Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!

(osa 3)

Romahdin ja kävin läpi kaikki tunneskaalat ja yritin jälleen selvittää asiaa. Syytin ja raivosin, kuten kuka tahansa loukattu nainen tekisi, lopulta rauhoituin ja luovutin. Kerroin, että jatketaan ystävinä ja tulen pysymään aina tukena. Jonkin aikaa taistelin itseni kanssa suurten kysymysten äärellä, että miten jatkaisin. Tiesin, että mieheni ei ollut kunnossa. Tiesin, että hän välitti minusta, vaikkei osannut rakastaa. Tiesin olevani ainoa, jolle hän puhuu myös vaikeat asiat. Joten päätin, etten luovuta ennen kuin olen oikeasti yrittänyt kaikkeni, ja että hän on varmasti tämän kaiken arvoinen. Ilmoitin, että ei me muuten erota, me jatketaan. Tehdään se niin, että keskityn häneen täysin, mennään hänen ehdoillaan ja hänen toiveet edellä. En vaadi itse mitään. Odotan, kunnes hän oikeasti tietää, haluaako jatkaa vai ei. Koko syksyn menin hänen tarpeet edellä, ajelin useita kertoja viikossa hänen luokseen toiseen kaupunkiin ihan vain viettääkseni yön hänen kanssaan ja olin kiitollinen jokaisesta halauksesta tai huomionosoituksesta, jonka hän minulle antoi.

Minulla oli projekti, joka tuotti tulosta. Mieheni alkoi luottamaan enemmän, hän tajusi lopulta, että en lähde mihinkään, vaikka raivostuisi jostain ja haukkuisi minut täysin loukaten pahasti. Palasin aina uudestaan, annoin anteeksi ja lopulta itsesyyttely hänen osaltaan lieveni. Toki hän pyysi anteeksi ja tässä samalla jatkuvasti pohti omaa käytöstään ja koki itsensä huonoksi. Mutta saimme nostettua itsetuntoa siinä syksyn aikana ja meillä alkoi mennä sen verran hyvin, että uskalsin jo itsekin vaatia asioita, jotka tekisivät minulle paremman olon. Teimme säännön yhdessä, että minun ei tarvitse jäädä kuuntelemaan raivoja, annan ne kyllä anteeksi, mutta minua ei voi pakottaa siihen tilanteeseen mukaan. Monet illat saatoin ajaa keskellä yötä takaisin kotiin, kun pidin omasta hyvinvoinnista kiinni tässä kohtaa.

Samalla pohdin edelleen, mistä nuo kumpuaa miehelleni, syytin itseäni miljoonat kerrat siitä miksen osaa olla parempi, ettei toisen tarvitsisi suuttua. Googlasin paljon ja törmäsin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, jonka oireista täsmäsi jopa 8. Laitoin viestin miehelleni, että katsopa tuo, sulla on tämä! Mieheni luki, sanoi että hänellä todellakin on tuo, seuraavana päivänä osti siihen liittyvän kirjan ja ryhtyi opiskelemaan.

Jatkuu...

Olenkohan kaksisuuntaisen diagnoosia vailla?

Taustaa: lapsuuteni oli traumaattinen siltä osin, että olin koulukiusattu koko peruskouluikäni. Myös jatkokoulutuksen parissa tulin kiusatuksi. Kotona ei ollut sen turvallisempaa, sillä äitini oli narsistinen (ei välittänyt/rakastanut, käytti henkistä väkivaltaa ja toisinaan myös fyysistä väkivaltaa) ja isä paljon poissa kotoa. Silloin kun hän oli kotona, katsoi äidin toimintaa läpi sormien. Teini-iässä päihteet tulivat kuvioihin, joiden käyttö jatkui aina yli parikymppiseksi, kunnes lopetin ne kuin seinään.

Työelämäni ensimmäisen koulutukseni jälkeen on ollut pelkkiä määräaikaisuuksia ja itse tyrittyjä mahdollisuuksia (burnout). Kaksi kesken jätettyä tutkintoa ja lukuisia kansalaisopiston/avoimen kautta otettuja koulutuksia. Jotkut koulutukset olen kyllä suorittanut loppuun asti, ne lyhyehköt ja mielenkiintoisimmat.

En tunne itseäni. En tiedä mitä haluan työelämältäni, en usemmiten edes osaa sanoa mitä minun tekee mieli tehdä tai syödä. Minulle käy suurinpiirtein kaikki, mitä kumppanini/ystäväni ehdottavat. Omaan mielestäni paljon mielipiteitä, mutta kumppanini sanoo ettei näin ole. Kumppanini ei ehkä itsekään ole kaikista "normaalein". Aiemmat kumppanini ovat olleet vahvasti narsistisia piirteitä omaavia tapauksia. Myös tapailukumppanit ovat olleet dominoivia persoonia. Näiden myrkyllisten suhteiden päätyttyä olen aina tehnyt jotain spontaania, kuten muuttanut toiselle puolen Suomea tai ulkomaille asti. Ulkomailla koin tunteideni osalta eläväni tasaista, onnellista elämää, mutta jostain syystä en ole löytänyt samaa balanssia sen jälkeen.

Koen pääosin ammottavaa tyhjyyttä sisälläni. En kuitenkaan ole lamaantunut persoona, vaan hymyilen ja nauran paljon (en tiedä, onko tämä vain selviytymiskeinoni=ei oikea minä). Silti samalla ajattelen hyvin negatiivisesti ihmisistä. Nykyään olen oppinut ajattelemaan neutraalisti kanssaihmisistä. Olen äärimmäisen väsynyt päivän aikana, vaikka en olisi tehnyt juuri mitään. Käyn pelkästään tunnin sisällä ison tunneskaalan, aina vihan tunteesta ilon ja onnen ajatuksiin. Joka päivä haluan erota kumppanistani, mutta kuitenkin pysyn tässä suhteessa. Jos minulta kysyttäisiin, että miksi olemme yhdessä tai minkä takia rakastan kumppaniani, en osaisi vastata.

