Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.

Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.

Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.

Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.

Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.

Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.

Meillä itsenäisyyttä korostanut vanhempi, joka kieltäytyi auttamasta lapsiaan oli itse nuoruudessaan saanut paljon monenlaista rahallista tukea omilta vanhemmiltaan. Häntä ei vain huvittanut laittaa vastaavaa eteenpäin kun oli kyse omista lapsista, vaan hän käytti rahat mieluiten itseensä.

No ei se omien rahojen käyttäminen itseensä väärinkään ole. Miksi oletit että hänen pitäisi ehdottomasti käyttää ne lapsiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata vastata tuolle yhdelle riidanhaastajalle ja hänen sivupersoonalleen (valaistunut :D) yhtään mitään. Älkää kiinnittäkö millään tavalla huomiota. Kyseessä on häiriintynyt yksilö, joka saa lisää vettä myllyynsä huomiosta. Siitä pääsee eroon vain jättämällä huomiotta.

Keskustelustahan kannattaa pidättäytyä juuri siksi, että saattaa saada hassuja ajatuksia päähän. Mitä jos oikeasti alat pohtimaan että voisikohan itse ottaa vastuun loppuelämästään vaikeista lapsuuden kokemuksista huolimatta. Jotkut ilmeisesti kokevat tämän neuvon, joka kulki punaisena lankana läpi viestieni, uhkaavana tai henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Sitä se ei ollut. Toivottavasti joku saa kipinän paremmalle elämälle. Niin kauan kun kannatte vihaa sisällänne ja syytätte vaikeita kokemuksianne kaikesta, annatte sen kaltoin kohtelijan määritellä itsenne.

Missään vaiheessa en kukaan ei ole vähätellyt kenenkään kokemuksia, kenenkään tuskaa, enkä kipua. En hyväksy lasten kaltoinkohtelua missään muodossa. Vahingolliset kasvatustavat saadaan kitkettyä vain, jos joku jossakin kohtaa sukupolvien ketjua työstää asian ja pidättäytyy välittämästä sitä omille lapsilleen.

Tuotan ehkä pettymyksen, mutta en ole sen häiriintyneempi kuin muutkaan täällä :) Keskustelu ei aiheuttanut minulle ahdistusta. Ja tämä joogatyyppi vaikuttaa hauskalta. En ikävä kyllä tunne häntä :)

Eivätköhän täällä kokemuksistaan kertovat tahot ole kantaneet vastuuta tähän aivan yllin kyllin toistenkin edestä (mm. vanhempiensa), että siihen tarvitsisi enää erikseen kehottaa. Jos nämä kirjoittajat eivät olisi luonteeltaan hyvin sitkeitä ja eteenpäin meneviä tyyppejä, niin rankan lapsuuden jälkeen monikaan heistä ei enää olisi elossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.

Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.

Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.

Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.

Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.

Tuskin syy on noin kärjistetty kuinka haluat sen nähdä. Oletko hieman tyhmä? Taloudellinen eriarvoisuus sisaruksilla on myös yksi eriarvoisuutta lisäävä tekijä. Tosin en koe, että se olisi vaikuttanut minuun oikeastaan lainkaan. Olen pärjännyt hyvin ja oppinut säästäväiseksi näin myöhemmällä iällä. Olen siis tyytyväinen lopputulokseen, vaikka myönnän eriarvoisuuden olleen totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.

Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.

Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.

Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.

Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.

Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.

Meillä itsenäisyyttä korostanut vanhempi, joka kieltäytyi auttamasta lapsiaan oli itse nuoruudessaan saanut paljon monenlaista rahallista tukea omilta vanhemmiltaan. Häntä ei vain huvittanut laittaa vastaavaa eteenpäin kun oli kyse omista lapsista, vaan hän käytti rahat mieluiten itseensä.

No ei se omien rahojen käyttäminen itseensä väärinkään ole. Miksi oletit että hänen pitäisi ehdottomasti käyttää ne lapsiin?

Hän on itse halunnut hankkia lapsia, joten hänellä on heistä vastuu.

Sama kuin muutamalla muullakin täällä, muuttaessani pois lukion jälkeen toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Kämppiksiä ja uusia kavereita kiinnosti tekemiseni, mielipiteeni ja vointini enemmän kuin vanhempiani oli kiinnostanut kahdeksantoista vuoden aikana. Voin ihan rehellisesti sanoa että minulla ei ole ollut minkäänlaista kasvatusta. Olen saanut mennä ja tulla ihan miten haluan siitä asti kun olen osannut kävellä. Pidin pienenä sellaista normaalia lapsiperhe-elämää TV:n luomana utopiana, eihän nyt missään perheessä oikeasti tehdä ruokaa joka päivä, auteta lapsia läksyissä, kuunnella näiden huolia tai aseteta näille kotiintuloaikoja. Tai huolestuta, kun 11v kaveeraa melkein aikuisten teinien kanssa.

