Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Olin kaverini kotona yökylässä joskus 5-6 vanhana, kun kaveri kiipesi illemmalla yhtäkkiä isänsä syliin. Kauhuissani jäin tuijottamaan, että tulee turpakeikka, eikö kaveri tajua varoa, kohta tulee läimäisy ja raivari isältä!
Hämmästyksekseni kaverin isä silitti kaverin päätä ja otti hänet kunnolla syliin. Kaveri liki nukahti siihen, oman isänsä syliin. Tuijotin heitä varmaan 15 min, odottaen koko ajan raivarin ja huudon alkamista, ennen kuin tajusin, ettei sitä tule. Kaverin isä oli siis turvallinen ihminen. Tämä oli minulle suuri järkytys ja sai minut todella surulliseksi. Mitä olisinkaan antanut, että olisin saanut tuollaiset vanhemmat, että olisin saanut kokea olevani kotona turvassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, tajusinko, ettei oma lapsuudenkotini ollut varsinaisesti terve, mutta tajusin, että on myös toisenlaisia perheitä.
Olin parhaalla ystävälläni yötä. Heillä oli hyvä tunnelma, ei ollut painostavaa millään tavalla. Kaverini äiti esimerkiksi hymyili, ja huomasin kaverini vanhempien keskinäisen hyvän tunnelman. Kaikki oli jotenkin rentoa ja mutkatonta, eikä tarvinnut jännittää, mitä kuka tekee seuraavaksi, uskallanko mennä vessaan, jne. Perheenjäsenet puhuivat toisilleen ja aikuiset kysyivät lapsilta asioita, kuten "Minkänimisillä poneilla tänään ratsastitte ratsastustunnilla?" ynnä muuta meidän lasten elämään liittyvää.
Aamiaispöydässä vitsailtiin ja naurettiin.
Halusin aina olla ystäväni luona. Pääsin kesällä heidän kesämökilleen ja saimme viettää paljon lomia yhdessä. Toivoin aina, että minut adoptoitaisiin siihen perheeseen.
Omassa kotona meillä oli aina synkkä ja painostava tunnelma. En oikeastaan koskaan ymmärtänyt, miksi. Myöhemmin asia on minulle selvinnyt. Vanhempieni olisi ollut syytä erota.
Siinä vaiheessa, kun lapsi katkaisee välit vanhempaansa on jo tapahtunut todella paljon kaikkea pahaa. Lapsi yrittää yleensä sietää vanhemmaltaan aivan liian pitkään vahingollista kohtelua, koska jaksaa toivoa vastoin kaikkea todennäköisyyttä, että tapahtuisi jokin käänne parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun lapsi katkaisee välit vanhempaansa on jo tapahtunut todella paljon kaikkea pahaa. Lapsi yrittää yleensä sietää vanhemmaltaan aivan liian pitkään vahingollista kohtelua, koska jaksaa toivoa vastoin kaikkea todennäköisyyttä, että tapahtuisi jokin käänne parempaan.
Jossain vaiheessa vain maailman optimistisinkin ihminen joutuu kohtaamaan tosiasiat: suhde vanhempaan eivät tule muuttumaan paremmaksi, vaan kyseinen vanhempi tulee tuottamaan lapselleen valtavasti tuskaa aina, kun hänen kanssaan on tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.
Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitan ensimmäistä kertaa ketjuun. En tiedä milloin oivalsin millaisessa ympäristössä vartuin, mutta sen muistan että kadehdin kolmannella luokalla kaverini kotia erittäin paljon, koska äiti ja isä asuivat yhdessä.
Itse vartuin äitini hoteissa alle kouluikäisestä sen jälkeen, kun vanhemmat olivat pettänet toisiaan, äitini oli hakattu ja riitaisa ero koittanut. Ennen eroa oli kotona jäätävää, äitini oli pettäneelle isälleni vihainen ja katkera ja alkoi juosta baareissa sekä piti mykkäkoulua. Eron jälkeen elämä oli kaikilla solmussa monta vuotta ja kaikki uhkailivat vuorollaan itsemurhalla.
Olen saanut kasvattaa itseni ja pitää itsestäni huolta, kukaan ei omilta murheiltaan muistanut kiltin suorittajan olemassa oloa. Lukioaikana lapsuuden taakat alkoivat purkautua ja kymmenisen vuotta meni taistellessa hajoilevan mielen kanssa. Onneksi nyt on oma perhe, työ ja tutkinto. Olen selvinnyt ihan hyvin, vaikka lapsuus nouseekin usein mieleen ja aiheuttaa surua ja ahdistusta. Sen takia varmaan tätä ketjuakin jäin lukemaan.
Tsemppiä kaikille:)
En tajua tuota yhtä jankkaajaa joka syyllistää välit poikki laittaneita hakattuja lapsia. Sillä ei ole mitään tajua millaisia sadisteja jotkut on.
