Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Häpeän vanhempiani.

Olen hävennyt lapsuudesta saakka. Molemmat ovat reippaasti alkoholiin meneviä ja isä ollut melkein koko elämänsä ryyppäävä elämäntapatyötön. Lapsuuteni oli köyhä, ikinä ei ollut varaa mihinkään enkä kehdannut tuoda ystäviäni meille kylään, kun varsinkin isä oli aina kännissä.

En ole ikinä kehdannut esitellä seurustelukumppaneita perheelleni ja kyllähän sitä on ihmetelty miksen vie tapaamaan vanhempiani... Ruma sotkuinen pieni omakotitalo ja molemmat vanhemmat kännissä (äiti juo vapaa-aikansa, muttei arkena, kun käy töissä siivoojana).

Onko muilla samaa? Toisaalta haluan olla heidän kanssa väleissä, kun eivät he mitään pahoja ihmisiä ole pohjimmiltaan ja aina olen apua saanut, jos olen tarvinnu

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

Tajusin vasta joskus teininä että se ei olekaan tavanomaista, että äiti on täysin apaattinen. Äiti kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja ne kaudet, kun äiti oli masentunut, olivat yhtä helvettiä. Hän makasi sängyssä makuuhuoneessa ovi kiinni ja en saanut häiritä häntä. Isä oli käytännössä suurimman osan ajasta toisella puolella Suomea töissä. Ne ajat, kun äiti ei ollut masentunut ja isä oli kotona, olivat täyttä kultaa.

Köyhän ja sorretun rahvaan tavat istuvat vuosisatojen perintönä sitkeästi. Käytöstapojen puute, ilkeily, väheksyntä, väkivalta, alkoholismi. Uskoisin että oppivelvollisuus on pikkuhiljaa lähtenyt muuttamaan suuntaa, mutta kestää vielä sata vuotta ennenkuin traumaisten ja kaunaisten sukupolvien perintö alkaa hiipua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Jotain vähäistä on alettu julkaisemaan. Olen huomannut, että keskusteluissa voi vilahtaa jonkun ongelman perinpohjainen syy, eli lapsuuden traumat, mutta niitä ei sen enempää käsitellä. Kuulijan pitää ikäänkuin tietää jostain mikä kokonaisuus se on. Eivät kaikki tiedä, eivätkä ymmärrä. Mielestäni aiheen julkinen käsittely ja avoimuus tavoittaisi hyödyllisesti myös kaltoinkohtelijat. Kun he eivät voi piiloitella asioita, pitää kaltoinkohtelua ainakin vähentää, järjellisimmät hakevat apua. Valitettavasti toivottomat tapaukset vaihtavan vain uhria.

Uhreille tietoisuus olisi tärkeätä, mikä on kaltoinkohtelua ja miten siitä pääsisi pois. Lapsihan ei välttämättä itse tiedosta, että on kotiväkivallan uhri, koska luulee että muissakin perheissä on samanlaista ja että se on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Köyhän ja sorretun rahvaan tavat istuvat vuosisatojen perintönä sitkeästi. Käytöstapojen puute, ilkeily, väheksyntä, väkivalta, alkoholismi. Uskoisin että oppivelvollisuus on pikkuhiljaa lähtenyt muuttamaan suuntaa, mutta kestää vielä sata vuotta ennenkuin traumaisten ja kaunaisten sukupolvien perintö alkaa hiipua.

Brittihovi esimerkiksi on sangen erinomainen esimerkki siitä, että rikkailla ja sivistyneillä ihmisillä ei ole tällaisia ongelmia... Not.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin perheeni tunnekylmyyden ja "epäsosiaalisuuden" oikeastaan vasta myöhemmin. Meillä ei ikinä halattu tai kosketettu, ei puhuttu mistään tunneasioista (esim. en koskaan voinut kertoa vanhemmille poikaystävästä), ei suruista, ei iloista, ei osoitettu muutenkaan mitään tunteita. En ole koskaan saanut kuulla että olisin tärkeä tai rakastettu, eikä minua ole koskaan pidetty sylissä. Lisäksi emme koskaan tehneet perheenä mitään yhteistä, eli ei koskaan käyty huvipuistoissa tai ravintoloissa joten vasta aikuisena opin miten esim. ravintolassa pitäisi toimia. Kuitenkin ulospäin olimme ihan tavallisen oloinen perhe.

