Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!

Luonnollisesti ihminen puolustelee omaa käytöstään ja haluaa nähdä sen jotenkin "parempana". Hyvä jos huomaa ja pystyy miettimään tarkemmin.

Ei läheisriippuvuus yleisimmillään ole sitä mitä toitotetaan "ei osaa olla yksin", "alkoholistin puoliso" jne. Itselläni se ainakin aktivoituu kun tapaan ns rikkinäisen ihmisen, josta saan itselleni "projektin". Juurikin alan unohtaa itseäni ja keskityn vaan siihen toiseen ihmiseen ja miten hänellä olisi hyvä. En kuitenkaan ole esim elänyt väkivaltaisessa liitossa, enemmänkin sielujen säröissä.

Kannattaa miettiä, onko kaikki sen arvoista. Itse jään jumiin aina siihen, että mies vaan on niin ihana. Vaikka todellisuudessa joutuisin uhraamaan oman onnellisuuteni ja mielenterveyteni kun projektoin miestä. Ja mitä siitä sitten käteen jää, edelleen suhde jossa kuljen munankuorilla ja sisäinen tyhjyys koska olen antanut paljon ja saanyt vähän. Ja se miehen ihanuus näkyy vain minulle, se on minun riippuvuuttani, läheiset ihmiset yleensä näkevät että kyseessä ei ole hyvä ja tasapainoinen suhde.

Jännää, että teillä noin päin. Meillä enemmänkin niin, että ulkopuoliset näkevät hyvin rauhallisen ja kohteliaan miehen ja läheiset sitten toisenkin puolen. Mieheni ei tiedä, miksi hän osaa niin hyvin hillitä itsensä vieraamman läsnäollessa, mutta jos tietäisi niin voisi käyttää sitä hyödykseen.

Epävakaa täältä sivusta kyselee: miksi te 'terveet' ette voi vain ohittaa ja painaa villaisella sitä 5 min tantrumia? Ehkä ei ole hyvä vertaus, mutta jos uhmaikäinen lapsi raivoaa sen 5 min, ettehän te siihenkään jää hautomaan mielipahaanne. (Toivottavasti ette.)

Epävakaa häpeää ja pitää raivariaan nolona muutenkin. Eikö sen voi jättää sikseen ja jatkaa elämää? Jos ei, miksei? Onko kyse egon loukkaantumisesta tai muusta kypsymättömyydestä?

Ainakaan näin lukiessa suhteenne ei vaikuta hyvältä ja tasapainoiselta. Vaikuttaa, että annat paljon saamatta oikein mitään. Kyselet voitko vaatia sinun tunteiden huomioimista, onko kohtuuton vaatimus miestä kohtaan olla oma itsensä, voitko vaatia miestä panostamaan suhteeseenne. Totta kai voit, olettehan parisuhteessa. Hyvä, että olet päättänyt vaatia tunteidesi huomioon ottamista. Riskinä on, että mies jättää sinut, mutta onko se oikeasti paha juttu? Haluatko jatkaa noin? Mikä juttu tuo on että haluat tukea tuli eteen vaikka mitä?

Kyllä meillä suurin osa 5 minuutin kiukuista ohitetaan täysin, osa on semmoisia, mitä minä jään hautomaan ja nekin sitten keskustellaan myöhemmin läpi. Yritetään tehdä se niin, ettei kummankaan olo pahene. Näitä kiukkuja on vain erilaisia, on niitäkin, joissa toinen loukkaa hyvin pahasti. Alkuaikoina ajattelin, että ei kukaan joka toisesta välittää, voi sanoa noin pahasti, vaikka olisi vihainen. Nykyään en enää ajattele niin mustavalkoisesti. Mutta, osan näistä laukeaa molemminpuoliseen nauramisen että "menikö taas hieman yli". Osaan ei edes reagoida, tuli ja meni 🤷‍♀️. Erikseen on sitten ne hyvin loukkaavat, jossa tulee tarve sanoa, että hei, tuo ei todella ollut ok, ymmärrätkö, että loukkasit. Toisinaan mieheni ymmärtää itsekin, että asian voisi ilmaista muulla tavalla ja ns. peruuttaa ja kokeilee toista tapaa. En itsekään ole täydellinen ja ylilyöntejä tapahtuu minullekin, joskus tulee sanottua asioita, joita ei tarkoita.

