Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!
05.03.2019 |
Ystävälläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Haluaisin oppia ymmärtämään sitä paremmin, joten olisi kiva kuulla muiltakin epävakailta, miltä se tuntuu, oletteko oppineet "hallitsemaan" sitä ja esim. millainen lapsuutenne oli.
Tällä hetkellä tuntuu, että persoonallisuushäiriö "vie" ystävääni, jos nyt näin voi sanoa. En nyt aio kertoa hänen asioistaan täällä enempää, mutta elämä tuntuu nousevan pystyy monesta suunnasta.
Kommentit (153)
En ole taatusti yhtä fiksu ja määrätietoinen ihminen kuin miehesi, mutta kerronpa oman ratkaisuni tilanteessa, kun olin saanut jo hieman työntövoimaa ja ilmaa siipieni alle. Minä siis olen se epävakaa.
Minä innostuin uudesta, löydetystä ”kyvykkyydestäni" ja lähdin toteuttamaan itseäni,
ja haaveitani, jotka aiemmin oli täytynyt työntää pois mielestä kun ei ollut kanttia hankkia omaa elämää. Eli mieheni ansiosta voimaannuin niin, etten enää tarvinnut hänen tukeaan ja rakkauttaan. En pystynyt näkemään meitä enää parisuhteeseen, jossa minä olisin ressukka ja mieheni tukipylväs. Totta kai miehelle olisin kelvannut versiona 2.0, mutta minä en enää kokenut häntä riittäväksi elämänsisällöksi. Kaipasin kovasti uusia tuulia ja päästä vihdoin nousemaan siivilleni.[/quote]
Kuulostaa siltä, että minun kannattaa jatkaa keskustelua mieheni kanssa ja jos hän kokee samoin, niin olla sitten vastustamatta eroa ja luottaa hänen arvostelukykyynsä 🤔. Koska voi olla, että hänkin kokee asiat samalla tavalla kuin sinä. Tähän asti keskustelunaloitukset siitä, että "olisitko onnellisempi ilman minua" aiheuttaa riidan, jossa selkeästi on esillä hänen pelkonsa siitä, että hylkään hänet ja sehän on (kaikkien lukemieni oppien mukaan) pahinta, mitä voin tehdä. Näissä riidoissa en edes ota sitä yhteistä sovittua aikaa itselleni, vaan jään paikalle kuuntelemaan raivot ja odotan, että rauhoittuu. Ne päättyvät hyvin.
Kiva kuulla toisen osapuolen kokemuksia tästä parisuhdeaiheesta. Jos nyt jotain oppia yrittäisin tästä saada, niin ehkäpä odotan, että mieheni itse tekee ratkaisun? Ehkä yritän vielä silloin tällöin muistuttaa, että minullakin on oikeus tunteisiini ja jos ne käyvät hänelle liian raskaaksi, niin olen aina luvannut olla tukena tapahtui mitä tahansa 🤔.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:
En ole taatusti yhtä fiksu ja määrätietoinen ihminen kuin miehesi, mutta kerronpa oman ratkaisuni tilanteessa, kun olin saanut jo hieman työntövoimaa ja ilmaa siipieni alle. Minä siis olen se epävakaa.
Minä innostuin uudesta, löydetystä ”kyvykkyydestäni" ja lähdin toteuttamaan itseäni,
ja haaveitani, jotka aiemmin oli täytynyt työntää pois mielestä kun ei ollut kanttia hankkia omaa elämää. Eli mieheni ansiosta voimaannuin niin, etten enää tarvinnut hänen tukeaan ja rakkauttaan. En pystynyt näkemään meitä enää parisuhteeseen, jossa minä olisin ressukka ja mieheni tukipylväs. Totta kai miehelle olisin kelvannut versiona 2.0, mutta minä en enää kokenut häntä riittäväksi elämänsisällöksi. Kaipasin kovasti uusia tuulia ja päästä vihdoin nousemaan siivilleni.
