tietenkään voi olla avun tarpeessa, selviytyjähän kun nimenomaan selviää (tai ainakin siltä se näyttää siihen asti, kunnes ihminen lopulta luhistuu itsekseen).
Mielestäni on hassua, että ihmisiä vaikeiden kokemustensa kanssa usein yritetään tunkea tällaisiin selviytyjän tai uhrin lokeroihin. Jokainen kun selviää tasan niin hyvin, kuin mihi hänen voimavaransa riittävät. Toisinaan se onnistuu se paremmin ja toisinaan huonommin, mutta harvoin keneltäkään täysin ilman minkäänlaista tukea.
Minustakin tuntuisi omituiselta, jos terapeutti kertoisi minulle, että olen selvinnyt hyvin. Tai ylipäätään kertoisi, mitä pitää ajatella.
Terapeutti yrittää auttaa minua kiinnittämään huomiota onnistumisiini, mutta huomaan että minun on jollain tavalla todella vaikea lyödä lukkoon sitä, että yrittäisin suhtautua menneisyyteen jollain tietyllä tavalla. En ymmärrä miksi menneisyyden pitäisi yksiselitteisesti yrittää nähdä jollain tietyllä tavalla, koska suhde siihen elää.
Vierailija kirjoitti:
Ammattilaisille tuntuu olevan vaikeuksia tunnistaa lapsuuden traumoja, traumataustaa ja uskoa romahtamista, jos on pärjännyt niin sanotusti liian hyvin. Mutta saman tien kun olen maininnut lastensuojelutaustan, niin olen lentänyt sinne epäilyttävä luuseri -lokerikkoon. Olen pärjännyt taustaani nähden liian hyvin. Mutta toisaalta olen pärjännyt liian hyvin siksi, että olen aina hakenut riittävän ajoissa apua. Mutta kun hakee riittävän ajoissa apua, ei meinata uskoa. Jos osaa älykkäästi ja jäsenneltysti analysoida omaa tilannettaan, ei tunnisteta esim. PTSD:tä.
Nämä aihepiirit vaativat potilaalta ihan valtavasti itseopiskelua, koska mt-ammattilaisten osaaminen näistä on niin vaihtelevalla tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:
- posttraumaattinen stressireaktio
- toistuva masennus
- määrittämätön ahdistuneisuushäiriöEnsimmäistä kertaa hakeuduin psykologin luokse sen takia, kun kerroin pelkääväni paljastuvani yhtä väkivaltaiseksi ihmiseksi kuin oma vanhempani ja mietin uskallanko hakeutua koskaan parisuhteeseen tämän vuoksi. Koska vastaanotolla käyttäydyin rauhallisesti asiasta puhuessani enkä esimerkiksi heitellyt tavaroita, niin minua ei jostain syystä otettu lainkaan tosissaan.
Asiantuntevan ammattilaisen kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kun apua hakee, koska osa asioista on sellaisia, että ne voivat ahdistaa myös hoitoalan ihmisiä, jos heillä ei ole näistä aiheista osaamista. Onneksi myöhemmin olen tavannut osaavampia ammattilaisia ja saanut apua.
Kehitykselliset traumat ovat tosiaan siinä mielessä hankalia tunnistaa, koska oireilevassa perheessä on pakko kehittää paljon selviytymiskeinoja, niin ne saattavat näennäisesti peittää osan psyykkisestä oireilusta. Jossain määrin tottuukin siihen, että on paha olla ja yrittää erilaisin tavoin kontrolloida tätä pahaa oloaan, että jotenkin selviytyisi. Vaikka suoriutuisi monista asioista hienosti, niin päivittäin saattaa olla ajattelua tyyliin "olen myrkyllinen, sairas, vihaan kaikkea, kunpa vain kuolisin pois, en tule ikinä selviämään". Ja sitten näitä ajatuksia vain yrittää turruttaa erilaisin keinoin, ettei täysin romahtaisi. Paniikki, viha ja epätoivo hallitsevat elämää.
Ompa hyvin kuvattu oma elämäni. Olen tavallaan älykkyyteni ansiosta päässyt eteenpäin, olen opiskellut itsenäisesti paljon, lähtenyt kehittämään tietoisesti persoonaani ja lahjojani, olen hallinnut tunne-elämääni ja vireystilaani esimerkiksi liikunnalla, tai harrastukseen intohimoisesti uppoamalla. Näiden avulla olen räpistellyt kuta kuinkin kasassa niin, että olen ollut vain todella lyhyillä sairaslomilla. Vaikka samanaikaisesti psyykkisesti olen ollut siinä kunnossa, että olen vain ajatellut, että haluan kuol-la. Mistään ei tule mitään. Epäonnistun kaikesta. En selviä. En jaksa enää. Vihaan kaikkea. En näe mitään hyvää. En nauti mistään. Haluan vain itkeä. Silti niissäkin tilanteissa olen pakottanut itseni käymään töissä, suorittamaan koulua tai muuta vastaavaa. En ole ollut yhdelläkään muutamaa kuukautta pidempää olleella sairaslomalla, vaikka olen ollut ihan rikki ja valmis luovuttamaan. En tajua miksi en. Olen ollut oikeasti todella vakavasti masentunut ja äärimmäisen ahdistunut. Olen paennut masennusta ja ahdistusta johonkin pakkotekemiseen. Esimerkiksi pakonomaiseen liikuntaan. Nyt olen taas siinä kunnossa, että kannattelen haurasta mielenterveyttäni liikkumalla pakonomaisesti. Pidän itseni pakosti liikkeessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Nyt olen 3-kymppinen. Opiskelujen alussa ensimmäisen YTHS:n psykologin mielestäkin olin alkuun niin suunnattoman tasapainoinen kasvuolosuhteisiini nähden ettei käynneille ollut hänestä varsinaista tarvetta. Hoitoon hakeutuminen siis sen takia venähti, mutta kun myöhemmin toisen psykologin tavattuani vihdoin pääsin psykiatrin luokse, niin olen tämän jälkeen saanut vuosien aikana seuraavat diagnoosit:
- posttraumaattinen stressireaktio
- toistuva masennus
- määrittämätön ahdistuneisuushäiriöEnsimmäistä kertaa hakeuduin psykologin luokse sen takia, kun kerroin pelkääväni paljastuvani yhtä väkivaltaiseksi ihmiseksi kuin oma vanhempani ja mietin uskallanko hakeutua koskaan parisuhteeseen tämän vuoksi. Koska vastaanotolla käyttäydyin rauhallisesti asiasta puhuessani enkä esimerkiksi heitellyt tavaroita, niin minua ei jostain syystä otettu lainkaan tosissaan.