Ei ole mitään yhtä yksiselitteisestä vastausta sille, miksi haluan jatkaa ja tukea, tuli vastaan mitä tahansa. Syy voi olla, että tiedän mieheni olevani hyvin hyvä ihminen, jolla on arvot kohdillaan ja koen parisuhteen olevan tiimityötä. Tai se voi olla sitä, että en yleensäkään tahdo luovuttaa vastoinkäymisistä, kunhan niistä jotain opitaan. Saattaa olla myös tämä meidän toisenlainen vuorovaikutus: hän opetti minulle aikanaan paljon asioita, esimerkiksi läheisyyden tärkeydestä. Olin aikanaan hyvin etäinen parisuhteessa, eikä hänkään minun kanssani siksi luovuttanut, näytti vain, että on ihan ok halata toisinaan vaikka kesken ruuan laiton ja pitää kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Tällä hetkellä on varmaankin syynä nuo kaikki aiemmat sekä muutama lisätekijä, se miten suhde ei ole laimennut, se kuinka voimme avautua toisillemme, se kuinka tyttäreni ja miehen välille on kehittynyt hyvin tiivis kiintymyssuhde, ja tietenkin se, että tahdon antaa mahdollisuuden sille, että miten minun vaatimusten vastaanotto sujuu nyt, kun olen alkanut tekemään sitä paljon. En pelkää eroa, mutten myöskään tahdo nyt heti manata sen epäonnistuneen, kun vasta uusi lehti käännettiin. (onkohan sekin vain uusi projekti? 😂)

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa täältä sivusta kyselee: miksi te 'terveet' ette voi vain ohittaa ja painaa villaisella sitä 5 min tantrumia? Ehkä ei ole hyvä vertaus, mutta jos uhmaikäinen lapsi raivoaa sen 5 min, ettehän te siihenkään jää hautomaan mielipahaanne. (Toivottavasti ette.)

Epävakaa häpeää ja pitää raivariaan nolona muutenkin. Eikö sen voi jättää sikseen ja jatkaa elämää? Jos ei, miksei? Onko kyse egon loukkaantumisesta tai muusta kypsymättömyydestä?

Epävakaan tyttärenä vastaan:

a) ne eivät todellakaan aina kestä viittä minuuttia, joskus päiväkausia

b) tantrumin aikana syydetyt loukkaukset ovat paljon nerokkaampia ja syvällekäyvempiä kuin uhmaikäisen lapsen, kuten oma piikkisi terveiden kypsymättömyydestä. vuosien mittaan nekin oppii toki ohittamaan jos on pakko (kuten jos epävakaa on vanhempi, sisarus tai lapsi), mutta vapaaehtoisessa aikuisten välisessä ihmisuhteessa mielestäni kenenkään ei tarvitse sellaisia kuunnella

c) jotkut epävakaista eivät todellakaan unohda heihin kohdistuneita (jopa täysin kuvitteellisia) loukkauksia ikinä, joten miten kehtaatte odottaa sitä muilta.

Jos joku välttämättä masokistina haluaa tuollaisessa viisivuotiaan tasolla olevan kanssa olevassa suhteessa olla niin siitä vaan, mutta itse en äitini kaltaisia ihmisiä lähelleni halua. En usko heidän olevan pohjimmiltaan pahoja, mutta energiani ei moiseen riitä, eikä se tee minua onnelliseksi.

Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:

