Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on paljon kollegoita, juristeja siis. Oliko lapsuuden epäoikeudenmukaisuuden kokemus se yhdistävä tekijä, joka saa ryhtymään aikuisena oikeudenmukaisuuden ammattilaiseksi?

Hyvä kysymys. Mulla ehkä motivaatio lähti ajatuksesta että kerrankin voin olla voimakas ja voittaa (oikeudessa riitajuttuja). Tämä vastakohtana lapsuuden alistumiksemme ja nujerrettua olemiselle. Totuus kuitenkin on että 99% tilanteista pystyn teeskentelemään vahvaa niin 1% tilanteista (auktoriteetit) lamaannun ja jäädyn. Pohjimmiltani olen alistunut edelleen enkä tiedä mille. työroolissa saan olla "vahva" vaikka enhän mä edes ole. kai.

Spämmään Saarasta jo neljättä vuotta, koska olen kateellinen hänelle. Se ei ole Saaran vika, vaan minulla on päässä vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on paljon kollegoita, juristeja siis. Oliko lapsuuden epäoikeudenmukaisuuden kokemus se yhdistävä tekijä, joka saa ryhtymään aikuisena oikeudenmukaisuuden ammattilaiseksi?

Kun on kokenut lapsena epäoikeudenmukaisuutta ja pystyy suojelemaan omaa empatiaa, niin aikuisena veri vetää puolustamaan oikeudenmukaisuutta.

Kiitos kaikille teille jotka olette kirjoittaneet kokemuksianne. Tuttuja myös minulle, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden kokemus ja epätodellisuuden tunne, depersonalisaatio. Minä sain avun pitkästä terapiasta, toivottavasti mahdollisimman moni muukin.

Laiminlyöty lapsi myös aikuisena helposti ahdistuu rakkauden osoituksista. Sitä luulisi että on innoissaan kun vihdoin saa jotain mitä on koko ikänsä ollut vailla, mutta ei se välttämättä niin menekään. Tulee niin selvästi näkyviin se, mitä ilman on ollut. Ahdistaa. Helposti torjuu, ottaa puolittain vastaan, puolittain turvaa selustansa ja torjuu. Kiintyy välttelevästi, korkeintaan. Tuhoaa kun tekee niin kipeää.

Epävarmuus, uusavuttomuus, ahdistusoireet ja pakko-oireinen häiriö, pelko hylätyksi tulemisesta, huono itsetunto, huonosti ylläpidetyt henkilökohtaiset rajat... Osa saattaa olla synnynnäistä mutta paljon johtuu myös lapsuudesta: koulukiusaaminen mihin ei puututtu, vanhempien epäjohdonmukainen käytös (pienistä asioista saatettiin rankaista rajusti, joskus paljon isommat asiat sivuutettiin täysin) ja varsinkin äidin taipumus saada huutokohtauksia ja loukkaantua verisesti jostain mitä lapsena sanoin (vaikken edes osannut tarkoittaa pahaa sanomisillani). Isällä oli taipumus ottaa hauskuuttajan rooli silloin kun äiti kiukutteli ja sulkeutui makuuhuoneeseen. Vanhemmat on nyt eronnut jo ajat sitten mutta äiti aina saavutuksellisesti muistelee miten hieno perhe me oltiin, lapset niin sulosia ja hyvinkäyttäytyviä, hieno talo ja iso piha, ”kaikki olivat kateellisia meille” jne. En silti usko vieläkään että vanhemmat teki mitään väärin tarkoituksella, heillä on vain vaikeuksia ymmärtää ihmisiä jotka eivät ajattele kaikesta aivan samalla tavalla kuin he itse. Enää en vaivaudu selittämään itseäni niin paljoa, enemmän keskityn siihen että meillä on mukavaa yhdessä kun nähdään, puhun enemmän ”yleisiä” asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Kyllä. Minä näin jonkinlaista valveunta, että olin isääni täysillä päähän pesismailalla, sivusta, niinkuin palloa. Tunsin yhtä aikaa valtavaa riemua ja syyllisyyttä tästä.

Minulle tuli traumatakautuma. Puu kotin sen jälkeen mielikuvissani ensin vanhempaani ja sitten potkin hänet hen giltä (on kuollut jo vuosia sitten erääseen sairauteen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Kyllä. Minä näin jonkinlaista valveunta, että olin isääni täysillä päähän pesismailalla, sivusta, niinkuin palloa. Tunsin yhtä aikaa valtavaa riemua ja syyllisyyttä tästä.

Minulle tuli traumatakautuma. Puu kotin sen jälkeen mielikuvissani ensin vanhempaani ja sitten potkin hänet hen giltä (on kuollut jo vuosia sitten erääseen sairauteen).