Yritän omille lapsilleni osoittaa että kaikesta saa ja voi puhua ja kerron heille kyllästymiseen asti että he ovat minun silmäteräni koko universumissa. Ja aina todellakin lähdetään hoploppiin ja syödään ulkona, ollaan aktiivisia yhdessä.

Sitä vain ei tiedä, mistä oma lapsi aikuisena tänne kirjoittaa. Omalle käytökselleen on sokea. Käytiinkö meillä huvipuistoissa liikaakin, eikä vietetty kotiarkea, tms.

Juuri näin. Ja luulen, ihan samanlaista keskustelua käyvät tämän päivän lapset vanhemmistaan, vaikka he kuvittelivat kasvattaneensa ja hoitaneensa lapsensa mitä parhain.

Ja sitä esimakua saa jo teini-ikäisiltä lapsiltaan, jotka kyseenalaistavat vanhempien teot ja kasvatuksen.

Vanhemmuus nyt sattuu olemaan valtavan vaikea ja vielä vaikeampaa on antaa lapselle hyvät eväät aikuisuuteen, jotta lapsuus olisi yksilön kannalta täydellinen, kun samaan aikaan vanhempien on hoidettava työ, perheen talous, yhteiskunnallisen velvoitteet jne. Ja moni vanhempi on siinä tilanteessa heikoilla ja haastavassa elämäntilanteessa, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen ja monen voimavarat rajalliset, vaikka halua olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

Taisivat kuitenkin peilata entisaikaan nykyhetkeen, sekä lastenaseman yhteiskunnalliseen muutokseen, jo pelkkä naisen- ja lapsen asema yhteiskunnassa on jo lainsäädännöllisesti muuttunut valtavasti 50-vuodessa.

Ja se mikä tänä päivänä on kamalaa ja julmaa, oli 60-70-luvulle saakka arkipäivää ja sitä pidettiin jopa hyveenä.

Tässäkin keskustelussa tulee esille lapsuuden vanhempien tunnekylmyys, jota arvostellaan, mutta ennen sitä pidettiin hyveenä ja heikkoutena ja oli epäsopivaa näyttää tunteita tai halailla ja mitä korkeampi yhteiskuntasääty, tunteita ei saanut näyttää julkisesti ei edes läheiselle. Vanhempia opastettiin siitä neuvoiloissa ja lastenhoito-oppaissa.

Ja onhan paljon sanontoja, kuinka "iso"lapsi ei itke tai ei tule syliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin perheeni tunnekylmyyden ja "epäsosiaalisuuden" oikeastaan vasta myöhemmin. Meillä ei ikinä halattu tai kosketettu, ei puhuttu mistään tunneasioista (esim. en koskaan voinut kertoa vanhemmille poikaystävästä), ei suruista, ei iloista, ei osoitettu muutenkaan mitään tunteita. En ole koskaan saanut kuulla että olisin tärkeä tai rakastettu, eikä minua ole koskaan pidetty sylissä. Lisäksi emme koskaan tehneet perheenä mitään yhteistä, eli ei koskaan käyty huvipuistoissa tai ravintoloissa joten vasta aikuisena opin miten esim. ravintolassa pitäisi toimia. Kuitenkin ulospäin olimme ihan tavallisen oloinen perhe.

Yritän omille lapsilleni osoittaa että kaikesta saa ja voi puhua ja kerron heille kyllästymiseen asti että he ovat minun silmäteräni koko universumissa. Ja aina todellakin lähdetään hoploppiin ja syödään ulkona, ollaan aktiivisia yhdessä.

Sitä vain ei tiedä, mistä oma lapsi aikuisena tänne kirjoittaa. Omalle käytökselleen on sokea. Käytiinkö meillä huvipuistoissa liikaakin, eikä vietetty kotiarkea, tms.

Juuri näin. Ja luulen, ihan samanlaista keskustelua käyvät tämän päivän lapset vanhemmistaan, vaikka he kuvittelivat kasvattaneensa ja hoitaneensa lapsensa mitä parhain.