Ei ole mitään yhtä yksiselitteisestä vastausta sille, miksi haluan jatkaa ja tukea, tuli vastaan mitä tahansa. Syy voi olla, että tiedän mieheni olevani hyvin hyvä ihminen, jolla on arvot kohdillaan ja koen parisuhteen olevan tiimityötä. Tai se voi olla sitä, että en yleensäkään tahdo luovuttaa vastoinkäymisistä, kunhan niistä jotain opitaan. Saattaa olla myös tämä meidän toisenlainen vuorovaikutus: hän opetti minulle aikanaan paljon asioita, esimerkiksi läheisyyden tärkeydestä. Olin aikanaan hyvin etäinen parisuhteessa, eikä hänkään minun kanssani siksi luovuttanut, näytti vain, että on ihan ok halata toisinaan vaikka kesken ruuan laiton ja pitää kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Tällä hetkellä on varmaankin syynä nuo kaikki aiemmat sekä muutama lisätekijä, se miten suhde ei ole laimennut, se kuinka voimme avautua toisillemme, se kuinka tyttäreni ja miehen välille on kehittynyt hyvin tiivis kiintymyssuhde, ja tietenkin se, että tahdon antaa mahdollisuuden sille, että miten minun vaatimusten vastaanotto sujuu nyt, kun olen alkanut tekemään sitä paljon. En pelkää eroa, mutten myöskään tahdo nyt heti manata sen epäonnistuneen, kun vasta uusi lehti käännettiin. (onkohan sekin vain uusi projekti? 😂)

Joskus nuorena ajattelin kuten sina (olen siis tuo epavakaan lapsi), koska minut oli kasvatettu niin, etta arvoni perustuu siihen miten hyvin jaksan toisen ihmisen epavakautta ja pystyn "tukemaan" heidan kohtuutonta vaativuuttaan. Vuosien terapian jalkeen ajattelen toisin: sen energian voi kayttaa paremminkin, vaikka opiskeluun, harrastamiseen tai terveiden ihmissuhteiden vaalimiseen. Jokaisella tietysti on omat tarkeysjarjestyksensa, mutta mieti nyt tarkkaan onko tuo se arvoista. Taloustieteesta ja psykologiasta tiedetaan etta tavallinen mutta irrationaalinen ajatusvirhe on se, etta kun on jo tehty iso investointi niin projektia pitaa jatkaa vaikka se nayttaisi epaonnistuneelta. Oikeasti ei pida, vaan ainoastaan cut your losses.

Vierailija kirjoitti:

Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:

Ei ole mitään yhtä yksiselitteisestä vastausta sille, miksi haluan jatkaa ja tukea, tuli vastaan mitä tahansa. Syy voi olla, että tiedän mieheni olevani hyvin hyvä ihminen, jolla on arvot kohdillaan ja koen parisuhteen olevan tiimityötä. Tai se voi olla sitä, että en yleensäkään tahdo luovuttaa vastoinkäymisistä, kunhan niistä jotain opitaan. Saattaa olla myös tämä meidän toisenlainen vuorovaikutus: hän opetti minulle aikanaan paljon asioita, esimerkiksi läheisyyden tärkeydestä. Olin aikanaan hyvin etäinen parisuhteessa, eikä hänkään minun kanssani siksi luovuttanut, näytti vain, että on ihan ok halata toisinaan vaikka kesken ruuan laiton ja pitää kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Tällä hetkellä on varmaankin syynä nuo kaikki aiemmat sekä muutama lisätekijä, se miten suhde ei ole laimennut, se kuinka voimme avautua toisillemme, se kuinka tyttäreni ja miehen välille on kehittynyt hyvin tiivis kiintymyssuhde, ja tietenkin se, että tahdon antaa mahdollisuuden sille, että miten minun vaatimusten vastaanotto sujuu nyt, kun olen alkanut tekemään sitä paljon. En pelkää eroa, mutten myöskään tahdo nyt heti manata sen epäonnistuneen, kun vasta uusi lehti käännettiin. (onkohan sekin vain uusi projekti? 😂)

Joskus nuorena ajattelin kuten sina (olen siis tuo epavakaan lapsi), koska minut oli kasvatettu niin, etta arvoni perustuu siihen miten hyvin jaksan toisen ihmisen epavakautta ja pystyn "tukemaan" heidan kohtuutonta vaativuuttaan. Vuosien terapian jalkeen ajattelen toisin: sen energian voi kayttaa paremminkin, vaikka opiskeluun, harrastamiseen tai terveiden ihmissuhteiden vaalimiseen. Jokaisella tietysti on omat tarkeysjarjestyksensa, mutta mieti nyt tarkkaan onko tuo se arvoista. Taloustieteesta ja psykologiasta tiedetaan etta tavallinen mutta irrationaalinen ajatusvirhe on se, etta kun on jo tehty iso investointi niin projektia pitaa jatkaa vaikka se nayttaisi epaonnistuneelta. Oikeasti ei pida, vaan ainoastaan cut your losses.