Mun isä on pahoinpidellyt mut 26-, 32- ja38 vuotiaana ja yksi näistä tapahtui suvun nähdessä, kukaan ei tullut edes väliin vaan kaikki katsoi kauhistunerna.
Vasta tuon viimeisen jälkeen sain katkottua välit tyystin.
Katsokaa kun ei se kaltoinkohtelu jää sinne lapsuuteen!! Se jatkuu aikuisenakin - usein henkisellä väkuvallalla, joskus fyysisellä.
Mun isä saa väkivaltaraivarit ihan mitättömistä asioista. Esim jos joku on eri mieltä, ei tottele tai sanoo vastaan - ukolla kilahtaa, impulssi iskee, käy kiinni ja turpaan niin että läski tummuu.
Tää syyllistäjä vois itse kokeilla ”hyväksyä isäni persoonan” ja”antaa anteeksi hänen ominaisuutensa”.
Mutta kun jotkut on niin naiiveja ettei tsjuaketjun pointtia lainkaan. Eli että kyse ei ole siitä että isä tiuskaisi kerran vuonna 86. Vaan että isä juma*auta hakkasi mua viikottain vuodet 76-93. Koko ajan.
Pikkusen on eroa näillä asioilla mutta tyhmät ei viitsi edes sjatella sitä - pitää päästä pätemään ja opastamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.
Kiinnostavaa. Sama ilmiö täällä, mutta en ole pitänyt sitä varsinaisesti ongelmana. Olen ajatellut, että kun olen välillä käsittämättömän tehokas, tarvitsen vastapainoksi myös aika totaalista lepoa välillä.
Vierailija kirjoitti:
Tajusin perheeni erilaisuuden etäisesti nuoruudessani mutta vasta aikuisena olen todella ymmärtänyt kaltoinkohtelun laajuuden.
Samaistun tässä ketjussa kerrottuihin kokemuksiin jopa pelottavan paljon. Meillä kaltoinkohtelu alkoi jo hyvin pieninä, isä on aina raivonnut holtittomasti ja äiti ollut apaattinen suhteessa meihin lapsiin.
Isäni on todella, todella sairas ja paha ihminen. Kyllä - paha. Hän on kiduttanut meitä henkisellä väkivallalla, sepittänyt meille lapsille sairauksia (päänsärky - aivoverenvuoto- kuolema), rikkonut tavaroita ja ovia sekä nolannut haukkumalla kirosanoin kerrostalon pihalla/kaupassa/missä tahansa. Hän on huolellisesti hakannut niin ettei osu kasvoihin - ja muut jäljet selitetään lasten railakkuudella. Lisäksi hän on toistuvasti kohdistanut lapsiinsa seksuaalista väkivaltaa, josta on ollut vaikeinta yrittää toipua.
Äiti taas. Hän on seurannut tätä kaikkea sivusta, hymähdellyt tai moittinut meitä lapsia. En muista kertaakaan, että hän olisi halannut minua edes takaisin, puhumattakaan oma-aloitteisesta halauksesta. Hän tuntui suorastaan pinnan alla vihaavan lapsiaan - hän ei koskaan auttanut meitä isän hakatessa tai puuttunut seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joka tapahtui mm. olohuoneessa.
Minua mitätöitiin koko lapsuuteni ajan, minusta ei kuulemma koskaan tule mitään, sillä olen niin ruma, läski ja laiska. Korkeintaan ammattihuora tai narkkari. No, kaikesta vähättelystä ja muusta kuradta huolimatta minusta tuli kuitenkin juristi.
Aikuisena vältän perheestäni puhumista sillä en jaksa jeesustelua anteeksiannosta tai lasten velvollisuudesta hoitaa sairaita vanhempiaan. Vanhempani eivät ole koskaan myöntäneet mitään eivätkä tule myöntämäänkään.
Huh mikä tarina tämäkin! Aiemmin ketjussa puhuttiin resilienssistä, ja olet esimerkki siitä, että älykkyys on yksi tärkeä selviytymistä edesauttava tekijä. Ja päättelen siis koulutuksesi perusteella, että olet älykäs :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.
Käsite kehityksellinen trauma oli minulle uutta. Linkkaan tämän artikkelin muidenkin kiinnostuneiden luettavaksi. https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/lapsuuden-traumat-vaikuttavat-ihmi…
Ketjussa on paljon kollegoita, juristeja siis. Oliko lapsuuden epäoikeudenmukaisuuden kokemus se yhdistävä tekijä, joka saa ryhtymään aikuisena oikeudenmukaisuuden ammattilaiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa on paljon kollegoita, juristeja siis. Oliko lapsuuden epäoikeudenmukaisuuden kokemus se yhdistävä tekijä, joka saa ryhtymään aikuisena oikeudenmukaisuuden ammattilaiseksi?