Tulevaisuuden suhteen minulla ei ole erityisiä haaveita. Asuminen ulkomailla kiinnostaa, mutta se ei ole kumppanini toive joten olen haudannut asian. Enkä varmaan pärjäisi siellä pidemmällä aikavälillä, koska en pystyisi sitoutumaan yhteenkään työhön, jolloin rahantulo olisi epävarmaa.

Toivottavasti jatkat vielä Epävakaassa suhteessa elävä. Kiinnostaa missä tilanteessa olette nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtenä hetkenä rakastan syvästi seurustelukumppaniani ja opiskelen maalariksi. Toisena hetkenä eroan tunteiden puuttumisen vuoksi ja haluan vaihtaa ammattia poliisiksi. En voi kuvitellakaan muuttavani pois asuinkaupungistani, mutta kohta hetken mielijohteesta vuokraankin asunnon toiselta puolelta Suomea ja muutan. Olen hetero, olen homo, olen taas hetero. Olen lihansyöjä, olen vegaani. Yhtenä päivänä terveellinen elämä on kaikki, seuraavana hukun alkoholiin. Aloitan uuden suhteen ja lopetan uuden suhteen samalla tapaa kuin aloitan ja lopetan kaiken muunkin tässä elämässä.

Elämä on hyvin epävakaata ja äärimmäisen impulssiivista.

aika outo sulla toi. Mullakin on epävakaa enkä oireile ollenkaan noin. Vain tunteeni läheisiä ihmisiä kohtaan muuttuvat välillä jopa useita kertoja päivässä mutta nekin osaan jo pitää sisälläni. 

Sussa on enemmän jotain vialla kun pelkkä epävakaa.

Musta tuo on aika yleistä. Mullakin menee samaa rataa. Ehkä sulla ei oo niin paha.

Tutun kuuloisia, mutta toisaalta vähän vieraitakin tarinoita tässä ketjussa. Mulla on myös diagnosoitu epävakaa vajaa kymmenisen vuotta sitten, tällä hetkellä olen 28-vuotias. Opiskelen yliopistossa (joskin vähän vaihtelevalla menestyksellä) ja oon osa-aikaisesti töissä.

Tähänastinen elämä on ollut aikamoista hullunmyllyä yhtä nopeasti aloitettuine kuin lopetettuine projekteineen sekä intensiivisine, ikävissä merkeissä päättyneine ihmissuhteineen. Terapian ja ihan yksinkertaisesti henkisen kasvun ja itsetutkiskelun jälkeen koen olevani nykyisin melko tasapainossa kuitenkin. Tämän kanssa voi kyllä elää, pitää vain osata kuunnella itseään ja tunnistaa vaaranpaikat esim. ihmissuhteissa ja muutenkin. Mahdollisimman säännöllistä elämänrytmiä ylläpitämällä ja päihteettömyydellä pääsee jo pitkälle. (Itse olen ollut yhtä repsahdusta lukuun ottamatta yli puolitoista vuotta juomatta, ja siinä olisi tarkoitus myös pysyä.) 

Tiedän kyllä, että olen loukannut monia käytökselläni, ja että monella ei varmastikaan ole musta mitään hyvää sanottavaa, ja välillä on kyllä hetkiä, jolloin meinaan vaipua epätoivoon ja ajatella, että kyllä kaikki vaan on pilalla ja että kaikki vihaa mua. Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Mulla on kuitenkin kahdeksan vuoden mittainen parisuhde, jonka arvioisin olevan ihan terveellä pohjalla. Näin ei ole aina ollut, mutta mies on seisonut mun rinnalla, ja yritän parhaani mukaan olla se puoliso, jonka hän kaiken aiheuttamani harmin jälkeen (ja toki muutenkin) ansaitsee. Perheen kanssa on myös säilynyt ja parantunutkin välit, vaikka helppoa ei ole aina ollut. 

Ystävyyssuhteet on oikeastaan aina olleet mulle jotenkin vaikeampia kuin parisuhteet. Mun on ollut kauhean vaikea hyväksyä, ettei mun ystävät oo yhtä omistautuneita mulle kuin mä oon heille ja että heillä voi olla muitakin ystäviä ja muutakin elämää mun ohella. Aika monta ystävyyssuhdetta on päättynyt tosi rumasti, kun oon vaan jossakin vaiheessa (suhteellisen harhaisesti, myönnettäköön) kokenut, ettei musta välitetä ja ettei mua arvosteta. Yritän nykyisin kiertää tätä ihan sillä, että kartan liian läheisten ystävyyssuhteiden muodostumista. En kuitenkaan (enää) koe olevani yksinäinen, koska mulla on parisuhde, perhe, ja muutama hyvä tuttu ja nettikaveri, joiden kanssa juttelen. 