Kirjoitat asiaa. Järkeni on samaa mieltä, ei ole minulla mitään oikeaa syytä miksi rikon itseni epävakaan kanssa. Tunteeni taas ovat ne joiden mukaan toimin, ja ne ovat tätä projektia ja miehen ihanuutta ihannoivia, ei muuta. Eli oma läheisriippuvuuteni estää minua toimimasta niin kuin järkeni käskee toimia. Onneksi epävakaani pitää minua tällä hetkellä turhana ja tarpeettomana, se kaikki ihana mitä hänelle olin on nyt unohtunut... :D eli emme ole tekemisissä ja yritän olla ottamatta häneen yhteyttä. Koska en vaan jaksa enää tätä jatkuvaa epävarmuutta ja huonoa fiilistä.

Olen epävakaana sitä mieltä, että asialle voi ja pitää tehdä jotain. Diagnoosi ei oikeuta mihin tahansa käytökseen, meillä(kin) on vastuu omasta toiminnasta impulsiivisuudesta huolimatta. Olen itse terapian ja itsetutkiskelun + harjoitusten avulla päässyt pahimmista piirteistä eroon, toki työstän tätä edelleen. Moni edellä kuvailtu kuulostaa tutulta: myös minulla on ollut traumaattinen lapsuus, koen helposti ulkopuolisuuden tunnetta ja käytökseni on välillä impulsiivista. Näen ja koen asiat hyvin mustavalkoisina ja tunteet ovat hyvässä ja pahassa voimakkaita. Parisuhteet ovat olleet hyvin haastavia ja olenkin ollut muutamia lyhyitä seurustelusuhteita lukuun ottamatta itsekseni. Mutta olen myös korkeastikoulutettu ja pärjään työssäni, minulla on ystäviä ja ns. "hyvä elämä".

Parisuhteessa kaipaan turvaa ja läsnäoloa. Minulle on tärkeää, että asiat eivät jää auki tai roikkumaan. Toivon että pienetkin riidat sovitaan heti. Vaikeinta on, jos toinen vetäytyy tai pitää mykkäkoulua. On myös helpompaa olla, kun seuraava tapaaminen / yhteydenotto on sovittu, epävarmuus valtaa helposti mielen. Joskus, jos negatiivinen tunne uhkaa, riittää kun toinen sanoo, että nyt olet höpsö ja minä välitän sinusta, tämä katkaisee ajatuskierteen. En ole pitkään aikaan yrittänyt mitään parisuhderintamalla ja luulen, että olen iän ja terapian myötä tasoittunut. Ehkä joskus voisi uskaltaa vielä kokeilla jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:

Ei ole mitään yhtä yksiselitteisestä vastausta sille, miksi haluan jatkaa ja tukea, tuli vastaan mitä tahansa. Syy voi olla, että tiedän mieheni olevani hyvin hyvä ihminen, jolla on arvot kohdillaan ja koen parisuhteen olevan tiimityötä. Tai se voi olla sitä, että en yleensäkään tahdo luovuttaa vastoinkäymisistä, kunhan niistä jotain opitaan. Saattaa olla myös tämä meidän toisenlainen vuorovaikutus: hän opetti minulle aikanaan paljon asioita, esimerkiksi läheisyyden tärkeydestä. Olin aikanaan hyvin etäinen parisuhteessa, eikä hänkään minun kanssani siksi luovuttanut, näytti vain, että on ihan ok halata toisinaan vaikka kesken ruuan laiton ja pitää kädestä kiinni, kun kävelemme kadulla. Tällä hetkellä on varmaankin syynä nuo kaikki aiemmat sekä muutama lisätekijä, se miten suhde ei ole laimennut, se kuinka voimme avautua toisillemme, se kuinka tyttäreni ja miehen välille on kehittynyt hyvin tiivis kiintymyssuhde, ja tietenkin se, että tahdon antaa mahdollisuuden sille, että miten minun vaatimusten vastaanotto sujuu nyt, kun olen alkanut tekemään sitä paljon. En pelkää eroa, mutten myöskään tahdo nyt heti manata sen epäonnistuneen, kun vasta uusi lehti käännettiin. (onkohan sekin vain uusi projekti? 😂)

