Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Sama tuli mieleen ja jos näin niin se pitäisi ilmoittaa aloituksessa.

Olen kyllä ihan tylsä kotiäiti vain. Mutta onhan se hauska kuulla, jos aloituksessa on jotain tutkimuksellista otetta tai toimittajatyyliä! :-)

Ap

No yleensä, jos mammat kysyy jotain ja muut siihen vastaavat niin ei ne vaivaudu esitttämään lisäkysymyksiä eikä niitä oikeastaan kiinnostakaan.

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Ymmärsin noin 10-vuotiaana ettei lapsuudenkotini ollut normaali. Meillä oli kyllä puitteet kunnossa mutta äidin tunnekylmyys ja ilkeys tuhosi itsetuntoni. Tiesin ettei ollut oikein että äitini haukkui ulkonäköni, ei koskaan kehunut mistään eikä osoittanut huolenpitoa saati rakkautta. Vanhempani juopottelivat aina viikonloppuisin ja ihmettelin kun kavereiden vanhemmat olivat selvinpäin perjantai-iltaisin.

Muutettuani opiskelemaan toiselle paikkakunnalle lapsuuden traumat vaikeuttivat oman identiteettiini rakentumista. En osannut puhua tunteistani poikakavereille ja hain hyväksyntää seksin avulla. Sain miehiltä huomiota helposti mutta olin täysin lukossa itseni kanssa ja terveiden ihmissuhteiden muodostaminen ei ole onnistunut koskaan.

Opin keskustelemaan ihmisten kanssa normaalisti vasta työelämässä. Minun piti opetella miten osoitan olevani kiinnostunut toisista ihmisistä, koska äidiltäni olin oppinut suhtautumaan muihin ihmisiin välinpitämättömästi ja halveksien. Olen ollut lähes ystävätön koko aikuisikäni.

Tullessani äidiksi oman lapsuuden kokemukset nousivat pintaan voimalla. Kun huomasin etteivät vanhempani olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaankaan, katkaisin välit heihin. Saatuani etäisyyttä olen hyväksynyt lopulta ettei lapsuuden kokemukset olleet minun syytäni vaan huonon vanhemmuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Ihan hirveää!

En tajua, miksi sisarukset kääntyi sua vastaan!

En tiedä, kestäisinkö itse sitä mitenkään.

-tuo jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...

Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.

Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti oli perheen huomion keskipisteenä olevan diktaattorityranni. Kaiken piti mennä hänen päänsä mukaan, tai sitten ei ollenkaan. Kaikkien piti olla riippuvaisia hänestä. Hän oli sosiaalisesti taitava ja rempseä, osasi näytellä täydellisesti ystävilleen empatiakykyä, jota ei todellisuudessa omannut ollenkaan. Kodin piti kiiltää 24/7h, kaappien olla täynnä ruokaa, lasten kulkea merkkivaatteissa... Kaikki oli vain pintaa. Koko ajan piti olla varpaillaan ja poissa tieltä. Opin olemaan huono ja huomaamaton. Veljeni oli todella villi tapaus, ja muistan elävästi kuinka häntä roikoteltiin korvasta ja piestiin. Siltikin minua piestiin enemmän, olin kilpi pikkuveljelleni. Koko ajan haukuttiin ja vähäteltiin. Ja joskus kehuttiin. Noitten pienten hyvien rippeiden takia selvisin. Rakastin äitiäni kovasti. Ja vihasin myös yhtä kovasti. 

Se oli yhtä mielenraiskausta. Teini-ikäisenä aloin kapinoimaan ja oirelemaan pahaa oloa. Äitini heittäytyi uhrin rooliin hienosti. Kaikille sukulaisille, pihan naisille, kaikille jaksoi valitella kuinka siitä tytöstä oli tullut kauhea murkku ja kuinka häntä nyt koetellaan. Huomio oli vain pääasia. 