Ja sitä esimakua saa jo teini-ikäisiltä lapsiltaan, jotka kyseenalaistavat vanhempien teot ja kasvatuksen.

Vanhemmuus nyt sattuu olemaan valtavan vaikea ja vielä vaikeampaa on antaa lapselle hyvät eväät aikuisuuteen, jotta lapsuus olisi yksilön kannalta täydellinen, kun samaan aikaan vanhempien on hoidettava työ, perheen talous, yhteiskunnallisen velvoitteet jne. Ja moni vanhempi on siinä tilanteessa heikoilla ja haastavassa elämäntilanteessa, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen ja monen voimavarat rajalliset, vaikka halua olisi.

Ymmärrätkö että moni kirjoittajista on kasvanut väkivaltaisessa perheessä? Se on ihan eri juttu kuin pienet puutteet kasvatuksessa.

Osa 2

Kun seurasin vierestä miten muut ihmiset toimivat pari- ja ystävyyssuhteissaan, ihmettelin miksi heillä ei petetä ja riidellä koko ajan. Sain viimein ystävän, joka kutsui minut luokseen käymään. Hänellä oli tavallinen perhe, jonka jäsenet olivat keskenään läheisiä, he tekivät asioita yhdessä, halasivat, juttelivat, katsoivat tv:tä yhdessä ja laittoivat ruokaa. Heidän kotonaan oli siistiä, alkoholia nautittiin vain lasillinen tai kaksi kerrallaan, silloinkin iloisesti jutellen. He pyysivät toisiltaan anteeksi jos oli tarve, eivätkä tietoisesti loukanneet toisia jatkuvasti. Heillä lapset saivat metelöidä ja heitä kuunneltiin, heitä rakastettiin. Kun peilasin omia kokemuksiani heihin, aloin nähdä miten vääristynyt maailmankuvani oli ja millaisessa ympäristössä olin kasvanut.

Aloin etsimään tietoa kirjastosta, josta löytyi hyllymetreittäin kirjoja ongelmaisista perheistä. Ymmärsin viimein, että se virtahepojen marssi olohuoneemme läpi ei ollut normaalia ja että minä en ollut henkisesti kunnossa. Aloin pikkuhiljaa parantua ja hahmottaa omia ajatuksiani. Aloin käydä terapiassa ja tietoisesti taistelin oppimiani käyttäytymismalleja vastaan. Opettelin viimein tuntemaan itseni, enkä sitä teennäisesti hymyilevää lasta.

Nykyään minulla menee hyvin. Äidistäni puhun jostain syystä usein menneessä aikamuodossa, vaikka hän on elossa. Hän on vanhemmiten hieman rauhoittunut, mutta juo edelleen. Suhteemme ei ole hyvä, mutta ei huonokaan. Minulla on toimiva parisuhde, jossa ongelmat ratkotaan keskustelemalla. Lapsia en koskaan halunnut, kai alitajuisesti pelkäsin tulevani äitini kaltaiseksi. Teen työtä josta nautin, harrastan ja minulla on ystäviä. Olen tyytyväinen elämääni. 

Kaikista paras asia kuitenkin on, että koen viimein olevani oikea ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

Taisivat kuitenkin peilata entisaikaan nykyhetkeen, sekä lastenaseman yhteiskunnalliseen muutokseen, jo pelkkä naisen- ja lapsen asema yhteiskunnassa on jo lainsäädännöllisesti muuttunut valtavasti 50-vuodessa.

Ja se mikä tänä päivänä on kamalaa ja julmaa, oli 60-70-luvulle saakka arkipäivää ja sitä pidettiin jopa hyveenä.

Tässäkin keskustelussa tulee esille lapsuuden vanhempien tunnekylmyys, jota arvostellaan, mutta ennen sitä pidettiin hyveenä ja heikkoutena ja oli epäsopivaa näyttää tunteita tai halailla ja mitä korkeampi yhteiskuntasääty, tunteita ei saanut näyttää julkisesti ei edes läheiselle. Vanhempia opastettiin siitä neuvoiloissa ja lastenhoito-oppaissa.

Ja onhan paljon sanontoja, kuinka "iso"lapsi ei itke tai ei tule syliin.

