Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.
Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?
Ap
No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.
Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...
Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.
Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.
Minä jotenkin irtauduin vanhemmistani jo aikaisessa vaiheessa myös. Rakensin fiktiivisten hahmojen perusteella itselleni mielikuvitusvanhemmat, jotka välittivät minusta ja lohduttivat. Olen 27 vuotias ja ne ovat vieläkin minun apunani kun työstän ongelmiani :) .Kaipa erilaiset sadut ja muu fiktio auttoi siinä että sain itselleni rakennettua terveemmän käsityksen ihmisyydestä, vaikka kotona oli mitä oli. En erittele tarkemmin, koska moni täällä jo kerrottu tarina kuvastaa paljon omaani. Minulla ei ollut mitään yksittäistä ahaa - hetkeä, vaan tämä on ollut lähinnä koko elämänpituinen prosessi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.
Oli just samanlainen narsistipaska kiukuttelija isä, bonuksena vielä väkivaltainen ja kävi kiinni aina jos oli hähänkin jostain eri mieltä kuin isä. Isä pakotti väkivallalla muut myötäilemään häntä ja mielipiteitään, sitten kehui miten on hyvä isä ja häen ansiostaan täysin riidaton perhe! No, ei kai kukaan uskaltanut nostaa riitaa kun heti oli leuka mustana.
Ja ylisuorittaja ja stressaava kaiken kontrolloija minusta tuli. Isän kanssa en tod ole missään väleissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.
Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.
Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.
Molemmat iso-isät alkoholisteja.
Meillä taas äiti ei tarvinnut alkoholia ollakseen sekopää. Nykyään uskon kaiken johtuvan stressistä ja ehkä traumaperäisestä stressireaktiosta (meniköhän tämä oikein?). Äitini haastoi myös meidän lasten kanssa riitaa. Pahin tuli kun veljeni oli jättänyt korkeakoulun salaa kesken ja lähtenyt töihin. Kun äitini kuuli siitä niin helvetti pääsi irti. Hän melkein hyökkäsi veljeni kimppuun että tämä pilaa tulevaisuutensa kun jättää koulun kesken ja isäni kun koitti rauhoitella äitiäni niin tämä ämmähän heikkona hetkenä koitti lyödä isää vasaralla takaraivoon. Isäni onneksi kuuli juoksuasjeleet takaa ja käänyyi ajoissa. Minunkin kanssa äiti haastoi riitaa 15-20 vuotiaana. Periaatteessa äitini otti kaiken kritiikin henkilökohtaisesti ja käänsi kaiken taas niin että hän oli uhri ja me, varsinkin MINÄ, vihaan häntä ja hänen sukuaan ja kuinka MINÄ olen suoraan s@#tanasta. Se oli rankkaa aikaa.. tajusin silloin etten osannut ajatella häntä äitinä vaan hyvin ärsyttävänä pikkusiskona sillä hän tuntui jääneen henkisesti 15-vuotiaan tasolle. On edelleenkin. Serkkujani, siis tietenkin hänen puoleltaan, kyllä ihaili yli kaiken ja valitteli kuinkq omat lapsensa olivat niin huonosti kasvatettuja. Varsinkin serkkutyttöni oli töydellinen tyttö käytökseltään ja ulkonäöltään. Serkuilla käydessä äitini olikin niin mielistelevä veljensä perhettä kohtaan ja serkkulikkani kanssa olivat kuin bestikset koulunpihalla. Niin, minähän ikinä saanut kuulla kehuja muusta kuin piirustustaidoistani. Mutta nykyään kun olen itsevarma ja löytänyt sen kauneuden itsestäni niin kyllä nykyään äitini yrittää nuolla p€rsettäni. Ihmettelee kyllä usein miksei me olla läheisiä niin kuin monet muut äidit ja tyttäret. Niin .. sehän tapahtuu automaattisesti se kaveristuminen tietyssä iässä oli millainen lapsuus tahansa....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.
Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.
Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.
Molemmat iso-isät alkoholisteja.
Sama kokemus. Ja ne humalaiset avautumiset. Minä tajusin vasta aikuisena sen, etteivät kaikki alkoholia liikaakin käyttävät ole raivohulluja, vaan vikaa oli myös vanhemman persoonassa/tunnesäätelyssä ilman alkoakin.
Meilläkin vanhempi käytti minua kännissä terapeuttinaan. Se vaikuttaa minuun yhä.
Täällä myös!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.
Oli just samanlainen narsistipaska kiukuttelija isä, bonuksena vielä väkivaltainen ja kävi kiinni aina jos oli hähänkin jostain eri mieltä kuin isä. Isä pakotti väkivallalla muut myötäilemään häntä ja mielipiteitään, sitten kehui miten on hyvä isä ja häen ansiostaan täysin riidaton perhe! No, ei kai kukaan uskaltanut nostaa riitaa kun heti oli leuka mustana.