Nyt emme ole olleet vuosiin väleissä. Olen katkera hänelle, ja mielenterveyteni takia en voi elää normaalia elämää. Olen kaikkien koettelemuksieni jälkeen hiljaisessa pysähtyneessä tilassa nuolemassa haavojani. Sääliksi käy myös vuotta nuorempaa veljeäni, joka on myös syrjäytyneenä omassa kodissaan. Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että masennuimme isämme kuolemasta, mikä ei ole totuus. 

Tämän takia olen se inhottava na..ttu joka kyseenalaistaa joka kerran sen aikuisen kertomuksen holtittomista teineistään ja olen se joka ei aukota mene mukaan tuohon parkumiseen. Sitä paitsi en edes tajua miksi jotkut puhuvat niin halveksuvaan sävyyn omista nuoristaan? Olen saanut sylkeä kasvoilleni monta kertaa kun olen kysynyt, että mites se aikuisen rooli perheessä että asiat ovat tuossa pisteessä? Olin itsekin tuollainen teini joka kapinoi todella rajusti, ja se oli periaatteessa eräänlainen tilipäivä äidilleni kuluneista vuosista. 

Murrosikäisiä on erilaisia, perheitä on erilaisia, mutta se teinien demonisointi on ihan käsittämätöntä kun taustalta löytyy myös aikuisen ongelmat. 

Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, mitä olette joutuneet kokemaan 💚

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Samaistun. Olin luova ja lukemisesta pitävä lapsi. Tulen duunariperheestä maalta, jossa arvostetaan kovaa työtä (jota siis ei voi olla taiteellinen tai akateeminen työ) ja etenkin naisella nuorena perheen perustamista.

Myöhemmin olen päässyt pikkupaikalta pois, opiskelemaan ja elämään omaa elämääni kuten parhaaksi näen.

Koen kuitenkin loputonta ulkopuolisuutta, alemmuudentunnetta ja huijarisyndroomaa akateemisessa maailmassa.

Lapsuudenperheessä ja paikkakunnalla olen myös vääränlainen, en tajua lisääntyä, ostaa omakotitaloa ja haihattelen vain, eikä tee oikeaa työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Allekirjoitan ja tunnustan tämän täysin! Se miesvaltaisuus korostuu pikkukylissä todella epäterveisiin sfääreihin. Toisille isovanhemmillemme emme olleet mitään, ei edes pikkuveljemme, koska hän oli liian herkkä tai itkualtis pojaksi, mutta muuten kaikki oli vain pojatpojatpojat. Tyttöjä väheksyttiin kaikin tavoin ja se ilmapiiri oli todella nitistävä. Nämä lainatussa tekstissä mainitut bensatennarit oli kasvatettu uskoen olevansa jotain luomakunnan kruunuja joilla oli aina viimeinen sana. Seurustelin parin kanssa nuoruuden typeryyksissäni ja heillä oli tämä käistys, että he voisivat olla ydinfyysikoita jos vain haluaisivat (oikeasti hyvä jos peruskoulu polttamatta läpi) ja naiset ovat aina tyhmempiä kuin miehet tai eivät vain pysty samaan kuin miehet. esim. matematiikka on vain miesten laji koska se on miesten keksintö. Nykyisinhän on tutkittu kuinka paljon matemaattisista teorioistakin on oikeasti naisten käsialaa, mutta kaikki kunnia siirrettiin miehille, joten ei noin voi edes sanoa. Samaan kategoriaan meni, että naiset eivät saaneet näkyä, kuulua, kokeilla, ottaa riskejä vaan se oli vain poikien juttu. Samaten tytöt olivat aina niitä, joiden piti heti nousta kun käsketään ja hoitaa koti, naapurin mukulat ja herätä vaikka aamu kuudelta leipomaan suvun kakkujuhliin jotain samaan aikaan kun pojat istuivat odottamassa palvelua muiden miesten mukana. Nyt kun mietin niin ihan käsittämätön ajatusmaailma. Tämän vuoksi rakastan asua kasvukeskuksissa enkä perähikiällä kenenkään likasankona.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Tuo on vain sinun kokemuksesi. Itse olen kasvanut 80-90-l. tuhannen asukkaan kunnassa, jossa oli tarjolla monenlaisia harrastuksia ja ennen muuta tsemppaavia aikuisia (omien vanhempien lisäksi esim. tuttuja kyläläisiä ja ryhmien vetäjiä). Oma kotini oli duunarikoti, jossa vanhempia ei kulttuuri juuri kiinnostanut, mutta silti jo lapsuudessa sain kipinän taiteeseen ja kulttuuriin. Myös vanhemmat kannustivat näihin suuntiin, käymään soittotunneilla, näytelmäkerhossa, tanssimassa, jopa taidenäyttelyissä partion, 4H-kerhon ja urheiluharrastusten rinnalla.. En muista minkäänlaista tyttöjen ja poikien välistä vastakkainasettelua, vaikka tietyt stereotyypittelyt silloin kukoistivatkin.