Ihan valtavasti vihaa väkivaltaisessa perheessä kasvaminen jättää vanhempia kohtaan ja tämän kanssa on vain elettävä.

Mulla ei lapsuustraumojen takia ole kykyä minkäänlaisiin kunnollisiin ihmissuhteisiin. En jollain tavalla ymmärrä ystävyyssuhteita koska olin lapsena aina yksinjätettynä. Koulussa oli joskus kavereita mutta nekin jäi sitten myöhemmin kun mun ongelmat paheni. Koko nuoruuden olen ollut ihan sekaisin vaikka olin hoidossakin. Sekaisin oleminen ei nyt tarkoita päihde-elämää, päinvastoin mä oon aina vain jättäytynyt yksin kotiin ja ollut sairaalloisen ahdistunut ihan kaikesta, erityisesti muista ihmisistä. Opiskelukykyä ei ollut koska ihmisten seurassa oleminen veti niin pahasti ylivireystilaan ja ahdistukseen ettei pystynyt oppimaan mitään. Aika menetetty elämähän tästä on tullut.

Sitäkin miettii että jos joskus olisi mahdollista saada lapsia niin ei olisi mitään kokemusta normaalista perhe-elämästä, ei käsitystä siitä millaista lapsiperhe-elämän kuuluisi olla ja mitä lasten kanssa tehdä kun ainoa kokemus perhe-elämästä on sellainen jossa aikuiset elää omaa elämäänsä ja lapsi on heitteillejätetty.

Vierailija kirjoitti:

Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.

Mullakin näin.

Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.

Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.

Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.

Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.

Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.

Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.

Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.

Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.

Osui ja upposi. Kesti kolmenkympin paremmalle puolelle, et ymmärsin, et hei, so what, mä kelpaan tällaisena, olen hyvä sellaisena kuin olen. Vaadin itseltäni uskomattomia asioita, enkä vain sen takia, et itse pitäisin siitä. Teen sen todnäk rakkaudennälkäisenä ja hyväksynnän puutteessa. Omille lapsilleni olen jo tehnyt selväksi, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Vaikka äiti suuttuu, äiti rakastaa teitä silti. Sit vielä se, et oon ymmärtänyt, et noilla saavutuksillasi silti kerskutaan muille ja nostetaan omaa statusta. Sinulle siitä ei voi sanoa eikä kehua, ettet ylpisty, jotenkin noin. Voi että, jos vasn olisin ymmärtänyt nuo jutut nuorempana. Et sä et tuu ikinä saamaan hyväksyntää sellaisena ku olet, etkä siis noitten kaikkien juttujen jälkeenkään.. Olisin tehnyt kaiken silti ja teenkin, mut motiivit olisi ehkä olleet eri.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei lapsuustraumojen takia ole kykyä minkäänlaisiin kunnollisiin ihmissuhteisiin. En jollain tavalla ymmärrä ystävyyssuhteita koska olin lapsena aina yksinjätettynä. Koulussa oli joskus kavereita mutta nekin jäi sitten myöhemmin kun mun ongelmat paheni. Koko nuoruuden olen ollut ihan sekaisin vaikka olin hoidossakin. Sekaisin oleminen ei nyt tarkoita päihde-elämää, päinvastoin mä oon aina vain jättäytynyt yksin kotiin ja ollut sairaalloisen ahdistunut ihan kaikesta, erityisesti muista ihmisistä. Opiskelukykyä ei ollut koska ihmisten seurassa oleminen veti niin pahasti ylivireystilaan ja ahdistukseen ettei pystynyt oppimaan mitään. Aika menetetty elämähän tästä on tullut.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin. Olen onnistunut tutustumaan toisiin, mutta usein välit ovat katkenneet sen takia, että minut on koettu liian tarvitsevaksi. Tai sen takia, että toinen on käyttäytynyt sillä tavalla, että olen kokenut etten voi luottaa häneen. Asioista ääneen puhuminen ei yleensä ole parantanut tilannetta, kun muut useinkaan eivät ole valmiita käymään tällaisia keskusteluja. Joten aika yksinäiseltä pelkään loppuelämän näiden kokemusten perusteella näyttävän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin perheeni tunnekylmyyden ja "epäsosiaalisuuden" oikeastaan vasta myöhemmin. Meillä ei ikinä halattu tai kosketettu, ei puhuttu mistään tunneasioista (esim. en koskaan voinut kertoa vanhemmille poikaystävästä), ei suruista, ei iloista, ei osoitettu muutenkaan mitään tunteita. En ole koskaan saanut kuulla että olisin tärkeä tai rakastettu, eikä minua ole koskaan pidetty sylissä. Lisäksi emme koskaan tehneet perheenä mitään yhteistä, eli ei koskaan käyty huvipuistoissa tai ravintoloissa joten vasta aikuisena opin miten esim. ravintolassa pitäisi toimia. Kuitenkin ulospäin olimme ihan tavallisen oloinen perhe.