Tuohon tyhjyyden tunteeseen ja oman itsen tuntemattomuuteen, joita muutkin ovat ketjussa kuvailleet, mun on tosi helppo samaistua. Kaikki tuntuu pohjimmiltaan vähän turhalta, ja jos nyt satunkin innostumaan jostain, takaraivossa polttelee aina tieto siitä, että se on kuitenkin väliaikaista, ja että parin kuukauden tai vuoden päästä en ole enää ollenkaan kiinnostunut jostakin sellaisesta, joka yhdessä hetkessä saa mut jättämään kaiken muun. Työ- ja opiskelupaikkoja on tullut vaihdettua kuin sukkia, samoin harrastuksia ja kaveripiirejä. Mikään ei kuitenkaan oo pysyvää, ja ne on aina pahoja paikkoja, kun oon huomaamattani taas kerran rakentanut koko identiteettini jonkin ulkoisen tekijän, harrastuksen, tai jopa yksittäisen ihmisen varaan, ja sitten matto lähtee alta. 

Otsikko naurattaa kovasti, koska epävakaaseen kuuluu niin oleellisesti epäselvyys ja vaihtelevuus identiteetistä. Onneksi avasit vähän lisää aloituksessa.

En silti osaa sanoa paljoa, koska traumataustan takia en juuri muista lapsuuttani ja on vaikea vetää raja BPD-oireilun ja muiden häiriöiden välille. Selaan keskustelun läpi vähän myöhemmin jos keksisin jotain. Jos ystäväsi on valmis sitoutumaan terapiaan, kannattaa katsoa onko alueella saatavilla DBT-muotoista (dialectic behavioural therapy, en tähän hätään muista suomenkielistä nimeä mutta monesti mukana on skeematerapia/minätilat), järjestetään usein ryhmissä. Itse en ole vielä päässyt kokeilemaan mutta on asiantuntijoiden mukaan toimivin suuntaus epävakaan hoidossa ja nimenomaan tunteiden kanssa selviämiseen, toiminnan hallintaan ja elämänlaadun parantamiseen. Monet epävakaat netissä (samoin kuin myös diagnosoitu veljeni) on saaneet siitä apua.

(osa 4, kommentointi ehti sulkeutua illalla ja aamulla ei sivut toimineet...)

Talven aikana kehitys oli valtava. Mieheni opiskelee edelleen päivittäin, kiukkukohtaukset on saatu pienempikestoiseksi ja hän kertoi diagnoosin olevan kuin vapaudut vankilasta -kortti. Minä kuuntelin ja tuin, opiskelin itsekin ja luin 'ohjeita omaisille', tajusin, että lähteminen aiheuttaa hylkäämisen tunteen, joten tehtiin siihen uusi sääntö - en enää ryntää toiseen kaupunkiin kotiini vaan menen hetkeksi muualle, kunnes tilanne rauhoittuu ja palaan. Mieheni jatkaa edelleen omaa kehitystään, hän panostaa hyvin paljon, ryhtyi meditoimaan, tekee muistiinpanoja, selkeitä suunnitelmia ym. Mutta...

Minä ja meidän parisuhde puuttuu suunnitelmista täysin. Aloin jokin aika sitten vaatia itselleni asioita, jotka saa minulle paremman olon, mm. yhden päivän viikossa, jolloin hän keskittyisi minuun ja hänen ongelmansa jäisi taka-alalle. Hän sanoi sen olevan ihan kohtuullinen pyyntö ja teki työtä käskettyä, pari viikkoa. Unohduin jälleen. Katson vierestä hyvin ylpeänä, kuinka hänen itsetuntonsa nousee, kuinka suhde lapsiin paranee, kuinka hän jatkuvasti kehittää itseään, mutta samalla ajautuu minusta kauemmaksi, koska en enää ole tarpeellinen. Hän on huomaavainen ajoittain ja tiedän, että välittää, rahkeet eivät vaan riitä enempään.

Jatkuu...

(osa 5,viimeinen)

Nyt, kun koen, että tarvitsen niin jumalattoman paljon sitä, että vihdoin keskitytään myös meidän parisuhteeseen, niin en sitä ja tuntuu, että tukehdun. Pelkään, että hän ei koskaan voisikaan rakastaa minua. Miksei se ole tapahtunut jo? Olenko liian malttamaton? Tunnistan, että ahdistun tästä tilanteesta, että tarvitsen jo itsellenikin sen tuen ja turvan. Asiaa ei auta se, että kun siitä puhun, mieheni kokee sen ymmärrettävästi painostavana, joten olemme umpikujassa. Mieheni on tyytyväinen näin, minä puolestani haluaisin jo vaihteeksi olla muutakin kuin hänen elämänsä sivustaseuraaja. Siksipä en tiedä enää, olisiko kaikkien kannalta parasta, että eroamme nyt, kun voisimme vielä olla kavereita ja voisin jatkaa hänen tukemistaan tuossa projektissa? Entä, jos emme eroa, tuleeko minun tarpeista hänelle liian suuri taakka, joka hidastaa edistystä? Joudunko odottamaan vielä pidempään?

Olen kysynyt mieheltäni. Ongelma on vain se, että enhän minä voi luottaa mihinkään, mitä hän sanoo, vihaisena epävakaa persoonallisuus kiroaa minut alimpaan helvettiin, eikä todellakaan tahdo jatkaa. Masentunut puoli hänessä uskoo, että minun on parempi ilman häntä. Ennen kuvittelin tuntevani mieheni, että kyllä hän silti tahtoo minut vierelleen. Toisinaan ymmärrän, että tällä hetkellä hänellä ei riitä resurssit muuhun kuin itsensä kehittämiseen ja lapsiinsa, toisinaan en tahdo tätä ymmärtää - ajattelen sen olevan motivaation puutetta ja voisi jopa tehdä ihan hyvää, että hän vähän jopa taistelisi puolestani, eikä pitäisi itsestäänselvyytenä. Onko teillä kokemuksia, minkälainen prosessi tuo itsensä muuttaminen on ja olenko liian itsekäs, jos jo näin aikaisessa vaiheessa vaadin itselleni huomiota enemmän? Onko mahdollista, että parisuhteen voisi ujuttaa myös tuonne miehen tavoitteisiin ja hoitaa sitä siinä samalla?