Älkää ihan oikeasti sortuko väittelemään tuon yhden kanssa, sitä hän hakee takaa. Huomion siirtämisen itseensä ja siinä hän on onnistunut. Nyt kun jätätte selvät provot huomiotta ja keskitytte muuhun keskusteluun, niin häiriköstä pääsee eroon.

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Lapsuuskotini oli ihan normaali. Isäni ja äitini erosivat, kun olin vasta vauva ja lapsuuskodissa elelin äidin, isäpuolen ja pikkusisaruksen kanssa tavallista keskiluokkaista elämää. 

Omien lasten saaminen avasi silmäni kuitenkin sille, miten järkyttävällä tavalla isän hylkääminen oli vaikuttanut minuun. Kun esikoiseni alkoi puhua ja todellinen seurustelu alkoi tajusin vain yhtäkkiä, miten viaton ja täydellinen pieni lapsi voi olla. Omasta lapsuudesta muistan niin selvästi sen itseinhon ja omakuvani tyhmänä lapsena. Olin tyhmä lapsi, en kelvannut, riittänyt, isä ei rakastanut, ei ottanut syliin, vinoili vain ja yritti laittaa vitsiksi kaikki lähestymiseni. Kännissä oli pahoillaan ja vakuutti rakastavansa. Äidin oli vaikea suhtautua siihen mikä minussa jatkuvasti muistutti isästä, joten jouduin kieltämään itsestäni koko sen puolen. Kaikki tämä tapahtui ihan hyvän ja aktiivisen arjen lomassa, eikä vanhemmilleni taida olla vieläkään selvinnyt miten pahoin olen voinut. 

Syytin itseäni todella pienestä lapsesta asti ja läpi lapsuuden ja nuoruuden (sairastuin lievään masennukseen ja syömishäiriöön, myöhemmin syrjäydyin hyvästä koulumenestyksestä huolimatta) aikuisuuteen asti. Vieläkään en ole ihan ehjä, vaikka olen pystynyt hoitamaan löytyneitä haavojani. Olenkin ajatellut, että minäkin alan kaikkien yllätykseksi kertoilemaan, kuinka minulla oli vaikea ja traumaattinen lapsuus. 

Toinen asia mikä auttaa tunnistamaan psyykkisiä kasvuvaurioitani, on puolisoni, jolla on ehjä tausta. Näen vierestä jatkuvasti, miten terve ihminen käyttäytyy ja ajattelee. Olen tällä haavaa aika lähellä katkeroitumista, mutta olen ajatellut, että perheeni takia, minun on pakko kohdata kaikki mitä tapahtui ja näenkin käytännössä sen olevan meille ja minullekin parhaaksi, että hoidan itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Älkää ihan oikeasti sortuko väittelemään tuon yhden kanssa, sitä hän hakee takaa. Huomion siirtämisen itseensä ja siinä hän on onnistunut. Nyt kun jätätte selvät provot huomiotta ja keskitytte muuhun keskusteluun, niin häiriköstä pääsee eroon.

Hmm. Toisaalta jos ajattelemme että olemme eräänlaisessa limaisessa taikinassa ja muodostamme makukokonaisuuden rusinoina, ihan tavallisina rusinoina ja sinä voisit olla minä rusina ja minä sinä rusina, niin halataanko toisiamme taikinan välityksellä ja johdamme vasta tämän kokemuksen jälkeen psykologiset pohdinnat ihan puhtaalta alustalta?

Silloinhan me emme pääse toisistamme eroon ja sellainen ajattelu ei edes tulisi kuuloonkaan. Eroon pääsy olisi vain unta.

Toki jos se provosoi, niin eikö kohta ole tärkeämpi kuin menneisyyden pisto sydämessä?

Voimme jättää sen tuikkimaan kuin tähden taivaalle ja ihastella sen säihkettä.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Isäni oli alkoholisti, varasti kaikki äitini minulle keräämät säästöt. Jäi rattijuoppoudesta kiinni kun olin pieni ja olin autossa kyydissä, poliisit toivat minut kotiin. Äitini oli perheemme koossapitävä voima.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Onat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

asiatketjussa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älkää ihan oikeasti sortuko väittelemään tuon yhden kanssa, sitä hän hakee takaa. Huomion siirtämisen itseensä ja siinä hän on onnistunut. Nyt kun jätätte selvät provot huomiotta ja keskitytte muuhun keskusteluun, niin häiriköstä pääsee eroon.