Käsittelivät ilmeisesti hullua isänsä hyvin pitkälle samaan tapaan kuin kirjoittajat tässä ketjussa. Ettei joillekin lisääntyminen vain sovi alkuunkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

niin varmaan RIKKAASTA kodistaan...ei köyhästä wt-murjustaan:)

89765812 kirjoitti:

Osa 2

Kun seurasin vierestä miten muut ihmiset toimivat pari- ja ystävyyssuhteissaan, ihmettelin miksi heillä ei petetä ja riidellä koko ajan. Sain viimein ystävän, joka kutsui minut luokseen käymään. Hänellä oli tavallinen perhe, jonka jäsenet olivat keskenään läheisiä, he tekivät asioita yhdessä, halasivat, juttelivat, katsoivat tv:tä yhdessä ja laittoivat ruokaa. Heidän kotonaan oli siistiä, alkoholia nautittiin vain lasillinen tai kaksi kerrallaan, silloinkin iloisesti jutellen. He pyysivät toisiltaan anteeksi jos oli tarve, eivätkä tietoisesti loukanneet toisia jatkuvasti. Heillä lapset saivat metelöidä ja heitä kuunneltiin, heitä rakastettiin. Kun peilasin omia kokemuksiani heihin, aloin nähdä miten vääristynyt maailmankuvani oli ja millaisessa ympäristössä olin kasvanut.

Aloin etsimään tietoa kirjastosta, josta löytyi hyllymetreittäin kirjoja ongelmaisista perheistä. Ymmärsin viimein, että se virtahepojen marssi olohuoneemme läpi ei ollut normaalia ja että minä en ollut henkisesti kunnossa. Aloin pikkuhiljaa parantua ja hahmottaa omia ajatuksiani. Aloin käydä terapiassa ja tietoisesti taistelin oppimiani käyttäytymismalleja vastaan. Opettelin viimein tuntemaan itseni, enkä sitä teennäisesti hymyilevää lasta.

Nykyään minulla menee hyvin. Äidistäni puhun jostain syystä usein menneessä aikamuodossa, vaikka hän on elossa. Hän on vanhemmiten hieman rauhoittunut, mutta juo edelleen. Suhteemme ei ole hyvä, mutta ei huonokaan. Minulla on toimiva parisuhde, jossa ongelmat ratkotaan keskustelemalla. Lapsia en koskaan halunnut, kai alitajuisesti pelkäsin tulevani äitini kaltaiseksi. Teen työtä josta nautin, harrastan ja minulla on ystäviä. Olen tyytyväinen elämääni. 

Kaikista paras asia kuitenkin on, että koen viimein olevani oikea ihminen. 

Ykköskappale näemmä meni jostain syystä tarkastukseen. Tullee luettavaksi aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

niin varmaan RIKKAASTA kodistaan...ei köyhästä wt-murjustaan:)

Mistä päättelet ongelmaisessa perheessä kasvaneiden olleen lapsuudessaan köyhiä? Moni on todennut vanhempiensa olleen varakkaita. Usko pois, isoja ongelmia on muuallakin kuin vain köyhissä perheissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Mikäs sulla on hätänä? Nämä ovat yksityisasioita, joita jaetaan vain luotettujen kanssa. Ei vanhempien nimillä ole mitään merkitystä. Kyseessä on kirjoittajan oma elämä, hänen kokemuksensa ja elämäntarinansa. Sen kertominen on kirjoittajalle itselleen tärkeää ja totta. Kyse ei ole mistään juorusaastasta.

Rehellisesti sanottuna minua ei haittaisi, jos oma vanhempi lukisi täältä tekstini ja laskisi yhteen yksi plus yksi. Ehkä se saisi hänet käsittämään paremmin miksemme enää tapaa.

Jäin kuitenkin miettimään, kun et halua enää tavata "vajavaisia" vanhempiasi, jotka eivät pystyneet tarjoamaan onnellista lapsuutta, niin miten on sun oman sielun laita, puolisona, ystävänä, työkaverina, läheisenä, vanhempana jne. niin onko ok. jos he jättävät sinut, jos et pystytkään täyttämään heidän kriteereitään mitä vaativat sinulta ihmisenä.