Kuulostaa siltä, että minun kannattaa jatkaa keskustelua mieheni kanssa ja jos hän kokee samoin, niin olla sitten vastustamatta eroa ja luottaa hänen arvostelukykyynsä 🤔. Koska voi olla, että hänkin kokee asiat samalla tavalla kuin sinä. Tähän asti keskustelunaloitukset siitä, että "olisitko onnellisempi ilman minua" aiheuttaa riidan, jossa selkeästi on esillä hänen pelkonsa siitä, että hylkään hänet ja sehän on (kaikkien lukemieni oppien mukaan) pahinta, mitä voin tehdä. Näissä riidoissa en edes ota sitä yhteistä sovittua aikaa itselleni, vaan jään paikalle kuuntelemaan raivot ja odotan, että rauhoittuu. Ne päättyvät hyvin.
Kiva kuulla toisen osapuolen kokemuksia tästä parisuhdeaiheesta. Jos nyt jotain oppia yrittäisin tästä saada, niin ehkäpä odotan, että mieheni itse tekee ratkaisun? Ehkä yritän vielä silloin tällöin muistuttaa, että minullakin on oikeus tunteisiini ja jos ne käyvät hänelle liian raskaaksi, niin olen aina luvannut olla tukena tapahtui mitä tahansa 🤔.
Olen 81, se johon viittaat.
Jos mieheni olisi aikoinaan esittänyt epäilyksensä(?) parisuhteemme tilasta kysymällä "olisitko onnellisempi ilman minua", kyllä minäkin olisin närkästynyt.
Olisin kokenut sen ahdistavana väärinymmärryksenä, sillä eihän mieheni ollut ongelmieni varsinainen syy. Mies saattoi puheillaan/käytöksellään triggeröidä epävakaa-oireiluani, mutta jos hän olisi vielä ryhtynyt kuin marttyyriksi, "minähän voin mennä, kun kerran olen niin mahdoton", se olisi karistanut lopunkin luottamuksen ihmisen pyyteettömyydestä ja vilpittömästä halusta yrittää yhdessä.
P.s. nyt 15 v myöhemmin myönnän silloin tällöin jopa kaipaavani tätä exää. Mutta niinhän aika kultaa asiat ja arki.todellisuus olisi toista. Rakastan hän (siten kuin epävakaa osaa) lopun ikääni, mutta emme olisi olleet onnellisia yhdessä. Joskus tässä vuosien varrella olen laittanut hänelle pienen elonmerkin, johon hän ei ole kommentoinut. Eli mies on itse päättänyt poistaa minut kokonaan elämästään. Nyt kestän senkin.
Hyvä pointti, voi olla, että tuon kysymyksen kysyminen oli enemmänkin semmoinen oman epätoivon uloshuuto. Ehkä koin itse olevani voimaton ja en osannut kuvitella, miltä kysymys toisen korviin kuulostaa, kun kaipasin vain jotain pientä merkkiä siitä onko meillä tulevaisuutta yhdessä. Hankalia tilanteita, joita on helpompi analysoida vasta jälkikäteen, kun aikaakin on kulunut.
Saa nähdä, menen tänään taas mieheni luokse viettämään (toivottavasti) mukavaa päivää grillaten ja saunoten 😊. Takaraivossa on aina pieni pelko siitä, että kuinka päivä sujuu ja tuleeko tällä kertaa riitoja, mutta olen oppinut lähtemään tilanteisiin niitä pelkäämättä, sillä se jo itsessään osittain provosoi riitoja, kun toinen huomaa olevani varpaillani koko ajan. Ja, kuten psy:n kuvauksessakin oli, positiivisuudella on iso merkitys. Tähän mieheni sanoi minussa ihastuneen. Ja se on hyvä juttu, jonka voimasta tästäkin päivästä tulee loistava. En vaan vielä tiedä, olisiko hän koskaan valmis hyväksymään sitä, että en välttämättä joka päivä ole positiivinen ja iloinen, toisinaan kaipaan hänen tukea, jota en välttämättä saa, ja jota minulla ei ole ehkä myöskään oikeutta vaatia vielä tässä vaiheessa 🤷♀️.
Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:
Hyvä pointti, voi olla, että tuon kysymyksen kysyminen oli enemmänkin semmoinen oman epätoivon uloshuuto. Ehkä koin itse olevani voimaton ja en osannut kuvitella, miltä kysymys toisen korviin kuulostaa, kun kaipasin vain jotain pientä merkkiä siitä onko meillä tulevaisuutta yhdessä. Hankalia tilanteita, joita on helpompi analysoida vasta jälkikäteen, kun aikaakin on kulunut.
Saa nähdä, menen tänään taas mieheni luokse viettämään (toivottavasti) mukavaa päivää grillaten ja saunoten 😊. Takaraivossa on aina pieni pelko siitä, että kuinka päivä sujuu ja tuleeko tällä kertaa riitoja, mutta olen oppinut lähtemään tilanteisiin niitä pelkäämättä, sillä se jo itsessään osittain provosoi riitoja, kun toinen huomaa olevani varpaillani koko ajan. Ja, kuten psy:n kuvauksessakin oli, positiivisuudella on iso merkitys. Tähän mieheni sanoi minussa ihastuneen. Ja se on hyvä juttu, jonka voimasta tästäkin päivästä tulee loistava. En vaan vielä tiedä, olisiko hän koskaan valmis hyväksymään sitä, että en välttämättä joka päivä ole positiivinen ja iloinen, toisinaan kaipaan hänen tukea, jota en välttämättä saa, ja jota minulla ei ole ehkä myöskään oikeutta vaatia vielä tässä vaiheessa 🤷♀️.
Juu, tuo itsevarma positiivisuus on ehdottoman tärkeää. Että tässähän sitä ollaan normaalisti, niin kuin pitääkin, eikä mikään ole hassusti. Epävakaa ei nimenomaan halua minkäänlaista vihjailua siitä, että on ailahteleva ja tuiskahteleva.
Muka jotenkin varottava yksilö. 😏
-81
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli nyt mieleen sellainen, että ei kai ap ole läheisriippuvainen? Että tämä olisi syy, miksi pitää kiinni vaikeasta ihmisestä, vaikeasta suhteesta.
Minun exäni nimittäin taisi olla. En itse tajunnut sitä, mutta teinipoikani puuskahti kerran 'toi ei oo normaalia', kun näki miten mies suorastaan palvoi minua ja anoi hyväksyntää.
-81
Jos tarkoitat minua ap:na, niin en tiedä olenko 😂. Mistä sen tunnistaa? Osaan kyllä olla yksin ja nautin yksinolosta, mutta toisaalta en ole koskaan varsinaisesti ollut sinkku, kun nykyistä ennen takana on 15 vuoden suhde. Me asumme mieheni kanssa erillään ja toisinaan on yli viikkokin taukoa, kunnes nähdään. Mutta voihan toki olla, että olenkin läheisriippuvainen, enkä siksi tahdo luovuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaassa parisuhteessa elävä kirjoitti:
Jos tarkoitat minua ap:na, niin en tiedä olenko 😂. Mistä sen tunnistaa? Osaan kyllä olla yksin ja nautin yksinolosta, mutta toisaalta en ole koskaan varsinaisesti ollut sinkku, kun nykyistä ennen takana on 15 vuoden suhde. Me asumme mieheni kanssa erillään ja toisinaan on yli viikkokin taukoa, kunnes nähdään. Mutta voihan toki olla, että olenkin läheisriippuvainen, enkä siksi tahdo luovuttaa?
Niin, itse on vaikea analysoida, mikä oikeasti saa pitämään toisesta ihmisestä kiinni.
Sillä ei ole merkitystä, kuinka usein tapaatte. Läheisriippuvuus on henkistä laatua, eli toisesta ei pysty/halua luopua, vaan suhdetta pidetään vireillä, kun sen loppuminen olisi katastrofi riippuvaiselle.