Hmm. Toisaalta jos ajattelemme että olemme eräänlaisessa limaisessa taikinassa ja muodostamme makukokonaisuuden rusinoina, ihan tavallisina rusinoina ja sinä voisit olla minä rusina ja minä sinä rusina, niin halataanko toisiamme taikinan välityksellä ja johdamme vasta tämän kokemuksen jälkeen psykologiset pohdinnat ihan puhtaalta alustalta?

Silloinhan me emme pääse toisistamme eroon ja sellainen ajattelu ei edes tulisi kuuloonkaan. Eroon pääsy olisi vain unta.

Toki jos se provosoi, niin eikö kohta ole tärkeämpi kuin menneisyyden pisto sydämessä?

Voimme jättää sen tuikkimaan kuin tähden taivaalle ja ihastella sen säihkettä.

Joogatyyppi oli hauskempi. Hän oli aito. Tässä on teennäinen maku :D

Se, kun huomasin jankkaavani päivästä toiseen Saara Aallon valehtelusta.

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Minun vanhempani olivat demareita. "Yhteiskunta hoitaa, älä meiltä apua vingu!" Typeriä ihmisiä, joiden kasvatustyylillä minusta kasvoi ahdistuneisuushäiriöinen ja masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Tähän olikin jo vastattu, mutta tällaista settiä näkee paljon vastaavissa keskusteluissa, joten on pakko kysyä: miksi edellisen kaltaiset ihmiset luulee, että lapsuudestaan avautuvat eivät tee mitään, vellovat ja rypevät surkeudessaan ja käyttävät lapsuuttaan tekosyynä ettei tarvitse tehdä mitään? Eivätkö he tajua, että ihminen voi avautua ja valittaa VAIKKA on terapiassa, tekee sisäistä työtä ja pärjää elämässä? Mikä motiivi edellisellä on kehottaa ketjuun kirjoittaneita ryhdistäytymään kun ketju on otsikosta alkaen nimenomaan kutsu kertoa huonoista lapsuudenkokemuksistaan? Eikö edellinen usko, että kertominen on koskaan terapeuttista? Tai että siitä on vertaistukea muille? Jos jossain niin anonyymillä foorumilla pelkkä purkautuminen on paikallaan. Terapiassa asioita käsitellään sitten monimutkaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Tähän olikin jo vastattu, mutta tällaista settiä näkee paljon vastaavissa keskusteluissa, joten on pakko kysyä: miksi edellisen kaltaiset ihmiset luulee, että lapsuudestaan avautuvat eivät tee mitään, vellovat ja rypevät surkeudessaan ja käyttävät lapsuuttaan tekosyynä ettei tarvitse tehdä mitään? Eivätkö he tajua, että ihminen voi avautua ja valittaa VAIKKA on terapiassa, tekee sisäistä työtä ja pärjää elämässä? Mikä motiivi edellisellä on kehottaa ketjuun kirjoittaneita ryhdistäytymään kun ketju on otsikosta alkaen nimenomaan kutsu kertoa huonoista lapsuudenkokemuksistaan? Eikö edellinen usko, että kertominen on koskaan terapeuttista? Tai että siitä on vertaistukea muille? Jos jossain niin anonyymillä foorumilla pelkkä purkautuminen on paikallaan. Terapiassa asioita käsitellään sitten monimutkaisemmin.

Kyseessähän ei ole mikään teko tai taikatemppu sinällään.

Kun provosoidut känni morkkiksesta tai jostain asiasta menneisyydessä, niin voit vain todeta että nyt on nyt ja tee jotain jolla asia unohtuu.

Vähän sama kun astelet pitkin katuja ja katseesi harhautuu farkkupeppulle.

Höristelet vähän korviasi ja päätäsi. Mietit että ei tuollainen ole soveliasta. Sitten siirrät katseesi kellotapuliin ja ai, että se on pitkä ja muodokas. Auringonvalo lankeutuu kellotapuliin ja jatkat asteluasi eteen päin, kohti uusia kohteita.

Tarkoitus ei ole märehtiä tai repiä vanhoja haavoja auki.

Esimerkkinä isäni joka ei lohduttanut minua, kun linnanmäellä ollessani jäätelötötteröni jäätelöosuus putosi asvaltille. Miksi ihmeessä haluaisin kokea tuon pettymyksen uudestaan märehtimällä sitä täällä.

Tuskin kukaan edes haluaisi lohduttaa minua.

Olen niin vihattu. On vaikea olla valaistunut maalaisten joukossa.