Kiitos, kun luit.

T. epävakaan pian tuleva ex-kumppani

Miten miehen tulisi huomioida tarpeitasi? Se jäi epäselväksi. Kun olette yhdessä, miten hän kohtelee sinua?

Minulla ei ole diagnoosia, mutta voi hyvänen aika miten tutuilta kertomuksenne kuulostavat! Etenkin tuo, ettei mitään kerrottavaa itsestä ole. Tutustumis- tms. tilanteet ovat minulle aina hankalia, kun pitäisi kertoa itsestä. Vai liekö kyse minun kohdallani vain huonosta itsetunnosta, koska kasvoin kiusattuna ja vähättelevässä ympäristössä? Minulla on (kai) jonkinlainen identiteetti ja käsitys itsestäni, mutta en halua kertoa itsestäni mitään. En halua kenenkään tietävän minusta mitään, koska pidän itseäni hävettävänä ja ajattelen olevani huonompi kuin muut. 

Olen kärsinyt masennuksesta ja monenlaisista ahdistusoireista teini-ikäisestä saakka. Läheiset ihmissuhteet ovat minulle todella vaikeita, koska poden huonommuutta. Kriiseilen erityisesti ulkonäöstäni. Pakko-oireet alkoivat esiteini-iässä, sosiaalisten tilanteiden pelko puolestaan ilmaantui vähän myöhemmin.

Mielialani ja tunteeni voivat vaihdella hetkessä, tosin olen luonteeltani melko hiljainen ja varautunut, joten useimmat ihmiset eivät ehkä näe ailahteluani. Mielialanvaihtelut tulevat esille lähinnä vain hyvin läheisissä ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa. Nostan helposti metelin, jos koen kumppanin kohtelevan minua väärin. Olen joskus kokenut ihan oikeaakin kaltoinkohtelua (henkistä väkivaltaa) seurustelusuhteissa, mutta nykyään useimmiten ylireagoin. Viimeisin kumppanini kärsi valtavasti siitä, kun vatvoin pikkuasioita loputtomiin ja halusin jättää hänet joka viikko. Olin myös erittäin mustasukkainen hänen lapsilleen ja toivoin, että heitä ei olisi (tätä en hänelle koskaan sanonut). 

Toisin kuin useimmat tässä ketjussa, minä en ole kovin impulsiivinen vaan enemmänkin turvallisuushakuinen, vetäytyvä ja välillä jopa kaavoihin kangistunut. Olen melko tunnollinen enkä oikein osaa jättää asioita kesken. En ole jättänyt kouluja kesken, vaikka mieli olisi tehnyt. En ole myöskään muuttanut ulkomaille tai tehnyt muutakaan kovin repäisevää. No, nuorempana tein kyllä joitain impulsiivisia juttuja, jotka vaikeuttivat elämääni pitkäksi aikaa. Ne ovat sellaisia asioita, joita useimmat eivät minusta ehkä uskoisi. 

Viime vuosina on ollut suht tasaista sikäli, etten ole tehnyt typeryyksiä. Luulen, että ujous, arkuus ja epäluuloisuus uusia tilanteita kohtaan suojelevat minua siten, etten ihan aina toteuta kaikkia päähänpistoja. Käyn tällä hetkellä töissä, missä sujuu melko hyvin, mutta välillä sosiaaliset tilanteet tuntuvat todella raskailta ja uuvuttavilta. Töissä minua pidetään kai tunnollisena, luotettavana ja yhteistyökykyisenä. Olen saanut hyvää palautetta myös hyvistä käytöstavoista ja "korrektiudesta".

Pidän hyvin mahdollisena, että olen ns. hiljainen tai epätyypillinen epävakaa ripauksella vaativaa persoonallisuutta. Jostain syystä ihmiset kuvailevat minua usein sanoilla "rauhallinen, kiltti, tunnollinen", mutta nuo luonnehdinnat tulevat sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. Osaan olla ilkeä, v*ttumainen ja hankala. Nyt tätä kirjoittaessani minulle tulee mieleen, että minussa on päinvastaisia ja aivan ristiriitaisiakin puolia. 

Epävakaan persoonallisuuden kehitys on lapsuus-nuoruusaikana vaurioitunut. Hän tuntee sisällään kroonista rakkaudettomuutta, tuskaa sekä tunnetta identiteetittömyydestä (tyhjyyden tunne). Tunteet tulevat yleensä ennakoimattomasti ja tuntuvat erittäin voimakkailta, ja tunneilmastoa värittävät yleensä erityisesti negatiiviset tunteet. Myös myönteiset tunteet tulevat usein voimakkaalla intensiteetillä. Erilaiset ärsykkeet saavat aikaan voimakkaita tunteita ja sitä myötä impulsiivisia tekoja ilman jopa minkäänlaista harkintaa, kun epävakaa arvelee impulssin tuoman innostuksen ja tunnekuohun perustella juuri tämän teon tuovan hänelle rauhaa ja onnea, joka häneltä jatkuvasti puuttuu. Tämän vuoksi hän voi olla holtiton ihmissuhteissaan, seksisuhteissa, raha-asioissa, asuinpaikan tai opinahjon vaihtamisen suhteen. 