Asiantuntevan ammattilaisen kohtaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kun apua hakee, koska osa asioista on sellaisia, että ne voivat ahdistaa myös hoitoalan ihmisiä, jos heillä ei ole näistä aiheista osaamista. Onneksi myöhemmin olen tavannut osaavampia ammattilaisia ja saanut apua.
Kehitykselliset traumat ovat tosiaan siinä mielessä hankalia tunnistaa, koska oireilevassa perheessä on pakko kehittää paljon selviytymiskeinoja, niin ne saattavat näennäisesti peittää osan psyykkisestä oireilusta. Jossain määrin tottuukin siihen, että on paha olla ja yrittää erilaisin tavoin kontrolloida tätä pahaa oloaan, että jotenkin selviytyisi. Vaikka suoriutuisi monista asioista hienosti, niin päivittäin saattaa olla ajattelua tyyliin "olen myrkyllinen, sairas, vihaan kaikkea, kunpa vain kuolisin pois, en tule ikinä selviämään". Ja sitten näitä ajatuksia vain yrittää turruttaa erilaisin keinoin, ettei täysin romahtaisi. Paniikki, viha ja epätoivo hallitsevat elämää.
Ompa hyvin kuvattu oma elämäni. Olen tavallaan älykkyyteni ansiosta päässyt eteenpäin, olen opiskellut itsenäisesti paljon, lähtenyt kehittämään tietoisesti persoonaani ja lahjojani, olen hallinnut tunne-elämääni ja vireystilaani esimerkiksi liikunnalla, tai harrastukseen intohimoisesti uppoamalla. Näiden avulla olen räpistellyt kuta kuinkin kasassa niin, että olen ollut vain todella lyhyillä sairaslomilla. Vaikka samanaikaisesti psyykkisesti olen ollut siinä kunnossa, että olen vain ajatellut, että haluan kuol-la. Mistään ei tule mitään. Epäonnistun kaikesta. En selviä. En jaksa enää. Vihaan kaikkea. En näe mitään hyvää. En nauti mistään. Haluan vain itkeä. Silti niissäkin tilanteissa olen pakottanut itseni käymään töissä, suorittamaan koulua tai muuta vastaavaa. En ole ollut yhdelläkään muutamaa kuukautta pidempää olleella sairaslomalla, vaikka olen ollut ihan rikki ja valmis luovuttamaan. En tajua miksi en. Olen ollut oikeasti todella vakavasti masentunut ja äärimmäisen ahdistunut. Olen paennut masennusta ja ahdistusta johonkin pakkotekemiseen. Esimerkiksi pakonomaiseen liikuntaan. Nyt olen taas siinä kunnossa, että kannattelen haurasta mielenterveyttäni liikkumalla pakonomaisesti. Pidän itseni pakosti liikkeessä.
Tuota kaikkeahan pitää yllä lapsuudenkodin perintönä mukana kulkeva sisäinen turvattomuuden tunne. Ei uskalla pysähtyä vaikka olisi miten paha olo, koska tuntuu ettei kukaan ota koppia, jos käy pahasti. Minulle psykiatrisen hoidon piiriin päätyminen oli äärimmäisen hyvä kokemus, koska ensimmäisen kerran elämässäni tuli sellainen tunne, että edes jotain kiinnostaa miten minä voin.
Elämäni ollessa pahassa kriisissä vanhempia ei ihmeemmin tuntunut kiinnostavan miten voin, mutta yhteiskunta onneksi otti minusta kopin ja pääsin vihdoin puhumaan ajatuksistani. Ei minua haitannut se, että nämä ihmiset huolehtivat toisista työkseen. Ensimmäisen kerran elämässäni sain olla tyytyväinen siihen, että minusta huolehdittiin enkä koko ajan vain joutunut uupuneena sinnittelemään omillani.
Se on todella harmillista, että valitettavasti kaikki eivät yhtä onnekkaasti saa tarvitsemaansa hoitoa oikealla hetkellä. Minua se on auttanut paljon eteenpäin ja toivoisin monen muunkin saavan tällaisia kokemuksia julkisen sektorin mt-palveluista.
Kotona ei ikinä halattu, kosketettu tai tehty asioita yhdessä. Nyt en osaa parisuhteessa ottaa huomioon toista, koskettaa tai ottaa kosketusta vastaan.