Väittäisin, että pikkupaikkakunnalla lapset (sekä tytöt että pojat) ovat luonnostaan "uniikkeja lumihiutaleita", joiden ominaisuudet huomataan ja lahjakkuutta tuetaan. Siksipä itsekin muutin perheineni kaupungista maalle. Oli paras päätös, myös lasten mielestä.

Äitini sanoi aina isääni hulluksi. Uskoin kuitenkin kaikki hänen kauhutarinansa täytenä totena. Joskus teini-iässä aloin hahmottaa maailmaa vähän enemmän ja epäilemään, että eihän kaikki ihan niin voi olla. Isäni on alkoholisti ja paranoidi skitsofreenikko ja psykooseissaan tuli välillä aika hurjaakin avautumista. En ole katkera, isäni oli hyvin sairaudentunnoton ja on jälkeenpäin usein pahoitellut "lapsuutemme pilaamista", ettei lasten olisi kuulunut sellaista kärsiä. Äidillekin olen antanut anteeksi, hän yritti meitä parhaansa mukaan suojella, muttei uskaltanut hakea oikeaa apua. Hän ei ole kovin terävä, joten ei häneltä täydellisyyttä voi vaatia, rakasti ja teki parhaansa, hänen ansiostaan meillä oli melko tasapainoinen lapsuus. Mutta joo, tervettä ei ollut...

Tavallaan sitä pahaa oloa ja sitä pelkoa ei pitänytkään normaalina. Vanhempi sai joskus kohtauksen ja se pisti kaiken säpäleiksi. Aamulla oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sitä osannut käsitellä, kun sitä ei käsitellyt. Jotenkin sitä eli lapsena tässä ja nyt, hetkessä. Joskus oli paha päivä ja joskus hyvä päivä. En oikeastaan edes ajatellut muilla olevan samanlaista vaan unohdin tapahtuneen, kuten meillä tehtiin. Mutta se pelko söi kaiken alleen. Olin niin hirveän pieni, etten oikeastaan edes käsittänyt aikaa tai ajan käsitettä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Allekirjoitan ja tunnustan tämän täysin! Se miesvaltaisuus korostuu pikkukylissä todella epäterveisiin sfääreihin. Toisille isovanhemmillemme emme olleet mitään, ei edes pikkuveljemme, koska hän oli liian herkkä tai itkualtis pojaksi, mutta muuten kaikki oli vain pojatpojatpojat. Tyttöjä väheksyttiin kaikin tavoin ja se ilmapiiri oli todella nitistävä. Nämä lainatussa tekstissä mainitut bensatennarit oli kasvatettu uskoen olevansa jotain luomakunnan kruunuja joilla oli aina viimeinen sana. Seurustelin parin kanssa nuoruuden typeryyksissäni ja heillä oli tämä käistys, että he voisivat olla ydinfyysikoita jos vain haluaisivat (oikeasti hyvä jos peruskoulu polttamatta läpi) ja naiset ovat aina tyhmempiä kuin miehet tai eivät vain pysty samaan kuin miehet. esim. matematiikka on vain miesten laji koska se on miesten keksintö. Nykyisinhän on tutkittu kuinka paljon matemaattisista teorioistakin on oikeasti naisten käsialaa, mutta kaikki kunnia siirrettiin miehille, joten ei noin voi edes sanoa. Samaan kategoriaan meni, että naiset eivät saaneet näkyä, kuulua, kokeilla, ottaa riskejä vaan se oli vain poikien juttu. Samaten tytöt olivat aina niitä, joiden piti heti nousta kun käsketään ja hoitaa koti, naapurin mukulat ja herätä vaikka aamu kuudelta leipomaan suvun kakkujuhliin jotain samaan aikaan kun pojat istuivat odottamassa palvelua muiden miesten mukana. Nyt kun mietin niin ihan käsittämätön ajatusmaailma. Tämän vuoksi rakastan asua kasvukeskuksissa enkä perähikiällä kenenkään likasankona.  

