Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.

Ei niin yllättäen kaikki minullekin lapsuudessa tulleet useat epämääräiset luunmurtumat on selitetty sillä, että minä olin niin kova menemään eikä sillä, ettei minun perääni viitsitty kunnolla katsoa ollessani lapsi.

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Vierailija kirjoitti:

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Hyvä teksti muuten, mutta alapeukku viimeiselle lauseelle, sorry.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Hyvä teksti muuten, mutta alapeukku viimeiselle lauseelle, sorry.

Miksi haudassa ei pitäisi mädäntyä? Eikö ole outoa, jos ruumiille ei tapahdu mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.

Meillä paska isoisä jaksaa lyhyen hetken esittää hyvää isovanhempaa, muttei sitten pitemmän päälle jaksa kiinnostua.

Sitten alkaa lapsenlapsen vähättely ja mollaaminen: ”Miten se on noin kömpelö!”, toteaa kun lapsi kaatuu ja alkaa itkeä. Ei mitään lohdutuksen sanaa.

Tai puhuu lasten kuullen:”On ne niin rasittavia! Ei niitä kyllä jaksa, eihän? Tekin olitte ihan h-tin ärsyttäviä... Sellaisia ne lapset ovat.” Ja lapset napittavat viattomin silmin, kun paskaisoisä haukkuu syyttä suotta.

Ei siedä kuunnella mitään itkua. Raivostuu ja syyllistää siitä lasta, että tämä itkee.

Niin, miksiköhän ei kiinnosta käydä kovin usein? Isompi lapsi onkin jo sanonut, ettei tykkää toisesta isoisästä, vaan vaari on kivempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Hyvä teksti muuten, mutta alapeukku viimeiselle lauseelle, sorry.

Sanoin sen siksi, että äijä on nyt kuollut. Ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.

Meillä paska isoisä jaksaa lyhyen hetken esittää hyvää isovanhempaa, muttei sitten pitemmän päälle jaksa kiinnostua.

Sitten alkaa lapsenlapsen vähättely ja mollaaminen: ”Miten se on noin kömpelö!”, toteaa kun lapsi kaatuu ja alkaa itkeä. Ei mitään lohdutuksen sanaa.

Tai puhuu lasten kuullen:”On ne niin rasittavia! Ei niitä kyllä jaksa, eihän? Tekin olitte ihan h-tin ärsyttäviä... Sellaisia ne lapset ovat.” Ja lapset napittavat viattomin silmin, kun paskaisoisä haukkuu syyttä suotta.

Ei siedä kuunnella mitään itkua. Raivostuu ja syyllistää siitä lasta, että tämä itkee.

Niin, miksiköhän ei kiinnosta käydä kovin usein? Isompi lapsi onkin jo sanonut, ettei tykkää toisesta isoisästä, vaan vaari on kivempi.

Minäkin annan lapset mielelläni puolison vanhemmille hoitoon, kun he lapsenlapsistaan pitävät. En edes kuvittele, että laittaisin heitä seuraamaan omien vanhempieni kännisekoiluja.

Olin ammatillisista syistä v -95 Tommy Hellstenin seminaarissa. Yhtäkkiä tajusin, että hän kuvailee piinallisen tarkkaan mun lapsuutta. Ihan hirveä tukahdetettu viha nousi pintaan ja muistan että painelin lounastauolla yksin metsään kiroilemaan. Lapsuudenperheessäni ei ollut alkoholiongelmaa tms joten virtahepo oli vaikeammin hahmotetavissa.

Vierailija kirjoitti:

Olin ammatillisista syistä v -95 Tommy Hellstenin seminaarissa. Yhtäkkiä tajusin, että hän kuvailee piinallisen tarkkaan mun lapsuutta. Ihan hirveä tukahdetettu viha nousi pintaan ja muistan että painelin lounastauolla yksin metsään kiroilemaan. Lapsuudenperheessäni ei ollut alkoholiongelmaa tms joten virtahepo oli vaikeammin hahmotetavissa.