Usein parisuhteen osapuolet ovat sillä tavalla oireilevia, että he vetävät toisiaan puoleensa juuri rikkinäisyydellään. Henkisest täysin terve (onko heitä?) ei niinkään ryhdy kumppaniksi oireilevalle, vaan siihen löytyy toinen "vammautunut", joka hoitaa suhteessa itseään huolehtimalla toisesta TAI käyttäen toista hoitajanaan.
En sano, että kirjoittaja on kumpaakaan. Olen vain sattuneesta syystä joutunut käymään läpi näitä asioita.
Sinkkuna olen elänyt jo kauan. Tapailut olen torpannut alkuunsa, kun viisautta(!) on nyt kertynyt niin paljon, että näen nopeasti, mikä tulevaisuudessa odottaa. Elämä on rauhoittunut ja tasoittunut kovasti. Mielestäni epävakaa tarvitsee ensisijaisesti jonkun hyvän ja luotettavan kaverin, ystävän. Parisuhde voi olla liikaa. Epävakaa on hyvin intensiivinen tunteissaan. Parisuhde aiheuttaa vuoristoradan ja epävakaa palaa loppuun tunnemyllerryksissään. Yhteisasuminen parisuhteesss olisi jo potenssiin 10 stressitekijä.
Olen läheisriippuvainen. Nämä suhteet epävakaan kanssa ovat ainakin minulle uskomattoman koukuttavia. Hyvinä hetkinä toinen on upea ja lupaa "kaiken". Sen voimalla jaksaa uskoa ja toivoa, elää sitä "projektia", jossa hylkää ja unohtaa itsensä. Minä olen kuitenkin ollut pohjattoman onneton, minut on unohdettu ja yritetty vaan helpottaa sitä epävakaan oloa. En enää suostu tuohon, minullakin on oikeus tunteisiin ja saada turvaa, tukea ja lohtua parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein netissä leikkimielisen testin ja luin enemmän tuosta läheisriippuvuudesta. En onneksi kärsi siitä, kuulostaa aika hurjalta ja vaikeuttaisi asioita entisestään.
Kuulostat kyllä läheisriippuvaiselta, mutta hyvä jos et siitä kärsi. Nythän käytännössä elät miehen ehdoilla, kerroit kärsiväsi ja tukehtuvasi, teidän tapaamiset taitavat olla sinulle munankuorilla kävelemistä. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan epävakaa mies olla yksi jännä miehen alatyyppi. Eikös sellaiset vetoa naisiin?
Ei niistä sopuisaa ja mukavaa kumppania saa, vaikka menisi itse solmuun. Mutta elämään vauhtia ja jännitystä, jos tasainen arki maistuu puulle.
Totta, saa noista teksteistä sen kuvan, että olisinkin läheisriippuvainen. Ja syksyn projektin ajan jätinkin itseni taka-alalle, mutta osaan vaatia myös itselleni asioita, enkä pelkää konflikteja (enää), joita saattaa tulla, kun kerron oman mielipiteeni tai sanon vastaan. Itseasiassa miehenikin sanoi, että vaikka se toisinaan ärsyttää, niin on hyvä, että osaan laittaa vastaan ja kertoa selkeästi, jos hän käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti. Ns. "normaalissa" tilanteessa meillä on hyvä keskusteluyhteys ja tehdään kompromisseja. Koen myös olevani hieman enemmän empaattisempi kuin mieheni ja mukautuvampi, joten näillä spekseillä jotkin asiat toteutetaan hänen edukseen. Ihan vain, koska asia saattaa olla hänelle tärkeämpi. 🤷♀️ Munankuorilla kävelyä tämä on siltikin 😂. Pahemmaksi menisi, jos en pitäisi omista oikeuksistani kiinni. Keskusteltiin eilen siitä, että olen nykyään vaativampi ja mieheni sanoi ymmärtävänsä. Keskusteltiin myös näistä asioista, mitä tämä keskustelu on tuonut esiin. Ei se ongelmia poista, mutta oli silti hyvä keskustelu ja selkeästi hyvä ajankohta sille, eli kiitos kaikille näkemyksistä, joita saa antaa lisääkin 😊.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästäkin voisi tulla romaani. Epävakaassa suhteessa olevan tarina herätti paljon ajatuksia. Kiitos kirjoituksesta!