Täh? Milloin olette syntyneet ja missä varttuneet? Ei tuollainen ole yleistä, eli voitte vaihtaa preesens-muodon imperfektiin. Koska olette viimeksi oleskelleet maalla ja aistineet asenneilmapiiriä?

terv. Äskeisen kulttuuri- ja maaseutumyönteisen viestin kirjoittanut totaalisen erilaisen kokemusmaailman omaava maalaisnainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Meillä oli myös tällaista. Esim. raskaudesta ei kukaan perheenjäsen onnitellut ja äiti oli ainoa joka edes kommentoi asiaa. Muut olivat kuin mitään raskautta ei olisikaan (ja olin ihan aikuinen, parisuhteessa jne). Kun minut vakinaistettiin töissä, sain hyväksyvän hymähdyksen, ei onnitteluja.

Koskaan ei sanottu mistään kiitos tai ole hyvä, ei pyydetä "saisinko" vaan töksäytellään epäkohteliaasti. Minun on edelleen vaikea kiittää tai onnitella tms ihmisiä. Omalle lapselle olen onneksi saanut opetettua normaaleja käytöstapoja.

Meillä kyllä vanhemmat auttoivat ja auttavat taloudellisesti, hoitavat lapsenlapsia tarvittaessa, pyytää kylään jne. Eli sillä lailla ihan normaaleja ihmisiä eikä ole mitään ongelmia elämässä. Jostain syystä käytöstavat vaan puuttuvat tai lähinnä niitä ei vaivauduttu perheen kesken käyttämään eikä opettamaan lapsille. Tämä koskee muutakin opettelua, esim ihan vaikka ruohonleikkurin käyttöä. Kaikesta oletettiin, että heti pitää osata ja jos ei osaa niin haukuttiin. Koskaan ei opastettu normaalisti ja neuvottu.

Luonnollisesti mitään tunteita ei myöskään näytetty, paitsi korkeintaan ärtymystä ja suuttumusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.

Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.

Molemmat iso-isät alkoholisteja.

Sama kokemus. Ja ne humalaiset avautumiset. Minä tajusin vasta aikuisena sen, etteivät kaikki alkoholia liikaakin käyttävät ole raivohulluja, vaan vikaa oli myös vanhemman persoonassa/tunnesäätelyssä ilman alkoakin.

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Sama juttu. Olin joskus erossa puolisosta töiden takia. Välillä iski dissosiaatio ja minusta tuntui siltä, että jotenkin vain haalistun olemattomiin. Ettei minua edes oikeasti ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.

Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.

Molemmat iso-isät alkoholisteja.

Sama kokemus. Ja ne humalaiset avautumiset. Minä tajusin vasta aikuisena sen, etteivät kaikki alkoholia liikaakin käyttävät ole raivohulluja, vaan vikaa oli myös vanhemman persoonassa/tunnesäätelyssä ilman alkoakin.

Meilläkin vanhempi käytti minua kännissä terapeuttinaan. Se vaikuttaa minuun yhä.

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.