Minä ilmoittauduin lukiossa psykologian kurssille. Ensimmäinen kurssi sai tajuamaan sen, että omassa perheessä ei ole kaikki kunnossa. En lukenut enempää psykologiaa, koska minulla ei ollut tilaisuutta käsitellä asioita kotona asuessani pintaan nousseesta ahdistuksesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Hyvä teksti muuten, mutta alapeukku viimeiselle lauseelle, sorry.

Samaa mieltä. Viimeinen lause vei yläpeukun kirjoitukselta, ikävä kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Kuin minun tarinani, tsemppiä

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso halaus ja osanotto teille kaikille! Surullista, että olette joutuneet tuollaisten paskavanhempien lapsiksi. Muistakaa, ettette sitten hoida heitä, kun ikääntyvät ja joutuvat laitokseen.

Itselläni oli ns. onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Sukumme oli läheinen ja näinpä pidin sellaista ihan tavallisena tapana elää. Kunnes tapasin puolisoni. Hänen kotonaan oli alkoholiongelmainen narsisti-isä, joka piti koko perhettä varuillaan. Tavatessamme oli vaikea uskoa hienosta, lukeneesta apesta sellaista, mutta tutustuessamme alkoi todellisuus paljastua. Ja ne kertomukset, joita puoliso kertoi isästään ja tämän tempauksista oli jotakin käsittämätöntä kulissiperhe-elämää.

Tuon sairaan sekopään vuoksi perheen lapset edelleen aikuisina oireilevat, mieheni ehkä vähiten, koska tapasi minut ja on voinut avautua kaikesta. Edelleen lapsuus hullun varjossa näkyy hänessä voimakkaana suorittamisena, perfektionismina ja sääntöjen tarkkana noudattamisena. Hän ei siedä melua, muutoksia eikä poikkeuksia ja pimahtaa herkästi. Oletan, ettei hänen sairas isänsä sietänyt mielenmuutoksia eikä lepsuilua, vaan oli erittäin vaativa ja takertui keksimiinsä heikkoihin kohtiin. Syytti lapsiaan laiskuudesta, vaikka itse oli lusmu k-pää. Mädäntyköön haudassaan.

Hyvä teksti muuten, mutta alapeukku viimeiselle lauseelle, sorry.

Samaa mieltä. Viimeinen lause vei yläpeukun kirjoitukselta, ikävä kommentti.

Tekopyhiä ovat vain hyvän perheen lapset. Mun väkivaltainen hakkaajaisä joka rääkkäsi ja kidutti lapsiaan todellakin ansaitsee mädäntyä paskavaippoihin vanhanaja kokea kurjan kuoleman. Sekään ei ole kuin pieni hyvitys niistä tuskan, kauhun ja pelon hetkistä ja kipeistä ryhjeista ja vammoista mitä se hullu kusipää mulle aiheutti. Vai että pitäis tällaselle toivotella rakkautta ja menestystä! Haistakaa paska!

Up up

Niin makaa kuin petaa. Kaltoinkohteleva lapsiaan hakkaava vanhempi on ”pedannut” itselleen yksinäisen vanhuuden. Ihan oikein, näin sen kuuluu mennäkin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.

Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.

Molemmat iso-isät alkoholisteja.