Hänen kiinnittyminen ihmisiin jää vajaaksi, koska hän ei ole kosketuksissa itseensä eikä siten myöskään muihin ihmisiin. Tästä syystä hän ei yleensä kykene mentalisaatioon ja on sen vuoksi kyvytön tuntemaan empatiaa. Hän saattaa addiktoitua päihteisiin, koska sisäistä tuskaa on vaikea sietää 24/7. Päihde antaa rauhan edes hetkeksi. Näin myös vaihtuvien ihmissuhteiden kanssa. Kun hurmos häviää, epävakaa kokee itsensä surkeaksi, ja kumppania on vaihdettava. Kukaan ei saa nähdä epävakaan aitoa minää, koska sitä ei ikäänkuin ole. On vain rikkinäinen sielu, kenen haavoja kukaan ei hoida. 

Hän saattaa "varastaa" muiden identiteettejä, koska on itse sisältä tyhjä. Tällä tavoin hän pystyy hetken aikaa tuntemaan identiteetin tunnetta. Hän siis saattaa kopioida toisten valintoja, puhua toisten murteella tai matkia toisten elämää muuten vaan. Hän saattaa ottaa eriliaisia vahvoja mielipiteitä kokeakseen olevansa jonkinlainen. Tyhjyyden tunne kuitenkin aina seuraa perässä kuin varjo, jolloin on kokeilta jotain uutta. Epävakaa ei myöskään osaa toisten rajojen lisäksi kunnioittaa omia rajojaan, ja antaa usein itseään hyväksikäytettävän. Hän myös manipuloi muita, koska hän omassa tunteiden säätelyssään keinoton. Hänen on saatava hyvää oloa muiden ihmisten kautta manipuloimalla heitä, koska ei pysty tuottamaan itselleen (sisäistä) hyvää oloa. Epävakaa saattaa "hoitaa" tyhjyyden ja muun pahanolontunnettaan viiltelemällä itseään, ja viiltely on epävakaiden keskuudessa erittäin yleistä.

Epävakaa haluaisi vain tuntea olonsa hyväksi. Sen sijaan muilta ihmisiltä saa yleensä hyväksynnän tilalla vain halveksuntaa ja syrjimistä, koska epävakaa käyttäytyy niin kuten käyttäytyy. Muiden ihmisten suhtautuminen on ymmärrettävää, koska epävakaan käytös on antisosiaalista, mutta juuri kukaan ei näe erikoisen käytöksen takana vaikuttavaa epävakaan rikkinäistä minuutta ja surua. Täten se mitä epävakaa tarvitsisi, on pysyvien ihmisten positiivinen hyväksyvä vuorovaikutus, jonka suojassa saisi parantua rauhassa. Toki epävakaa tarvitsee rajat, ettei jatkuvasti satuta muita, koska epävakaa ei tunnekuohun tullessa muista, miten ihmisiä tulisi kohdella.

Epävakaana oleminen on erittäin raskasta, ja itsemurhakuolleisuus on suurta. Epävakauteen on kehitetty dialektinen käyttäytymisterapia, jolla on saatu melko hyviä tuloksia. Epävakaa persoonallisuus tulee erottaa traumaperäisestä stressihäiriöstä (complex PTSD) ja bipolaarihäiriöstä. Huomionarvoista kuitenkin on, että monilla epävakailla on PTSD-tausta, ja he ovat usen jollakin tapaa joutuneet lapsuudessa kaltoinkohdelluiksi.

Vierailija kirjoitti:

Miten miehen tulisi huomioida tarpeitasi? Se jäi epäselväksi. Kun olette yhdessä, miten hän kohtelee sinua?

Epävakaassa parisuhteessa elävä, mikä tuo kirja on, mitä miehesi lukee? Kiinnostaisi kovasti. Mulla ei ole diagnoosia, mutta tunnistan itsessäni epävakaan piirteitä. Edellisessä suhteessa tuli ero tämän takia kun en kyennyt hallitsemaan tunteitani. Eron jälkeen olen aloittanut itsetutkiskelun ja itseni kehittämisen. Olen tunne-elämältäni nykyään paljon tasapainoisempi. Erosta nyt 3 vuotta. Kyllä mä ainakin itse koen, että itsensä muutos prosesseja on vaikeampaa tehdä parisuhteen aikana. Ite oon halunnut olla nyt sinkku ja keskittyä rauhassa omien asioiden työstämiseen. Siinä on vaikea ottaa toista huomioon kun on itse niin valtavan keskeneräinen ihminen. Sitä ei tee tahallaan, vaan ei yksinkertaisesti ole, mistä antaa. Entä jos pitäisitte taukoa niin, että molemmat saa aikaa ajatella?