Kun oikeassa elämässä meillä jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet, joiden kanssa on vain kaikkien elettä ja hyväksyttävä tosiasiat ja annettava anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli eipä kovin moni menisi haastattelua WT- kodistaan antamaan

Mistä sinä sen tiedät? Kertoivathan Herlinitkin sukunsa kamaluuksista julkisesti, vaikka ovat rikkaita ja tunnettuja ihmisiä.

niin varmaan RIKKAASTA kodistaan...ei köyhästä wt-murjustaan:)

Mistä päättelet ongelmaisessa perheessä kasvaneiden olleen lapsuudessaan köyhiä? Moni on todennut vanhempiensa olleen varakkaita. Usko pois, isoja ongelmia on muuallakin kuin vain köyhissä perheissä.

Tietämättömyys, suppeakatseisuus, yksinkertainen mieli, näkee vain oman kokemuksensa? Ei kannata välittää huutelijoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Mikäs sulla on hätänä? Nämä ovat yksityisasioita, joita jaetaan vain luotettujen kanssa. Ei vanhempien nimillä ole mitään merkitystä. Kyseessä on kirjoittajan oma elämä, hänen kokemuksensa ja elämäntarinansa. Sen kertominen on kirjoittajalle itselleen tärkeää ja totta. Kyse ei ole mistään juorusaastasta.

Rehellisesti sanottuna minua ei haittaisi, jos oma vanhempi lukisi täältä tekstini ja laskisi yhteen yksi plus yksi. Ehkä se saisi hänet käsittämään paremmin miksemme enää tapaa.

Jäin kuitenkin miettimään, kun et halua enää tavata "vajavaisia" vanhempiasi, jotka eivät pystyneet tarjoamaan onnellista lapsuutta, niin miten on sun oman sielun laita, puolisona, ystävänä, työkaverina, läheisenä, vanhempana jne. niin onko ok. jos he jättävät sinut, jos et pystytkään täyttämään heidän kriteereitään mitä vaativat sinulta ihmisenä.

Kun oikeassa elämässä meillä jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet, joiden kanssa on vain kaikkien elettä ja hyväksyttävä tosiasiat ja annettava anteeksi.

Mitä höpiset kriteereistä? Etkö ymmärrä, että väkivaltaista vanhempaa ei tarvitse sietää millään kriteerein, ei myöskään väkivaltaista puolisoa, työkaveria jne. Anteeksi ei tarvitse antaa kaltoinkohtelua. Antaa anteeksi, jos siltä tuntuu ja anteeksi pyydetään aidosti.

Tajusin perheeni erilaisuuden etäisesti nuoruudessani mutta vasta aikuisena olen todella ymmärtänyt kaltoinkohtelun laajuuden.

Samaistun tässä ketjussa kerrottuihin kokemuksiin jopa pelottavan paljon. Meillä kaltoinkohtelu alkoi jo hyvin pieninä, isä on aina raivonnut holtittomasti ja äiti ollut apaattinen suhteessa meihin lapsiin.

Isäni on todella, todella sairas ja paha ihminen. Kyllä - paha. Hän on kiduttanut meitä henkisellä väkivallalla, sepittänyt meille lapsille sairauksia (päänsärky - aivoverenvuoto- kuolema), rikkonut tavaroita ja ovia sekä nolannut haukkumalla kirosanoin kerrostalon pihalla/kaupassa/missä tahansa. Hän on huolellisesti hakannut niin ettei osu kasvoihin - ja muut jäljet selitetään lasten railakkuudella. Lisäksi hän on toistuvasti kohdistanut lapsiinsa seksuaalista väkivaltaa, josta on ollut vaikeinta yrittää toipua.

Äiti taas. Hän on seurannut tätä kaikkea sivusta, hymähdellyt tai moittinut meitä lapsia. En muista kertaakaan, että hän olisi halannut minua edes takaisin, puhumattakaan oma-aloitteisesta halauksesta. Hän tuntui suorastaan pinnan alla vihaavan lapsiaan - hän ei koskaan auttanut meitä isän hakatessa tai puuttunut seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joka tapahtui mm. olohuoneessa.

Minua mitätöitiin koko lapsuuteni ajan, minusta ei kuulemma koskaan tule mitään, sillä olen niin ruma, läski ja laiska. Korkeintaan ammattihuora tai narkkari. No, kaikesta vähättelystä ja muusta kuradta huolimatta minusta tuli kuitenkin juristi.