Joskus nuorena ajattelin kuten sina (olen siis tuo epavakaan lapsi), koska minut oli kasvatettu niin, etta arvoni perustuu siihen miten hyvin jaksan toisen ihmisen epavakautta ja pystyn "tukemaan" heidan kohtuutonta vaativuuttaan. Vuosien terapian jalkeen ajattelen toisin: sen energian voi kayttaa paremminkin, vaikka opiskeluun, harrastamiseen tai terveiden ihmissuhteiden vaalimiseen. Jokaisella tietysti on omat tarkeysjarjestyksensa, mutta mieti nyt tarkkaan onko tuo se arvoista. Taloustieteesta ja psykologiasta tiedetaan etta tavallinen mutta irrationaalinen ajatusvirhe on se, etta kun on jo tehty iso investointi niin projektia pitaa jatkaa vaikka se nayttaisi epaonnistuneelta. Oikeasti ei pida, vaan ainoastaan cut your losses.

Kirjoitat asiaa. Järkeni on samaa mieltä, ei ole minulla mitään oikeaa syytä miksi rikon itseni epävakaan kanssa. Tunteeni taas ovat ne joiden mukaan toimin, ja ne ovat tätä projektia ja miehen ihanuutta ihannoivia, ei muuta. Eli oma läheisriippuvuuteni estää minua toimimasta niin kuin järkeni käskee toimia. Onneksi epävakaani pitää minua tällä hetkellä turhana ja tarpeettomana, se kaikki ihana mitä hänelle olin on nyt unohtunut... :D eli emme ole tekemisissä ja yritän olla ottamatta häneen yhteyttä. Koska en vaan jaksa enää tätä jatkuvaa epävarmuutta ja huonoa fiilistä.

Ja olen siis toinen epävakaassa suhteessa elävä, sen se jolle vastasit alunperin. :)

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa täältä sivusta kyselee: miksi te 'terveet' ette voi vain ohittaa ja painaa villaisella sitä 5 min tantrumia? Ehkä ei ole hyvä vertaus, mutta jos uhmaikäinen lapsi raivoaa sen 5 min, ettehän te siihenkään jää hautomaan mielipahaanne. (Toivottavasti ette.)

Epävakaa häpeää ja pitää raivariaan nolona muutenkin. Eikö sen voi jättää sikseen ja jatkaa elämää? Jos ei, miksei? Onko kyse egon loukkaantumisesta tai muusta kypsymättömyydestä?

Minä pystyin ohittamaan epävakaan puolisoni tantrumit kunnes saimme lapsia. Ulkopuolisten läsnäollessa puolisoni pystyy pitämään itsensä kasassa mutta nyt lapset joutuvat todistamaan, kun puoliso huutaa että olen paska vanhempi ja koko sukuni hirviöitä, paiskoo tavaroita, huitoo, makaa lattialla itkemässä, uhkailee itsemurhalla. Koska olen huomattavasti isokokoisempi ja puolison riehunta ei varsinaisesti tähtää fyysiseen vahingoittamiseen niin en yleensä pelkää omasta puolestani. Lasten itku ja kärsimys näissä tilanteissa menevät totaalisesti yli minun kestokykyni.

Vuosikausien terapia on hillinnyt riehumista ja väkivaltaa mutta ei ole loppunut. Viime vuoden ajan olen saanut apua itselleni käymällä yksin pariterapiassa ja kunnan perheneuvolassa. Nyt ero tulossa.

t. epävakaan puoliso

Käykö sinun puoliso näiden jälkeen juttelemassa lasten kanssa ja pyytämässä anteeksi?

Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:

Käykö sinun puoliso näiden jälkeen juttelemassa lasten kanssa ja pyytämässä anteeksi?

Kyllä, pyytää anteeksi ja on äärimmäisen pahoillaan ja juttelee lasten kanssa. Näiden episodiensa ulkopuolella hän on herkkä, rakastava ja huolehtiva. Hänessä on paljon hyviä puolia ja hän todella yrittää parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa täältä sivusta kyselee: miksi te 'terveet' ette voi vain ohittaa ja painaa villaisella sitä 5 min tantrumia? Ehkä ei ole hyvä vertaus, mutta jos uhmaikäinen lapsi raivoaa sen 5 min, ettehän te siihenkään jää hautomaan mielipahaanne. (Toivottavasti ette.)