Minulla on kokemusta kahdesta epävakaasta henkilöstä. Ensimmäisestä tuli hyvä ystäväni nopeasti aikuisiällä. Hän oli käynyt pitkät terapiat ja oli muutenkin kiinnostunut itsensä kehittämisestä, ystävällinen, erittäin älykäs ja miellyttävä ihminen. Hän eli rauhallista elämänvaihetta silloin kun tutustuttiin ja meni elämässä eteenpäin. Sitten hän rakastui. Noin pari kuukautta meni pilvissä, kun alkoi täysi kaaos hänen mielessään. Saman päivän aikana mieli muuttui oliko hän suhteessa psykopaattiin vai maailman ihanimpaan mieheen. Hän vuoroin leipoi anteeksipyyntökakkuja ja vuoroin otti mieheltä avaimet pois. Kaaos alkoi myös hänen perhesuhteissa, työpaikat vaihtui ennen kuin kunnolla edes alkoi. Hänellä nousi kaikki epävakaan diagnoosin piirteet pintaan, hänellä oli diagnoosi ollut jo parikymmentä vuotta. Myös itsemurhayritykset ja dissosiointi tulivat mukaan. Säälin miestä, kohtelu oli ihan hirveää ja päätin, jos ystäväni kohdistaa ikinä minuun samaa käytöstä, niin minä lopetan ihmissuhteen. Lopulta hän teki sen, meni niin yli rajojen kuin vain osasi, lyömällä vyön alle. En ole kuitenkaan vihainen, enemmän surullinen hänen puolestaan ja olen sen hyväksynyt, että sairautta ei voi hallita. Vielä vuosien jälkeen kaipaan monesti häntä, meidän hyviä, syvällisiä keskusteluja ja reissuja. Välitän hänestä edelleen paljon, mutta en halua enkä voi olla koskaan tekemisissä, koska se rikkoisi minut ja paljon muutakin. Myös mies on hänet jättänyt, sen verran tiedän.
Jatkuu...
Sitten minä rakastuin aivan ihanaan mieheen. Muutaman kuukauden tämän hullaantuneen suhteen alusta, kysyin mieheltä hyväntuulisena ja nauravana, mitä mieltä hän on meidän suhteesta. Mies kylmeni välittömästi, aloitti mykkäkoulun. Nukkui yön luonani omissa oloissaan ja aamulla oli lähtiessään jättänyt avaimen pöydälle. Olin ihan ihmeissäni ja päätin, että kaikesta rakastumisesta huolimatta lopetan suhteen, jos tällainen käytös jatkuu. Mies oli muutaman päivän mykkäkoulussa ja lopulta oli valmis selittämään, ettei ymmärrä yhtään, miksi minä kyseenalaistan kaiken, kun kaikki on hyvin. Hän sitten mieluummin päätti lopettaa itse suhteen ennen kuin minä teen sen. Tajusin heti, että hänellä on joku suhteeton hylätyksi tulemisen pelko. Jouduin usean toiston kautta oppimaan, että en voi tosiaan kysellä oikein mitään meidän parisuhteeseen liittyvää, kun hän saa raivarit (hänelle se on merkki, että haluan lopettaa suhteen).