Yritän omille lapsilleni osoittaa että kaikesta saa ja voi puhua ja kerron heille kyllästymiseen asti että he ovat minun silmäteräni koko universumissa. Ja aina todellakin lähdetään hoploppiin ja syödään ulkona, ollaan aktiivisia yhdessä.

Sitä vain ei tiedä, mistä oma lapsi aikuisena tänne kirjoittaa. Omalle käytökselleen on sokea. Käytiinkö meillä huvipuistoissa liikaakin, eikä vietetty kotiarkea, tms.

Juuri näin. Ja luulen, ihan samanlaista keskustelua käyvät tämän päivän lapset vanhemmistaan, vaikka he kuvittelivat kasvattaneensa ja hoitaneensa lapsensa mitä parhain.

Ja sitä esimakua saa jo teini-ikäisiltä lapsiltaan, jotka kyseenalaistavat vanhempien teot ja kasvatuksen.

Vanhemmuus nyt sattuu olemaan valtavan vaikea ja vielä vaikeampaa on antaa lapselle hyvät eväät aikuisuuteen, jotta lapsuus olisi yksilön kannalta täydellinen, kun samaan aikaan vanhempien on hoidettava työ, perheen talous, yhteiskunnallisen velvoitteet jne. Ja moni vanhempi on siinä tilanteessa heikoilla ja haastavassa elämäntilanteessa, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen ja monen voimavarat rajalliset, vaikka halua olisi.

Alapeukuista huomaa, että mikään ei ole muuttunut; edelleen vanhemmat ei nää huonoa käytöstään vaan pitävät itseään loistokasvattajina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin perheeni tunnekylmyyden ja "epäsosiaalisuuden" oikeastaan vasta myöhemmin. Meillä ei ikinä halattu tai kosketettu, ei puhuttu mistään tunneasioista (esim. en koskaan voinut kertoa vanhemmille poikaystävästä), ei suruista, ei iloista, ei osoitettu muutenkaan mitään tunteita. En ole koskaan saanut kuulla että olisin tärkeä tai rakastettu, eikä minua ole koskaan pidetty sylissä. Lisäksi emme koskaan tehneet perheenä mitään yhteistä, eli ei koskaan käyty huvipuistoissa tai ravintoloissa joten vasta aikuisena opin miten esim. ravintolassa pitäisi toimia. Kuitenkin ulospäin olimme ihan tavallisen oloinen perhe.

Yritän omille lapsilleni osoittaa että kaikesta saa ja voi puhua ja kerron heille kyllästymiseen asti että he ovat minun silmäteräni koko universumissa. Ja aina todellakin lähdetään hoploppiin ja syödään ulkona, ollaan aktiivisia yhdessä.

Sitä vain ei tiedä, mistä oma lapsi aikuisena tänne kirjoittaa. Omalle käytökselleen on sokea. Käytiinkö meillä huvipuistoissa liikaakin, eikä vietetty kotiarkea, tms.

Juuri näin. Ja luulen, ihan samanlaista keskustelua käyvät tämän päivän lapset vanhemmistaan, vaikka he kuvittelivat kasvattaneensa ja hoitaneensa lapsensa mitä parhain.

Ja sitä esimakua saa jo teini-ikäisiltä lapsiltaan, jotka kyseenalaistavat vanhempien teot ja kasvatuksen.

Vanhemmuus nyt sattuu olemaan valtavan vaikea ja vielä vaikeampaa on antaa lapselle hyvät eväät aikuisuuteen, jotta lapsuus olisi yksilön kannalta täydellinen, kun samaan aikaan vanhempien on hoidettava työ, perheen talous, yhteiskunnallisen velvoitteet jne. Ja moni vanhempi on siinä tilanteessa heikoilla ja haastavassa elämäntilanteessa, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen ja monen voimavarat rajalliset, vaikka halua olisi.

Alapeukuista huomaa, että mikään ei ole muuttunut; edelleen vanhemmat ei nää huonoa käytöstään vaan pitävät itseään loistokasvattajina.

Onko sinusta vaikeaa olla hakkaamatta lastasi? Kyllä, todennäköisesti hänellä on sinua vastaan siinä tapauksessa paljon hampaankolossa.

Ymmärrätkö ettei tässä ketjussa ole kyse normaaleista perheistä ja niiden epäkohdista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on paljon kollegoita, juristeja siis. Oliko lapsuuden epäoikeudenmukaisuuden kokemus se yhdistävä tekijä, joka saa ryhtymään aikuisena oikeudenmukaisuuden ammattilaiseksi?