Meillä taas äiti ei tarvinnut alkoholia ollakseen sekopää. Nykyään uskon kaiken johtuvan stressistä ja ehkä traumaperäisestä stressireaktiosta (meniköhän tämä oikein?). Äitini haastoi myös meidän lasten kanssa riitaa. Pahin tuli kun veljeni oli jättänyt korkeakoulun salaa kesken ja lähtenyt töihin. Kun äitini kuuli siitä niin helvetti pääsi irti. Hän melkein hyökkäsi veljeni kimppuun että tämä pilaa tulevaisuutensa kun jättää koulun kesken ja isäni kun koitti rauhoitella äitiäni niin tämä ämmähän heikkona hetkenä koitti lyödä isää vasaralla takaraivoon. Isäni onneksi kuuli juoksuasjeleet takaa ja käänyyi ajoissa. Minunkin kanssa äiti haastoi riitaa 15-20 vuotiaana. Periaatteessa äitini otti kaiken kritiikin henkilökohtaisesti ja käänsi kaiken taas niin että hän oli uhri ja me, varsinkin MINÄ, vihaan häntä ja hänen sukuaan ja kuinka MINÄ olen suoraan s@#tanasta. Se oli rankkaa aikaa.. tajusin silloin etten osannut ajatella häntä äitinä vaan hyvin ärsyttävänä pikkusiskona sillä hän tuntui jääneen henkisesti 15-vuotiaan tasolle. On edelleenkin. Serkkujani, siis tietenkin hänen puoleltaan, kyllä ihaili yli kaiken ja valitteli kuinkq omat lapsensa olivat niin huonosti kasvatettuja. Varsinkin serkkutyttöni oli töydellinen tyttö käytökseltään ja ulkonäöltään. Serkuilla käydessä äitini olikin niin mielistelevä veljensä perhettä kohtaan ja serkkulikkani kanssa olivat kuin bestikset koulunpihalla. Niin, minähän ikinä saanut kuulla kehuja muusta kuin piirustustaidoistani. Mutta nykyään kun olen itsevarma ja löytänyt sen kauneuden itsestäni niin kyllä nykyään äitini yrittää nuolla p€rsettäni. Ihmettelee kyllä usein miksei me olla läheisiä niin kuin monet muut äidit ja tyttäret. Niin .. sehän tapahtuu automaattisesti se kaveristuminen tietyssä iässä oli millainen lapsuus tahansa....

Eikö hän tajunnut, että itseään tuossa moitti?

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Valitettavasti jotkut patologiset valehtelijat elävät tälläisessä mielikuvitusmaailmassa. Se on ilmeisesti jonkinmoinen jo lapsena opittu selviytymiskeino, ja sairaus. Jos ei voi myöntää itsessään olevan mitään vikaa, niin sitten kehitettään toinen todellisuus. Tunnen myös pari tälläistä, jotka aina selittävät niin uskottavasti ihan puuta heinää ja todellisuus on toinen. Esim. "olen niin ahkera äiti, ja hoidan taloutta, ja mies vaan tuhlailee, olen loppu lasten kanssa, aamulla aikaisin heräsin..." Todellisuudessa lapset ihan hunningolla kurittomina, jo 3-vuotiaasta saakka oppineet penkkien avulla hakemaan itselleen leipää ja muroja kaapista nälkäänsä, aina on nuorempia sisaruksia ollut päivisin hoitamassa lapsia ja siivoamassa. Mies käy päivät töissä ja illat hoitaa lapsia, siivoaa päivän jälkiä ja hieroo "väsyneen" vaimonsa hartioita. Ei todellakaan mikään shoppailija, ellei työmatkabensoja ja eväitä oteta mukaan. Vaimo sen sijaan tuhlailee vaatteisiin, sisustaa, haluaa sitä ja tätä. Pahinta, että pienet lapset keskenään puoleen päivään ennen kuin äiti viitsi herätä. Ja silti ollaan niin marttyyrimammaa. Tositarina. 

Mun mielestä valehtelijat ja kaiken kiistäjät kyllä sisimmässään tietää totuuden, ei tuollaista voi unohtaa. Mutta se unohtaminen on kätevä tapa laistaa vastuusta ja olla pyytämättä anteeksi. Ei tarvi katua hirviötekojaan kun ”eihän niitä koskaan tapahtunutkaan”! Käytännöllistä!

Kyllähän sen jo lapsena jollain tavalla ymmärsin, etteivät vanhempani olleet normaaleja. Päälle päin kaikki näytti mallikkaalta: Ei ollut työttömyyttä, alkoholiongelmaa, sairauksia tms.. Mutta kulisseissa tapahtui. Molemmat vanhempani käyttivät paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua ja sisaruksiani kohtaan. Kodin ilmapiiri oli hyvin painostava. Kavereilla käydessäni oli heidän kotonaan tunnelma hyvin erilainen, samoin isovanhempien ja muiden sukulaisten luona vieraillessani.