Homma jatkui kuitenkin todella ihanana. Sitten elämääni tuli kriisi, joka pyyhkäisi maton jalkojen alta. Mies oli tukena, lämmin, rakastava ja mielessäni kiittelin mikä taivaan lahja hän oli. Hän jaksoi tukea muutaman viikon, kunnes sai ensimmäisen kerran todellisen raivokohtauksen. Hän haukkui minut täysin ja halusi heittää minut ulos asunnostaan keskellä yötä, eikä olla enää missään tekemisissä. Kohtaus alkoi tyhjästä. Järkytyin ja lamaannuin. En osannut mihinkään lähteä enkä muutenkaan toimia. Hän kohteli minua ilmeillä ja eleillä todella halveksivasti monta päivää. (Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut.) Tässä kohden minussa meni jotain rikki ja uskon sairastuneeni läheisriippuvuuteen (tai termi traumatic bonding kuvaa myös tilannetta). Olin voimieni äärirajoilla muutenkin, en osannut pistää suhdetta poikki siinä kohdin, mikä on harmittanut edelleen todella paljon. Sen sijaan aloin käyttäytymään ”kiltisti”, olemaan aina hyvällä tululella, yritin tehdä kaikkeni, jotta miehellä olisi turvallinen olo, hänen ei tarvitsisi vaivata itseään minun murheilla, lopulta jopa yritin nukkumista ja syömistä myöten varmistaa, ettei mikään voisi hänen mieltään painaa. Melkein pari vuotta yritin eri tekniikoita tilanteen hallitsemiseen ja luin myös kirjallisuutta voidakseni auttaa häntä.
Jatkuu...
Mies on aina jälkeenpäin hävennyt omaa käytöstään ja myöntää sen lähtevän hänen jostakin pienestä ärsytyksestä. Se ei välttämättä ole liittynyt minuun vaan esim. hänellä on impulsiviisista rahankäyttöä. Hän on saattanut siinä mokata ja purkanut sitten minuun pahaa oloaan. Hän salasi sen pitkään ja välillä on vieläkin vaikea uskoa, miten niin järkevä ihminen sortuu täysin holtittomaan rahankäyttöön, josta on koitunut hänelle isoja ongelmia. Hän uskoo, että minun olisi parasta olla jonkun toisen kanssa, koska hän on viallinen ja minä taas voisin löytää hyvän miehen itselleni. Kerroit, että miehesi ei taistele suhteen eteen, ei myöskään tämä. Koska hän on niin huono, niin hän ansaitseekin olla yksin omasta mielestään. Tällainen reagointi tappaa kaiken järkevän keskustelun ja kehittymisen. Minun osaksi on jäänyt tsemppaaminen ja takaisin pinnalle nostaminen. Meilläkin kuitenkin onnistuu välillä kunnolliset keskustelut ja mies tosiaan sanoo olleensa rikki aina näin, hän ei ole koskaan osannut rakastaa ketään, vaikka on yrittänyt opetella. Hän luuli minut tavatessaan päässeensä näistä ongelmista eroon (oli ollut tarkoituksella useamman vuoden yksin) ja se oli hänelle järkytys itselleen, että hän alkoi kohtelemaan minua kuten eksiään. Myös lastensa suhteen hän on joutunut opettelemaan rakentavaa tunneilmaisua ja se on yksi syy, miksi olen jatkanut suhteessa, että tiedän ettei hän pohjimmiltaan ole ”paha”. Raivareiden välillä on kuukausia hyvää aikaa.
Minulla siis katosi terveet rajat itseltäni sen pahimman raivokohtauksen seurauksena. En edes osannut kertoa siitä kenellekään. Tajusin kyllä järjellä, että tässä on menossa asiat huonoon suuntaan eikä suhde voi näin jatkua. Meillä oli pidempi tasainen ja onnellinen jakso. Sitten tuli taas raivari tyhjästä tilanteessa, jossa olisin kaivannut henkistä tukea. Se oli minulle liikaa. Jokainen solu minussa ja oma mieli ilmoitti selkeästi, että tämä on loppu ja minun on pelastettava itseni. Löytyi voimia runnoa ero. Nyt se olin minä joka halusi avaimet takaisin ja kaikki minulle kuuluvan. Tietenkään hän ei ottanut mitään yhteyttä, en minäkään. Luin paljon henkistä väkivaltaa käsittelevää kirjallisuutta ja jotenkin aloin ymmärtämään mitä minulle oli tapahtunut ja miksi minä siihen jäin, vaikka aina oli sisimmässä jännitys meneekö kaikki hyvin (”munan kuorilla kävelyä”).