Pääsääntöisesti kohtelee ihan hyvin, tekee pieniä asioita, joilla huomioi, ja joita arvostan kovasti, esimerkiksi valmistaa lempiruokaani, kun tulen käymään ym. Mutta esimerkiksi vapaa-ajanvietto menee täysin hänen ehdoillaan. Hän saattaa loukkaantua kovasti, jos en työpäivän jälkeen vaikkapa jaksa touhuta enää ulkona ja kääntää asian niin, ettei minua kiinnosta se mikä häntä kiinnostaa. Niin sanotusti ylidramatisoi asiat, eikä kuuntele järkipuhetta. Jos ehdotan jotain omaa mielenkiinnon kohdetta, niin hän saattaa lytätä ne täysin, kuin se olisi maailman typerin idea eikä edes yritä. Hyvin merkityksettömiä pieniä asioita, joita tulee tiuhaan tahtiin, niin että niistä kasaantuu suuri asia. Jos tehdään yhdessä jotain, mistä hän tykkää, sanotaanko vaikkapa tikanheittoa, niin hän tarkkailee kaikkea kehonkieltäni ja ilmeitäni voidakseen vain lopulta syyttää siitä, että en selkeästi ole niin innostunut kuin hän ja pettyy niin, että suuttuu. Vaikea selittää, mutta se vaikuttaa järjettömältä. Jos sen yrittäisin nyt jotenkin kärjistää, niin sanotaanko, että vaikkapa jokin lämmin kesäpäivä, kun haluaisin ottaa aurinkoa ja olla rennosti, niin hän voisi hyvinkin suuttua siitä, etten pelaa hänen kanssaan sulkkista 😂. En tiedä, ymmärtääkö tästä pointtia, mutta joudun kyselemään, että onkohan ok, että tekisin nyt jotain mitä itse haluan 🤔. Tai jos tahdon puhua mieltäni painavista asioista, niin en välttämättä saa vastakaikua taikka ne vähätellään. Hyvinä aikoina on hyvinkin empaattinen ja keskusteleva, mutta minun pitää osata ennakoida ne ajankohdat. Jos minulla on huono päivä ja haluan avautua jostain, niin se tehdään vasta sitten kun hänelle se sopii. Muuten ei kykene vastaanottaa. Tavallaan haluaisin hänen huomioivan niinkin ison asian kuin että olen oma itseni, jolla on myös omat mielenkiinnon kohteet, teen toki sitä mikä hänet tekee iloiseksi, mutta vastavuoroisuus puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Epävakaassa parisuhteessa elävä, mikä tuo kirja on, mitä miehesi lukee? Kiinnostaisi kovasti. Mulla ei ole diagnoosia, mutta tunnistan itsessäni epävakaan piirteitä. Edellisessä suhteessa tuli ero tämän takia kun en kyennyt hallitsemaan tunteitani. Eron jälkeen olen aloittanut itsetutkiskelun ja itseni kehittämisen. Olen tunne-elämältäni nykyään paljon tasapainoisempi. Erosta nyt 3 vuotta. Kyllä mä ainakin itse koen, että itsensä muutos prosesseja on vaikeampaa tehdä parisuhteen aikana. Ite oon halunnut olla nyt sinkku ja keskittyä rauhassa omien asioiden työstämiseen. Siinä on vaikea ottaa toista huomioon kun on itse niin valtavan keskeneräinen ihminen. Sitä ei tee tahallaan, vaan ei yksinkertaisesti ole, mistä antaa. Entä jos pitäisitte taukoa niin, että molemmat saa aikaa ajatella?

En valitettavasti muista enää sitä kirjaa. Ymmärrän tuon, että on hankalaa ottaa toinen huomioon, ja nyt kun sitä alan tarvita entistä enemmän (taukoja on ollut jo paljon) ja haluaisinkin jo hieman keskittymistä myös parisuhteeseen, niin sitäpä juuri mietin, että tuleeko minusta nyt tuntemuksieni kanssa enemmänkin kehityksen jarru vain. Ja jos vielä pitäisi odotella, niin kuinka kauan? Vuosi? Viisi vuotta? Olin "parhaimmillani", kun olin tukipilari, johon turvautua ja jota sai välillä kokeeksi hieman töniä, mutta nyt kaipaan jo itsekin enemmän. Ehkä osittain siksi, että mieheni on löytänyt oikean suunnan eikä varsinaisesti tarvitse minua enää jatkaakseen kehitystä, joten olenko nyt vain kehityksen tiellä omine tarpeineni? 🤷‍♀️

Jes, osasin lainata tekstiä ja jopa kirjoittaa siihen vastauksen 🥳😂😂

Toisen pitkän romaanin saisi vielä tästä aiheesta, jos siihen liittäisi mukaan alkoholin, jätin nyt tarkoituksella pois, koska se ei enää ole mikään polttavin asia. Oli aikoja jolloin se oli. Onneksi kävimme rakentavat keskustelut siitäkin ja onneksi mieheni on hyvin määrätietoinen ja yrittää niin kovasti, etten voi olla muuta kuin ylpeä, mutta paljon olisi sanottavaa myös siitäkin aiheesta.

_Psy_ kirjoitti:

Epävakaan persoonallisuuden kehitys on lapsuus-nuoruusaikana vaurioitunut. Hän tuntee sisällään kroonista rakkaudettomuutta, tuskaa sekä tunnetta identiteetittömyydestä (tyhjyyden tunne). Tunteet tulevat yleensä ennakoimattomasti ja tuntuvat erittäin voimakkailta, ja tunneilmastoa värittävät yleensä erityisesti negatiiviset tunteet. Myös myönteiset tunteet tulevat usein voimakkaalla intensiteetillä. Erilaiset ärsykkeet saavat aikaan voimakkaita tunteita ja sitä myötä impulsiivisia tekoja ilman jopa minkäänlaista harkintaa, kun epävakaa arvelee impulssin tuoman innostuksen ja tunnekuohun perustella juuri tämän teon tuovan hänelle rauhaa ja onnea, joka häneltä jatkuvasti puuttuu. Tämän vuoksi hän voi olla holtiton ihmissuhteissaan, seksisuhteissa, raha-asioissa, asuinpaikan tai opinahjon vaihtamisen suhteen. 