Äidissäni on hyvin vahvoja narsistisia ja psykopaattisia piirteitä. Käytös oli erilaista, kuin muiden lasten äideillä. Hän ei hellyyden osoituksia jaellut, ja empatiakyky tuntui puuttuvan täysin. Lähes koko ajan hän oli kimpussani, moittien milloin mistäkin, kiusaten, mollaten, eristäen ja halveksuen. Hänen mielestään minulla ei ollut ihmisarvoa ollenkaan, hän ei nähnyt minua yksilönä. Lapsena jo kiinnitin huomioni siihen, että hänellä oli kylmä ja kova katse koko ajan, erilainen kuin muiden äideillä, jotenkin epäinhimillinen, eloton. Se tuntui silloin oudolta, mutta enhän tuolloin tiennyt siihen syytä.

Lopullisesti asioiden oikea laita paljastui, kun muutin mieheni kanssa yhteen. Vanhempani eivät onnitelleet, kuulin heiltä lähinnä syyttelyä ja pelottelua. Lisäksi äitini vei koirani lopetuspiikille, kostoksi siitä, että aloitin oman elämäni mieheni kanssa. Romahdin täysin ja tuon ajan elin kuin sumussa. Myöhemmin muutimme toiselle puolelle Suomea, enkä ole juurikaan tekemisissä vanhempieni kanssa. Heidän vaikutuksensa elämääni on ollut hyvin voimakasta, kärsin dissosiaatiosta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä edelleen. 

Vanhemmat laiskoja ja saamattomia ja koko kuvio käännetty ylösalaisin.  Me lapset oltiin vanhempiemme hyysääjjiä.  Meidän piti auttaa ja ymmärtää heitä.  Äiti varsinkin oli itsekeskeinen, jos meillä oli paha olla, syyllisti meitä ja sääli itseään.  Ei saatu murehtia murheitamme eikä purkaa huolia äidille, koska äiti ei kestänyt sitä ja meidän tehtävä oli vaan lohduttaa ja auttaa häntä.   Ihan sairasta, kumpikaan ei ottanut vastuuta yhtään mistään, se sälytettiin meille lapsille.  Kouluakin piti käydä vain siksi, että tultaisiin joksikin hienoiksi ja mentäisiin lääkäreitten ja pappien kanssa naimisiin ja sillä lailla nostettaisiin heidän statustaan.  Mutta mihinkään he ei meidän suhteen satsanneet eikä mitään koskaan uhranneet, äiti varsinkaan jota piti palvoa ja paapoa joka hetki vaikka siihen ei oikeastaan ollut mitään aihetta.

Missä vaiheessa tämän hoksasin?  Ehkä jossain kolmekymppisenä vasta ja sisarukset samoihin aikoihin.  Sittemmin on varovasti alettu ottaa puheeksi, että miten se meidän lapsuus oikein meni.  Miksi me oltiin niitä, joiden piti kannatella vanhempia?  Eikös se ole vanhempien tehtävä kannatella lapsiaan?   Miksi lapsuus on yhä sellainen kuin iso harmaa möykky?  Siitä ei irtoa oikein mitään, se on pelkkä ahdistavuus.   

Loppujen lopuksi me jokainen lähdettiin kotoa heti kun vaan pystyttiin.  Kodin ilmapiiri oli niin ahdistava ja syyllistävä.  Eikä tullut pappeja eikä pippejä.  Millä helvatan lihaksilla sitä olisi pitänyt itsensä tohtoriksi lukea, kun ei latin latia muutenkaan mistään saatu eikä mitään kannustusta mihinkään, muuta kuin ulinaa ja syyllistämistä.  Nopeasti töihin vaan ja sitten jokainen on aikuisena itseään kouluttanut sen minkä on, omilla varoillaan ja voimillaan.

Olen muuten niitä täällä kovasti haukuttuja suuria ikäluokkia.   Niitä haukkuja en kyllä enää niskaani ota, ihan riittävän vaikeata on ollut muutenkin.  Joku helkkarin velvollisuudentunto heitettiin päälle ja sitä sai kuulla koko ajan, että kyllä sun pitää, kyllä sun täytyy, kyllä sulla on velvollisuus niin ne muutkin tekee ja ja ja.  Kauan meni ennen kuin tajusin että ei mulla kyllä mitään sellaisia velvollisuuksia olisi ollut, eikä ne muutkaan tehneet, syyllistämistä se vaan oli.  Joskus tekis mieli mennä metsään ja huutaa.