Epävakaa häpeää ja pitää raivariaan nolona muutenkin. Eikö sen voi jättää sikseen ja jatkaa elämää? Jos ei, miksei? Onko kyse egon loukkaantumisesta tai muusta kypsymättömyydestä?

Minä pystyin ohittamaan epävakaan puolisoni tantrumit kunnes saimme lapsia. Ulkopuolisten läsnäollessa puolisoni pystyy pitämään itsensä kasassa mutta nyt lapset joutuvat todistamaan, kun puoliso huutaa että olen paska vanhempi ja koko sukuni hirviöitä, paiskoo tavaroita, huitoo, makaa lattialla itkemässä, uhkailee itsemurhalla. Koska olen huomattavasti isokokoisempi ja puolison riehunta ei varsinaisesti tähtää fyysiseen vahingoittamiseen niin en yleensä pelkää omasta puolestani. Lasten itku ja kärsimys näissä tilanteissa menevät totaalisesti yli minun kestokykyni.

Vuosikausien terapia on hillinnyt riehumista ja väkivaltaa mutta ei ole loppunut. Viime vuoden ajan olen saanut apua itselleni käymällä yksin pariterapiassa ja kunnan perheneuvolassa. Nyt ero tulossa.

t. epävakaan puoliso

Tassa epavakaan lapsi taas. Itse lapsena tuon kokeneena voin sanoa, etta lapsen kyky sivuuttaa se olankohautuksella on hyvin rajallinen ja anteeksipyynnot (joita tuli joskus, vahenivat ajan oloon ja teini-ikaan paastyani ei ollenkaan) eivat valitettavasti paikanneet aiheutunutta vauriota.

Omalla kohdallani hylkäsin ajatuksen itsestäni epävakaana ja menin traumapohjaiseen hoitoon. Se mitä pidetään epävakaana oli kohdallani traumaa. En muutenkaan edes täyttänyt epävakaan kriteerejä kunnolla. Sain dg yrittäessäni itsemurhaa vakavasti masentuneena ja traumatisoituneena.

Ainakin minun miehen lapsista näkee menneisyyden raivarit siitä, miten kilttejä he ovat. Eivät kerro mielipiteitään mistään edes kysyttäessä, kiukuttele tai ylipäätään käyttäydy kuin teinit. Mies ei ole heille raivonnut vuosiin, mutta on kertonut kuinka heidän ollessa pieniä hermot meni useasti. Pahimmillaan on rikkonut kotia silloin. Yhden kerran he ovat olleet paikalla, kun mies haukkui minut ihan yllättäen ja halusi erota. Lapsille se on varmasti ahdistavaa enkä usko heidän pystyvän ikinä täysin luottamaan, että isä osaa käyttäytyä kuin aikuinen.  Hän kyllä tosissaan yrittää, että lapsilla olisi turvallista ja mukavaa olla hänen kanssaan.

Minä en ole epävakaan kanssa kokenut koskaan 5 minuutin raivokohtausta, josta sitten olisi palattu normaaliin olotilaan. Kyllä ne on kestäneet kauemmin ja turbulenssi on laajempi koko kokemusmaailman osalta. 

Liityn uutena keskusteluun. Pahoittelen, että sotken asiaani tähän, sillä isälläni ei diagnoosia ole, mutta käytös on kaikki piirteet omaavaa ja olen terapiassa keskustellut hänen käytöksestään.

Hänen käytöksestään en lapsena en koskaan saanut anteeksipyyntöjä. Ei niitä raivoamisia ja uhkailuja unohda koskaan. Melkein parikymppisenäkään en osannut ohittaa niitä. Vaikka muut käskivät vain unohtaa. Nykyään kyllä osaan jo suhtautua erilailla. Taukoja tapaamisissa on ollut ja on vuosien mittaan rauhoittunut lapsenlapsensa tähden. Tietää, ettei ole mitään asiaa hänen lähelleen, jos käyttäytyy noin. Itsemurhauhkailut eivät nää säväytä.