Hänen kiinnittyminen ihmisiin jää vajaaksi, koska hän ei ole kosketuksissa itseensä eikä siten myöskään muihin ihmisiin. Tästä syystä hän ei yleensä kykene mentalisaatioon ja on sen vuoksi kyvytön tuntemaan empatiaa. Hän saattaa addiktoitua päihteisiin, koska sisäistä tuskaa on vaikea sietää 24/7. Päihde antaa rauhan edes hetkeksi. Näin myös vaihtuvien ihmissuhteiden kanssa. Kun hurmos häviää, epävakaa kokee itsensä surkeaksi, ja kumppania on vaihdettava. Kukaan ei saa nähdä epävakaan aitoa minää, koska sitä ei ikäänkuin ole. On vain rikkinäinen sielu, kenen haavoja kukaan ei hoida. 

Hän saattaa "varastaa" muiden identiteettejä, koska on itse sisältä tyhjä. Tällä tavoin hän pystyy hetken aikaa tuntemaan identiteetin tunnetta. Hän siis saattaa kopioida toisten valintoja, puhua toisten murteella tai matkia toisten elämää muuten vaan. Hän saattaa ottaa eriliaisia vahvoja mielipiteitä kokeakseen olevansa jonkinlainen. Tyhjyyden tunne kuitenkin aina seuraa perässä kuin varjo, jolloin on kokeilta jotain uutta. Epävakaa ei myöskään osaa toisten rajojen lisäksi kunnioittaa omia rajojaan, ja antaa usein itseään hyväksikäytettävän. Hän myös manipuloi muita, koska hän omassa tunteiden säätelyssään keinoton. Hänen on saatava hyvää oloa muiden ihmisten kautta manipuloimalla heitä, koska ei pysty tuottamaan itselleen (sisäistä) hyvää oloa. Epävakaa saattaa "hoitaa" tyhjyyden ja muun pahanolontunnettaan viiltelemällä itseään, ja viiltely on epävakaiden keskuudessa erittäin yleistä.

Epävakaa haluaisi vain tuntea olonsa hyväksi. Sen sijaan muilta ihmisiltä saa yleensä hyväksynnän tilalla vain halveksuntaa ja syrjimistä, koska epävakaa käyttäytyy niin kuten käyttäytyy. Muiden ihmisten suhtautuminen on ymmärrettävää, koska epävakaan käytös on antisosiaalista, mutta juuri kukaan ei näe erikoisen käytöksen takana vaikuttavaa epävakaan rikkinäistä minuutta ja surua. Täten se mitä epävakaa tarvitsisi, on pysyvien ihmisten positiivinen hyväksyvä vuorovaikutus, jonka suojassa saisi parantua rauhassa. Toki epävakaa tarvitsee rajat, ettei jatkuvasti satuta muita, koska epävakaa ei tunnekuohun tullessa muista, miten ihmisiä tulisi kohdella.

Epävakaana oleminen on erittäin raskasta, ja itsemurhakuolleisuus on suurta. Epävakauteen on kehitetty dialektinen käyttäytymisterapia, jolla on saatu melko hyviä tuloksia. Epävakaa persoonallisuus tulee erottaa traumaperäisestä stressihäiriöstä (complex PTSD) ja bipolaarihäiriöstä. Huomionarvoista kuitenkin on, että monilla epävakailla on PTSD-tausta, ja he ovat usen jollakin tapaa joutuneet lapsuudessa kaltoinkohdelluiksi.

JUURIKIN NÄIN! Tämä kuvaa 100%:sesti elämäni kulkua ja omaa subjektiivista kokemustani elämästä. Kiitän.

Vierailija kirjoitti:

_Psy_ kirjoitti:

Epävakaan persoonallisuuden kehitys on lapsuus-nuoruusaikana vaurioitunut. Hän tuntee sisällään kroonista rakkaudettomuutta, tuskaa sekä tunnetta identiteetittömyydestä (tyhjyyden tunne). Tunteet tulevat yleensä ennakoimattomasti ja tuntuvat erittäin voimakkailta, ja tunneilmastoa värittävät yleensä erityisesti negatiiviset tunteet. Myös myönteiset tunteet tulevat usein voimakkaalla intensiteetillä. Erilaiset ärsykkeet saavat aikaan voimakkaita tunteita ja sitä myötä impulsiivisia tekoja ilman jopa minkäänlaista harkintaa, kun epävakaa arvelee impulssin tuoman innostuksen ja tunnekuohun perustella juuri tämän teon tuovan hänelle rauhaa ja onnea, joka häneltä jatkuvasti puuttuu. Tämän vuoksi hän voi olla holtiton ihmissuhteissaan, seksisuhteissa, raha-asioissa, asuinpaikan tai opinahjon vaihtamisen suhteen. 

Hänen kiinnittyminen ihmisiin jää vajaaksi, koska hän ei ole kosketuksissa itseensä eikä siten myöskään muihin ihmisiin. Tästä syystä hän ei yleensä kykene mentalisaatioon ja on sen vuoksi kyvytön tuntemaan empatiaa. Hän saattaa addiktoitua päihteisiin, koska sisäistä tuskaa on vaikea sietää 24/7. Päihde antaa rauhan edes hetkeksi. Näin myös vaihtuvien ihmissuhteiden kanssa. Kun hurmos häviää, epävakaa kokee itsensä surkeaksi, ja kumppania on vaihdettava. Kukaan ei saa nähdä epävakaan aitoa minää, koska sitä ei ikäänkuin ole. On vain rikkinäinen sielu, kenen haavoja kukaan ei hoida. 