Mietin tuota vaihtoehtoa lukioikäisenä, mutta minua eroperheen lapsena häiritsi ajatus avioeroriitoihin eri tavalla liittyvistä tapauksista sekä kaikenlaisten moraaliltaan hyvin kyseenalaisten ihmisten auttamisesta (tärkeää sekin toki on ihmisten tasapuolisen kohtelun takaamiseksi). Onko työ vastannut mielikuviasi siitä?

En tee perheoikeutta ollenkaan, vaan työskentelen liikejuridiikan parissa.

Minusta oikeudenkäytössä on parasta se, että kummankin osapuolen kanta ja perustelut kuullaan aina. Kaikessa rauhassa. Ihan aina ei lopputulos vastaa käsitystäni siitä mikä olisi ”oikein”, mutta useimmiten kyllä. Jos ihan pieleen menee, tuomari esimerkiksi menee ja uskoo ilmeisen epätoden asian, sitä on välillä vaikea hyväksyä. Kuitenkin siinäkin on oma rauhoittava viestinsä: tämmöistä tämä välillä vaan on, vaikka miten olisi hyvä prosessi, ja elämä jatkuu kumminkin.

Semmoiset aggressiiviset perheriitamaiset keissit yritän ohjata ennemmin kollegoille. Kyllä minä niitäkin pystyn hoitamaan, mutta ovat kuluttavia. Oma vahvuuteni on enemmän itse juridiikassa ja hyvissä perusteluissa. Asiat riitelevät, ihmisten ei tarvitse. Olen myös hyvä löytämään molempia osapuolia hyödyttäviä ratkaisuja esimerkiksi sopimusneuvotteluissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei lapsuustraumojen takia ole kykyä minkäänlaisiin kunnollisiin ihmissuhteisiin. En jollain tavalla ymmärrä ystävyyssuhteita koska olin lapsena aina yksinjätettynä. Koulussa oli joskus kavereita mutta nekin jäi sitten myöhemmin kun mun ongelmat paheni. Koko nuoruuden olen ollut ihan sekaisin vaikka olin hoidossakin. Sekaisin oleminen ei nyt tarkoita päihde-elämää, päinvastoin mä oon aina vain jättäytynyt yksin kotiin ja ollut sairaalloisen ahdistunut ihan kaikesta, erityisesti muista ihmisistä. Opiskelukykyä ei ollut koska ihmisten seurassa oleminen veti niin pahasti ylivireystilaan ja ahdistukseen ettei pystynyt oppimaan mitään. Aika menetetty elämähän tästä on tullut.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin. Olen onnistunut tutustumaan toisiin, mutta usein välit ovat katkenneet sen takia, että minut on koettu liian tarvitsevaksi. Tai sen takia, että toinen on käyttäytynyt sillä tavalla, että olen kokenut etten voi luottaa häneen. Asioista ääneen puhuminen ei yleensä ole parantanut tilannetta, kun muut useinkaan eivät ole valmiita käymään tällaisia keskusteluja. Joten aika yksinäiseltä pelkään loppuelämän näiden kokemusten perusteella näyttävän.

Rehellisesti sanottuna tuntuu siltä, että usein terapeuteilla on aivan ylioptimistinen käsitys ihmissuhteista. Huono suhde omaan sukuun yleensä pysyy jatkossakin huonona ja jos ystävyyssuhteita on ollut jo aiemmin vaikea löytää, niin tämä ei usein sen myötä helpotu, että alat asettaa omille toiveillesi ja tuntemuksillesi enemmän painoarvoa.

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Teini-ikään mennessä valkeni, ettei kaikkien isät juo joka päivä töistä tultuaan kännejä. Sitä en tiedä mistä se selvisi, koska ei ystävien kanssa ole näistä asioista puhuttu kuin vasta aikuisena. Ehkä yökyläillessä huomasi, että molemmat aikuiset voi olla selvinpäin, ei vain toinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Sisaruksiin välit ovat hyvät, koska olen saanut mielessäni käsiteltyä sen, että heillä ei ollut minkäänlaista osuutta vanhempieni käytökseen. Sairas ja eriarvoinen kohtelu oli lähtöisin vanhemmista, ei meistä lapsista. Jokaisen asema perheessä oli erilainen, mutta kaikki ovat jollain tavalla joutuneet kärsimään perheessämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Voi että, jokin tuossa viestissäsi saa ihan sydämeni itkemään.  Siis sen pikkutytön puolesta. Vähän samanlaisia kokemuksia minulla. Veljelläni oli pelit ja vehkeet. Mulla ei. Kuljin liian pienissä vaatteissa, välillä sain jonkun vanhoja vaatteita, se riitti. En myöskään uskaltanut ikinä vaatia mitään, siis pyytää. Rahaa tai mitään. Olin kait oppinut jo, ettei mulla niin väliä.