Oman vanhemman käytös pitäisi olla luotettavaa ja vanhemman pitää osata säädellä tunteitaan. Lapsi kokee asian ihan eri tavalla, kuin vaikka vanhemman sisarus, joilta näitä unohtamisvinkkejä sain. Meillä kiellettiin kaikki, eikä mistään puhuttu jälkeenpäin. Hankkikaa tukea myös lapsille ja vanhemman tilasta kertominen voi auttaa. Tietenkin lapsen ikätason mukaan.

Aikuisen ihmisen tunnesäätely on eri tasolla kuin lapsen. Lapsen kiukuttelu on sallittua ja aikuisen pitää opettaa lasta säätelemään tunteitaan. Tai lähinnä sallia lapsen tuntea tunteensa ja käydä niitä läpi yhdessä. Pysyä tukena. Lapsi ei osaa loukata aikuista, kutenntoinen aikuinen. Epävakaan tunteet menevät yleensä etusijalle, joten lapsi oppii peittämään omansa pitääkseen vanhempansa kasassa. Näin kävi ainakin minulle.

Tätä päädyin toteuttamaan eräässä ystävyyssuhteessakin, joka kävi pidemmän päälle raskaaksi. Siinä mentiin hänen tunteet edellä ja kauan toteutinkin tätä. Sain lopulta pelätä, että saa kohtauksiaan lapseni läsnäollessa, joten en pystynyt jatkamaan. Lapsen läsnäollessa saa kohtauksen jostakin kuvitellusta loukkauksesta, niin siinä alkaa miettimään, että onkohan tässä kaikki ihan kunnossa. Epävakaaksi en voi sanoa, vaikka piirteitä löytyikin. Jotakin läheisriippuvuutta siinä ehkä ollut ja tuli esiin samoja piirteitä, kuin mitä lapsuudessani olen kokenut. Toteutin itse siis lapsuudessa opittuja tapoja, enkä osannut vetää rajoja. Näin myös edesautoin hänen käyttäytymistään minua kohtaan. Muissa ihmissuhteissa ei ole tuollaista ollut.

Epävakaan (entisen) ystäväni kanssa olimme kerran jossakin reissussa. Hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut muistanut kertoa minulle viettäneensä edellisen yön sairaalassa. Edellisenä iltana oli tullut kauhea ahdistus ja siitä päähänpisto ottaa kaikki lääkkeet kerralla. Oli sitten tajunnan hämärtyessä tajunnut ajatuksen typeräksi ja soittanut itselleen ambulassin. Sairaalassa olisivat halunneet hänet psyk. kriisiryhmään juttelemaan ja osastohoitoon. Hän ei ymmärtänyt yhtään, miksi moinen hässäkkä, kun oli muutenkin nolona tapahtuneesta ja nyt hänellä oli taas hyvä olo. Olin ihan järkyttynyt kuulemastani. Hän ei ymmärtänyt ainakaan syvällisesti, miksi se herätti niin voimakkaita tunteita minussa ja muissa läheisissä. Hän painotti, ettei ikinä vahingoittaisi itseään tahallaan ja hakee kyllä ammattiapua, jos tulee mielialaongelmia. Hänelle se oli olankohautus-juttu. Hän piti epävakaan diagnoosia vääränä, mutta se herätti, miksi hän oli tämän diagnoosin aikoinaan saanut ja kuinka vakavasta asiasta on kyse. 

Onko epävakaat naiset aina kovia harrastamaan seksiä ympäriinsä, vai voiko tällainen persoonallisuus manifestoitua myös niin, että suhteet ovat vaikeita ja myrskyisiä, mutta niitä ei harrasteta kenen tahansa kanssa?

Saattaisin olla kiinnostunut eräästä naisesta, jonka tunnen etäisesti, ja joka sanoi kerran baaripöydässä, että hänellä on epävakaa persoonallisuus. Toisaalta en kuitenkaan halua millään tavalla sekaantua häneen, jos epävakaa tarkoittaa 99%:n varmuudella myös seksin harrastamista hyvin kevyesti hyvin satunnaisten miesten kanssa. Sen sijaan pienet myrskyt parisuhteessa eivät sinänsä haittaisi.

M/40