Hän saattaa "varastaa" muiden identiteettejä, koska on itse sisältä tyhjä. Tällä tavoin hän pystyy hetken aikaa tuntemaan identiteetin tunnetta. Hän siis saattaa kopioida toisten valintoja, puhua toisten murteella tai matkia toisten elämää muuten vaan. Hän saattaa ottaa eriliaisia vahvoja mielipiteitä kokeakseen olevansa jonkinlainen. Tyhjyyden tunne kuitenkin aina seuraa perässä kuin varjo, jolloin on kokeilta jotain uutta. Epävakaa ei myöskään osaa toisten rajojen lisäksi kunnioittaa omia rajojaan, ja antaa usein itseään hyväksikäytettävän. Hän myös manipuloi muita, koska hän omassa tunteiden säätelyssään keinoton. Hänen on saatava hyvää oloa muiden ihmisten kautta manipuloimalla heitä, koska ei pysty tuottamaan itselleen (sisäistä) hyvää oloa. Epävakaa saattaa "hoitaa" tyhjyyden ja muun pahanolontunnettaan viiltelemällä itseään, ja viiltely on epävakaiden keskuudessa erittäin yleistä.

Epävakaa haluaisi vain tuntea olonsa hyväksi. Sen sijaan muilta ihmisiltä saa yleensä hyväksynnän tilalla vain halveksuntaa ja syrjimistä, koska epävakaa käyttäytyy niin kuten käyttäytyy. Muiden ihmisten suhtautuminen on ymmärrettävää, koska epävakaan käytös on antisosiaalista, mutta juuri kukaan ei näe erikoisen käytöksen takana vaikuttavaa epävakaan rikkinäistä minuutta ja surua. Täten se mitä epävakaa tarvitsisi, on pysyvien ihmisten positiivinen hyväksyvä vuorovaikutus, jonka suojassa saisi parantua rauhassa. Toki epävakaa tarvitsee rajat, ettei jatkuvasti satuta muita, koska epävakaa ei tunnekuohun tullessa muista, miten ihmisiä tulisi kohdella.

Epävakaana oleminen on erittäin raskasta, ja itsemurhakuolleisuus on suurta. Epävakauteen on kehitetty dialektinen käyttäytymisterapia, jolla on saatu melko hyviä tuloksia. Epävakaa persoonallisuus tulee erottaa traumaperäisestä stressihäiriöstä (complex PTSD) ja bipolaarihäiriöstä. Huomionarvoista kuitenkin on, että monilla epävakailla on PTSD-tausta, ja he ovat usen jollakin tapaa joutuneet lapsuudessa kaltoinkohdelluiksi.

JUURIKIN NÄIN! Tämä kuvaa 100%:sesti elämäni kulkua ja omaa subjektiivista kokemustani elämästä. Kiitän.

Samaten tuo on auttanut myös meidän omaisten ymmärrystä, joten kiitän myös 😊

Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaassa parisuhteessa elävä, mikä tuo kirja on, mitä miehesi lukee? Kiinnostaisi kovasti. Mulla ei ole diagnoosia, mutta tunnistan itsessäni epävakaan piirteitä. Edellisessä suhteessa tuli ero tämän takia kun en kyennyt hallitsemaan tunteitani. Eron jälkeen olen aloittanut itsetutkiskelun ja itseni kehittämisen. Olen tunne-elämältäni nykyään paljon tasapainoisempi. Erosta nyt 3 vuotta. Kyllä mä ainakin itse koen, että itsensä muutos prosesseja on vaikeampaa tehdä parisuhteen aikana. Ite oon halunnut olla nyt sinkku ja keskittyä rauhassa omien asioiden työstämiseen. Siinä on vaikea ottaa toista huomioon kun on itse niin valtavan keskeneräinen ihminen. Sitä ei tee tahallaan, vaan ei yksinkertaisesti ole, mistä antaa. Entä jos pitäisitte taukoa niin, että molemmat saa aikaa ajatella?

En valitettavasti muista enää sitä kirjaa. Ymmärrän tuon, että on hankalaa ottaa toinen huomioon, ja nyt kun sitä alan tarvita entistä enemmän (taukoja on ollut jo paljon) ja haluaisinkin jo hieman keskittymistä myös parisuhteeseen, niin sitäpä juuri mietin, että tuleeko minusta nyt tuntemuksieni kanssa enemmänkin kehityksen jarru vain. Ja jos vielä pitäisi odotella, niin kuinka kauan? Vuosi? Viisi vuotta? Olin "parhaimmillani", kun olin tukipilari, johon turvautua ja jota sai välillä kokeeksi hieman töniä, mutta nyt kaipaan jo itsekin enemmän. Ehkä osittain siksi, että mieheni on löytänyt oikean suunnan eikä varsinaisesti tarvitse minua enää jatkaakseen kehitystä, joten olenko nyt vain kehityksen tiellä omine tarpeineni? 🤷‍♀️

En ole taatusti yhtä fiksu ja määrätietoinen ihminen kuin miehesi, mutta kerronpa oman ratkaisuni tilanteessa, kun olin saanut jo hieman työntövoimaa ja ilmaa siipieni alle. Minä siis olen se epävakaa.

Minä innostuin uudesta, löydetystä ”kyvykkyydestäni" ja lähdin toteuttamaan itseäni,

ja haaveitani, jotka aiemmin oli täytynyt työntää pois mielestä kun ei ollut kanttia hankkia omaa elämää. Eli mieheni ansiosta voimaannuin niin, etten enää tarvinnut hänen tukeaan ja rakkauttaan. En pystynyt näkemään meitä enää parisuhteeseen, jossa minä olisin ressukka ja mieheni tukipylväs. Totta kai miehelle olisin kelvannut versiona 2.0, mutta minä en enää kokenut häntä riittäväksi elämänsisällöksi. Kaipasin kovasti uusia tuulia ja päästä vihdoin nousemaan siivilleni.