Mietin tuota vaihtoehtoa lukioikäisenä, mutta minua eroperheen lapsena häiritsi ajatus avioeroriitoihin eri tavalla liittyvistä tapauksista sekä kaikenlaisten moraaliltaan hyvin kyseenalaisten ihmisten auttamisesta (tärkeää sekin toki on ihmisten tasapuolisen kohtelun takaamiseksi). Onko työ vastannut mielikuviasi siitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.
Sama. En tiennyt edes olevani traumatisoitunut ennen kuin menin terapiaan. Mutta tuo selitti paljon. Traumaan liittyy sietoikkuna. Eli se alue missä ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja voi mm oppia. Kun vaaran uhka käy tarpeeksi suureksi ihminen joko lamaantuu tai menee ylikierroksille, eikä kykene enää toimimaan asianmukaisesti. Jos on kovin traumatisoitunut, tuo turvallinen sietoikkuna voi olla hyvin kapea alue elämässä. Minusta on niin hienoa että me jaamme näitä. Toivottavasti mahdollisimman moni saa näistä apua ja mm motivaation hakeutua hyvään terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?
Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.
Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)
Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.
Mun kasvatusäiti teki tuota koko ajan, jaha tekee edelleen, olen 50. Hän puhuu minusta loukkaavasti, sekä kahden että seurassa.
"Sä olet tuommoinen tosikko" "se oli vitsi"
En edes tajunnut että minulla oli siihen syntynyt selviytymiskeino, eli että odotan lamaantuneena ja kommentoimatta kunnes se loppuu. Koska ei voi näyttää että se on loukkaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?
Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.
Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)
Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.
Mun kasvatusäiti teki tuota koko ajan, jaha tekee edelleen, olen 50. Hän puhuu minusta loukkaavasti, sekä kahden että seurassa.
"Sä olet tuommoinen tosikko" "se oli vitsi"
En edes tajunnut että minulla oli siihen syntynyt selviytymiskeino, eli että odotan lamaantuneena ja kommentoimatta kunnes se loppuu. Koska ei voi näyttää että se on loukkaavaa.
Sitä joutuu lapsena ja nuorena valitettavasti mukautumaan kaikenlaiseen paskaan kohteluun, kun ei pääse kotoa pois. Aikuisena on sitten hirveä työ korjata omia vinoutuneita asenteita ihmissuhteita koskien.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Kyllä. Minä näin jonkinlaista valveunta, että olin isääni täysillä päähän pesismailalla, sivusta, niinkuin palloa. Tunsin yhtä aikaa valtavaa riemua ja syyllisyyttä tästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Kyllä. Minä näin jonkinlaista valveunta, että olin isääni täysillä päähän pesismailalla, sivusta, niinkuin palloa. Tunsin yhtä aikaa valtavaa riemua ja syyllisyyttä tästä.
Piti kirjoittaa "löin isääni".
Äitini on alkoholistiperheestä ja se näkyi aika paljon perheessämme.
Opimme välttämään negatiivisten tunteiden näyttämistä sillä se meni äidin osalta helposti huudoksi ja marttyyriksi heittäytymiseksi.
Veljeni ja äitini välit tulehtuivat pahasti ja seurasimme siskoni kanssa heidän riitelyä jokapäivä. Tavaroita lensi ja desibelit nousi.
Asioista ei kuitenkaan oikein koskaan puhuttu. Mistään ei opetettu puhumaan, olisin toivonut äidiltäni siihen enemmän panostusta.
Aikuisiällä en ole osannut riidellä rakentavasti näiden asioiden takia. Nykyään osaan, enkä enää itse huuda ja paisko kamaa ympäriinsä.
Ei onneksi mitään sen vakavampaa mutta yhä näin aikuisena en oikein pysty rentoutumaan äitini seurassa. :-/ Hän ei tunnu itse pääsevän traumoistaan irti tai edes ymmärrä terapian tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.
Tätä en ole tajunnut yhdistää lapsuuteen mutta kun olen kotona niin päivät vain ajelehtii ja voin syödä lounasta klo 16. töissä jos deadlineja voin olla hyvinkin tehokas. olen ihmetellyt miksi viikonloput pelkkää kaaosta.
No ehkä on tajunnut sen, että isät yleensä auttavat tyttäriään käytännön asioista, kertovat heille, että ovat ihania ja kauniita. Omaa isääni kiinnosti vain viina ja vieraat naiset. Meitä lapsia hän pilkkasi ja arvosteli siskoa ja minua. Sanoi meitä tanakaksi ja vankaksi vaikka molemmat ollaan urheilullisia ja normaalipainoisia. Isä ei ole koskaan auttanut mitenkään. Ei taloudellisesti eikä henkisesti. Viina on ollut tärkein. Nyt aikuisena itsetuntoni ja arvostukseni on aina ollut liioitellun alhainen vaikka olen korkeasti koulutettu ja muutenkin ihan elämässä pärjännyt. Kova työ on ollut ja on edelleen koota itsetuntoaan ja nähdä itsensä arvokkaana ja kauniina.