Jatkuu...
Eron jälkeen alku oli vaikeaa. Koin, että minulle oli tullut parisuhdeburnout. En olisi jaksanut enää yhtään sitä samaa, jatkuvaa yrittämistä. Itkin paljon pettymystä ja petettyä luottamusta. Tajusin, etten ole voinut luottaa häneen yhtään sen ensimmäisen raivokohtauksen jälkeen. Se oli todella pelottavaa, vaikka olin ne tunteet itseltäni kieltänytkin. Mies sanoi, ettei suhde jatku, jos alan pelkäämään häntä -hänen mielestään sellainen suhde on sairas ja minä sitten vakuuttelin etten minä pelkää. Kaikki suhteessa oli ollut todella epävarmaa. Olin myös todella vihainen hänelle, millaisen valta-aseman hän oli käytöksellään saanut minuun ja kuinka huonosti oli välillä kohdellut. Vihainen itselleni siitä, että olin siihen suostunut (vaikka mukamas välillä pitänyt puoliani ja loputtomasti toiselle selittänyt, miksi noin ei saa käyttäytyä.) Aloin kertomaan myös ihmisille mitä olen kokenut, myös kirjoittelemaan siitä täällä av:lla. Kuva hänestä tuli realistisemmaksi, enkä häntä tarvitse enää elämääni. Hän ei saa käytöksellään tuhota/hankaloittaa sitä, mikä minulle on nyt elämässäni tärkeää.
Sitten kuukausien jälkeen hän halusi palata yhteen. Olin tosi empivä. Halusin tarkat rajat ja säännöt. Niillä on menty. Minusta on tullut tosi jämäkkä siinä, että en siedä yhtään minuun kohdistuvaa kaltoinkohtelua, minulle ei huudeta tai mykkäkouluilla. Emme vietä enää pitkiä aikoja yhdessä ja kummankin on sanottava, jos mieliala on huono. Mies kertoo suoraan, että on itseinhoa ilmassa ja raivoilee mieluummin itsekseen kotona. Minä en kohteeksi suostu. Olen jatkanut omia projektejani ja en enää samalla tavalla mieti, miten miehellä menee. Hän on vastuussa omasta elämästään ja tunteistaan. Voi olla että tästä ei mitään tule. Olen luovuttanut senkin toiveajattelun suhteen. Se on ollut vapauttavaa. Tuntuu hyvältä kun on taas kosketus omiin tunteisiin. Meillä on ollut todella mukavaa ja olemme keskittyneet siihen, mikä suhteessa on ollut hyvää. Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita, huumoria, fyysistä vetovoimaa ja harrastuksia. Hän on aina tukenut myös minun mahdollisuuksia toteuttaa itseäni eikä ole onneksi mustasukkainen, vaikka teen nyt tietyt asiat muiden kanssa.
Tuli vähän paha olo, kun luki kuinka sinä kestät raivoamista. Mies saa kohdella sinua miten haluaa, siltä tuo ulospäin vaikuttaa ja siksi täällä ehdotetaan läheisriippuvuutta. Sinä mietit miten miehellä olisi hyvä olla, mitähän mies miettii mistäkin, ajelet sinne pitkiä matkoja kestämään raivoamista ja olemaan varuillasi, kun sinun pitäisi miettiä onko tämä se suhde mitä tahdot, miltä sinusta tuntuu. Kukaan ei pysty antamaan vastauksia, miten miehesi suhteenne kokee. Kyse on kuitenkin persoonallisuustasoisesta häiriöstä, on aika optimistista ajatella, että mies muuttuisi täysin. Aikuisena ihmisenä hän varmasti tajuaa, kuinka hän pystyy hallitsemaan suhdettanne ja sinua niillä raivoamisilla. Tommy Hellsten on kirjoittanut: ”läheisriippuvuudessa on kyse siitä, että ihminen hylkää oman sisimpänsä, kun hän elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä. Jos lähellä ei ole ketään, jonka kanssa käsitellä tunteita, ne traumatisoituvat. Kun vihaa, pelkoa ja surua ei nähdä, niistä ei tule persoonan rakennusosia. Jäljelle jää pahan olon möykky, häpeä”. Vahvuus on sitä, että saa olla myös heikko ja kosketuksissa kaikkiin tunteisiin. Tällaisessa suhteessa ei ole mahdollista jakaa toisen osapuolen kanssa kaikkia koettuja tunteita. Saati luottaa toisen tukeen sataprosenttisesti, tai edes siihen jatkuuko suhde. Minulle oli helpotus kun aloin jakamaan näitä asioita muille. Mies ei siitä pidä, mutta ei hän voi sitä minulta kieltää. Jotenkin toivoisi, että kääntäisit fokuksen itseesi. Et ole miehesi terapeutti vaan tunteva, haavoittuva ihminen.