Aikuisena vältän perheestäni puhumista sillä en jaksa jeesustelua anteeksiannosta tai lasten velvollisuudesta hoitaa sairaita vanhempiaan. Vanhempani eivät ole koskaan myöntäneet mitään eivätkä tule myöntämäänkään.

Rupesin tajuamaan, että vanhempieni suhde ei ole normaali, kun näin 16-vuotiaana ystäväni vanhempien pussaavan ja halaavan toisiaan, niin kuin se olisi jotain jokapäiväistä. Koska se OLI heille jokapäiväistä! He rakastivat toisiaan ja siksipä mielellään antoivat toisilleen pusuja ja halauksia tai silittivät toista aina silloin tällöin. Siinä ei ollut mitään seksuaalista, limaista tai ällöttävää, vaan nämä pienet, nopeat kosketukset olivat vain rakkauden osoituksia.

Meillä kotona yleensä ei todellakaan koskettu toiseen. Joskus isä rutisti äitiä voimakkaasti ja saattoi antaa suukon, ja äiti koetti väistää ja rimpuilla irti isän otteesta. (Itseasiassa meininki jatkuu yhä: todistin tätä viimeksi viime kesänä.)

Noin parikymppisenä tutustuin toisen ystäväni vanhempiin, jotka hekin silloin tällöin pusuttelivat ja halasivat toisiaan. He myös keskustelivat hyvin kunnioittavasti keskenään. Silloin ymmärsin, että tällainen rakastava parisuhde saattaakin olla ihan yleisempi ilmiö. Lapsena olin luullut, ettei yli 10 vuotta naimisissa olleet ihmiset enää voi rakastaa toisiaan, vaan vain sietävät toisiaan (tai sitten eivät).

Nyt olen 34 v. ja työ- ja harrastekaverit puhelevat välillä vanhemmistaan: kuinka he puhuvat puhelimessa säännöllisesti ja ovat perillä toistensa elämästä, ikään kuin tämä olisi normaalia. No, kun heille se on normaalia!

Olen nyt uskaltautunut avautumaan muutamille hyville työkavereille, kuinka rasittavaa on käydä vierailulla kotona, kun vanhemmat saattavat hetkenä minä hyvänsä alkaa riitelemään. Olen ollut yllättynyt, etteivät he vastanneetkaan samanlaisin kertomuksin, vaan olivat aidon yllättyneitä ja pahoillaan siitä, että minun vanhemmillani on asiat niin huonosti.

Eli nyt päälle kolmikymppisenä olen vihdoin ymmärtänyt, että asiat olisivat voineet olla paremmin. Lapsuus kyllä ahdisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Mikäs sulla on hätänä? Nämä ovat yksityisasioita, joita jaetaan vain luotettujen kanssa. Ei vanhempien nimillä ole mitään merkitystä. Kyseessä on kirjoittajan oma elämä, hänen kokemuksensa ja elämäntarinansa. Sen kertominen on kirjoittajalle itselleen tärkeää ja totta. Kyse ei ole mistään juorusaastasta.

Rehellisesti sanottuna minua ei haittaisi, jos oma vanhempi lukisi täältä tekstini ja laskisi yhteen yksi plus yksi. Ehkä se saisi hänet käsittämään paremmin miksemme enää tapaa.

Jäin kuitenkin miettimään, kun et halua enää tavata "vajavaisia" vanhempiasi, jotka eivät pystyneet tarjoamaan onnellista lapsuutta, niin miten on sun oman sielun laita, puolisona, ystävänä, työkaverina, läheisenä, vanhempana jne. niin onko ok. jos he jättävät sinut, jos et pystytkään täyttämään heidän kriteereitään mitä vaativat sinulta ihmisenä.

Kun oikeassa elämässä meillä jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet, joiden kanssa on vain kaikkien elettä ja hyväksyttävä tosiasiat ja annettava anteeksi.

Miksi nuo lainausmerkit? Voinko vaatia ketään olemaan kanssani tekemisissä? Eikö jokaisen ole tässä suhteessa vain hyväksyttävä vain toisten päätökset?