Ja ylisuorittaja ja stressaava kaiken kontrolloija minusta tuli. Isän kanssa en tod ole missään väleissä.
Muuten tismalleen sama, mutta onneksi meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa. Mutta juuri tuo omakehu miten on niin hyvä vanhempi, vaikka muu perhe elää pelossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä, aikuisuus ja henkisesti terve parisuhde.
Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.
Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole ok lapsuudenkodissani...
Toimin parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni, jotka olivat eroamassa kuukausittain. Isä meni maaseudulle vetäytymään ja vietti siellä suuren osan lapsuudestani, palasi aina välillä kotiin ja kaikille esitettiin että on niin hieno perhe. Äidille alkoi kuppi maistua minun tullessa teini-ikään, hoidin huomattavasti nuorempaa veljeäni, josta isäni oli mieltä että olen keinoemo, mutta enpä halunnut että veli on yhtä yksinäinen kuin minä.
Yhtään juhlapäivää en muista että olisi ollut ilman kauheaa perheriitaa vanhempien välillä, muutaman kerran oli jo puukko kuvioissa. Sain itsekkin useamman kerran tukkapöllyä ja muuta, pari kertaa lensin seinäänkin.
Minun valitsemat harrastukset ja kiinnostuksen aiheet eivät koskaan olleet mitään vanhempien mielestä. Aikuistuessani menestyin kauneuskilpailuissa, ja se oli yleinen vitsin aihe vanhempien mielestä.
Muistan ihmetelleeni kun kavereiden vanhemmat kuskasivat joka paikkaan, että onpa hienoja vanhempia. Minä menin yksin busseilla.
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.
Joo, tulee. Valitettavasti en tiedä, mikä tähän auttaa. :( Taistelen tän kanssa joka viikko, kun mulla on paljon etätyöpäiviä. Käytännössä on pakko lähteä esim kirjastoon tai johonkin, että saan edes jotain tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
123Böö kirjoitti:
Tajusin jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole ok lapsuudenkodissani...
Toimin parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni, jotka olivat eroamassa kuukausittain. Isä meni maaseudulle vetäytymään ja vietti siellä suuren osan lapsuudestani, palasi aina välillä kotiin ja kaikille esitettiin että on niin hieno perhe. Äidille alkoi kuppi maistua minun tullessa teini-ikään, hoidin huomattavasti nuorempaa veljeäni, josta isäni oli mieltä että olen keinoemo, mutta enpä halunnut että veli on yhtä yksinäinen kuin minä.
Yhtään juhlapäivää en muista että olisi ollut ilman kauheaa perheriitaa vanhempien välillä, muutaman kerran oli jo puukko kuvioissa. Sain itsekkin useamman kerran tukkapöllyä ja muuta, pari kertaa lensin seinäänkin.
Minun valitsemat harrastukset ja kiinnostuksen aiheet eivät koskaan olleet mitään vanhempien mielestä. Aikuistuessani menestyin kauneuskilpailuissa, ja se oli yleinen vitsin aihe vanhempien mielestä.
Muistan ihmetelleeni kun kavereiden vanhemmat kuskasivat joka paikkaan, että onpa hienoja vanhempia. Minä menin yksin busseilla.
Sama! Tuli ohan ”fläsäri” juhlapyhistä! Isä saa raivokohtauksen, joko pieksää lapset tai sitten kaivaa puukon/haulikon/kirveen ja uhkailee perhettä aseilla ja ajaa takaa kirveellä yhtä tai useampaa perheenjäsentä. Varsinkin joulu oli raivarikohtausten ja haulikon kanssa takaa-ajamisen kulta-aikaa. Juhlapyhinä isällä oikein takuuvarmasti napsahti joten kaikki pyhät menivätkin pelätessä tai karkuun juostessa ja pakkasessa värjötellessä. Ah lapsuuden kultaiset joulut! :(
Vierailija kirjoitti:
Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.
Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?
Täällä käynyt niin, eikä perseillyt isovanhempi ymmärrä miksi emme ole innoissamme jättämässä lasta hoitoon.. Meillä ei tosin ollut väkivaltaa, vaan sellainen koko perhettä tyrannisoiva tuuliviiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
123Böö kirjoitti:
Tajusin jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole ok lapsuudenkodissani...
Toimin parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni, jotka olivat eroamassa kuukausittain. Isä meni maaseudulle vetäytymään ja vietti siellä suuren osan lapsuudestani, palasi aina välillä kotiin ja kaikille esitettiin että on niin hieno perhe. Äidille alkoi kuppi maistua minun tullessa teini-ikään, hoidin huomattavasti nuorempaa veljeäni, josta isäni oli mieltä että olen keinoemo, mutta enpä halunnut että veli on yhtä yksinäinen kuin minä.