Loppu :D
Kiitos, olipa kiva kuulla kokemuksia myös samanlaisessa tilanteessa olevalta. Ei ole tarkoitus pitää mitään puolustuspuhetta, mutta en minä siedä mieheni raivoamista mistä tahansa, vaan laitan vastaan ja meilläkin selkeät rajat ettei se ole sallittua ja minun päälleni ei niitä kaadeta. Joskus toki koin, että on minun vastuullani toimia oikein ja olla provisoimatta, kunnes kyllästyin ja heräsin siihen, että se ei koskaan onnistuisi ja teki minusta vain huonompivointisen. Nuo säännöt, joita teilläkin on, on aivan elinehto, myös meillä kuulostellaan puhelimessa jo ennen tapaamista, että mikähän fiilis on tänään ja osaan kieltäytyä tapaamisesta, jos on riskejä. Terapeuttina olo on jäänyt taakse, siinä auttoi myös mieheni sanat, että en voi yrittää häntä korjata, eikä minun pitäisikään. Se vapautti myös vastuusta, että olisin itse epäonnistunut, jos kiukkuja ilmeni. Mutta ei tähänkään ollut mitään oikotietä, kukaan ei ollut kertomassa, miten minun olisi pitänyt toimia ja miten tuntea. Kokemus opetti ja ne lukuisat keskustelut, joita mieheni kanssa käytiin.
Yksi asia, mitä edelleen opettelen, on se, että kun raivopurkaus on ollut, niin se saattaa olla mieheni osalta hetkessä myös ohi. Tässä on meillä vielä tekemistä, sillä minä pyörittelen sitä mielessäni vielä pitkään, kun miehelleni se oli 5 minuuttia ja sitten kaikki normalisoituu.
Tuo toisille jakaminen on kyllä ollut tärkeä tekijä jaksamisen kannalta myös minulle. Olen ehkä jopa liiankin avoin näistä asioista, koska minulla ei ole vain yksi tai kaksi, joille puhun vaan useampi kaveri. Mieheni jopa pelästyi tätä aluksi, mutta piti sitä lopulta hyvänä asiana.
Vaikka aluksi vähän puolustelin tuossa toisessa viestissä, niin totta se silti on, että mietin edelleen hyvin paljon miten miehilläni olisi hyvä olla. Tai mitä minä voisin tehdä, että hänen olo olisi hyvä. Vaikka nyt olen enemmän vaativampi siinä suhteessa, että mietin itseäni ja vaadin mieheltäni entistä enemmän, niin alkuperäinen kysymyskin on silti aika lailla miestä myötäilevä - onko minulla oikeus vielä vaatia häneltä itselleni niin paljon? Kun vastaus lienee, että kyllä on, hän joko sopeutuu siihen taikka sitten ei kestä niitä vaatimuksia. Voi olla, että hän tahtoo antaa, mitä tarvitsen, muttei siihen ilman virheitä kykene ja vaatii muutamat kompromissit, kiukut ja keskustelut, mutta olen entistä varmempi, että aion vaatia niitä minun tunteideni huomioimisia.
Tulkitsen, että saamani alapeukkuon epävakauden dissausta. Kuinka ollakaan. Ei mitään uutta. 😴