Yhtään juhlapäivää en muista että olisi ollut ilman kauheaa perheriitaa vanhempien välillä, muutaman kerran oli jo puukko kuvioissa. Sain itsekkin useamman kerran tukkapöllyä ja muuta, pari kertaa lensin seinäänkin.
Minun valitsemat harrastukset ja kiinnostuksen aiheet eivät koskaan olleet mitään vanhempien mielestä. Aikuistuessani menestyin kauneuskilpailuissa, ja se oli yleinen vitsin aihe vanhempien mielestä.
Muistan ihmetelleeni kun kavereiden vanhemmat kuskasivat joka paikkaan, että onpa hienoja vanhempia. Minä menin yksin busseilla.
Sama! Tuli ohan ”fläsäri” juhlapyhistä! Isä saa raivokohtauksen, joko pieksää lapset tai sitten kaivaa puukon/haulikon/kirveen ja uhkailee perhettä aseilla ja ajaa takaa kirveellä yhtä tai useampaa perheenjäsentä. Varsinkin joulu oli raivarikohtausten ja haulikon kanssa takaa-ajamisen kulta-aikaa. Juhlapyhinä isällä oikein takuuvarmasti napsahti joten kaikki pyhät menivätkin pelätessä tai karkuun juostessa ja pakkasessa värjötellessä. Ah lapsuuden kultaiset joulut! :(
Ihan kauheaa, olen todella pahoillani puolestasi!
Vierailija kirjoitti:
Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.
Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?
Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.
Mullakin näin.
Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.
Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.
Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.
Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.
Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.
Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.
Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.
Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Sama juttu. Olin joskus erossa puolisosta töiden takia. Välillä iski dissosiaatio ja minusta tuntui siltä, että jotenkin vain haalistun olemattomiin. Ettei minua edes oikeasti ole olemassa.
Tuo haalistuminen on hyvin kuvaava sana. Mulla on ollut myös usein tuollainen olo, etten ole oikein olemassakaan itsenäni. Puolison, kavereiden, sukulaisten kanssa olen ainoastaan olemassa. Mutta nyt muutaman viime vuoden aikana olen opetellut siihen, että olen oikeasti hyvä ihminen ihan omana itsenäni ja kaikkine puutteineni. Saan olla vaikka koko viikonlopun kotona tekemättä mitään enkä ole siitä kenellekään mitenkään tilivelvollinen eikä minun tarvitse tuntea olevani mitenkään huonompi ihminen sen takia. Tai voin tehdä mitä vaan haluan, enkä ole turhamainen jos haluan välillä hemmotella itseäni. Senhän lapsena juuri oppi, ettei ikinä kelpaa itsenään eikä ole koskaan tarpeeksi hyvä mihinkään tai kellekään.
Tuntuu ihan pöljältä itsekin lukea tätä omaa tekstiä nyt, mutta olen kuitenkin iloinen että olen nämä asiat viimeinkin tajunnut. Ne haitalliset ajatukset ja toimintamallit on niin syvällä tuolla mielessä kuitenkin.
Ja kiitos aloittajalle :) näitä asioita on hyvä purkaa näin anonyymisti.
- yksi edellisistä -
Vasta aikuisena muiden ihmisten elämää seurattuani älysin että normaalisti ihmisten elämässä on muutakin sisältöä ja muitakin arvoja kuin vain ja ainoastaan työ. Meillä jokainen sairasloma oli halveksunnan aihe ja perhe ja lapset vain työnteon este.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.
Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.
Täällä samanlaista, itsekkäät kusipäävanhemmat on just tollaset itsekkäät kusipääisovanhemmat. Lapsenlapset ei kiinnosta yhtään, missään ei vahingossakaan auteta muttaHEIDÄN JUTUT pitää kuunnella ja HEITÄ PITÄÄ AUTTAA kun keksivät milloin mitäkin talkoohommaa.
Lapsenlapsia eivät ole hoitaneet sekuntiakaan koskaan, mutta HEILLE pitää olla talonvahtina, mökinkorjaajana ja nurmikonajajana aina kun vaaditaan...
Onpa hyvä ketju! Kiitos vastanneille!
Koska äiti uneksi olevansa hienoa sukua.
Vähän samaa tapahtui meilläkin - mieheni tutustui minun vanhempiini ja hänelle oli tuskallista huomata, miten moni asia oli toisin hänen lapsuudenkodissaan kuin minulla oli ollut. Perimmältään oli kyse hänen vanhempiensa itsekeskeisyydestä, mikä todella valkeni hänelle minun vanhempani tavattuaan. Vaikeaa on ollut itsellenikin sulatella tietoja appivanhempieni tekemisistä ja tekemättä jättämisistä mieheni lapsuudessa ja nuoruudessa. Ilman noita menneisyyden painolastejakin olisin varmasti sitä mieltä, että en pidä heistä. Ollaan silti väleissä, kylläkin etäisissä.