Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!

Nosto

Minä olen persoonaltani epävakaa. Parisuhteessa tai seurustelumielessä, kuten muiltakin osin elämässä epävakaalle on tärkeää olla rutiineja, rajoja, turvallisuutta ja pysyvyyden tunnetta. Syy epävakauden syntyyn lienee näiden perustarpeiden puuttuminen tai niiden vajavaisuus lapsuudessa ja nuoruudessa. Lapsi on tullut torjutuksi omana itsenään eikä nyt siksi aikuisena pysty näkemään itseään kokonaisena...tai tähän lienee joku paremi ja kuvailevampikin sana olemassa tarkoittamaan häilyvän vastakohtaa.

Epävakaa ei ole tahallaan hankala ja ailahtelevainen, vaan hän ei itsekään tiedä tai osaa määritellä millainen tai kuka on, persoonallisuus on rikkinäinen ja siksi nimensä mukaisesti epävakaa, sillä mitään todisteita omasta minuuden pysyvyydestä ei ole.

Jos hyvin käy, saattaa epäväkaa löytää kumppanin mutta kokemus kumppanista on itsen tavoin ristiriitainen, kun rakastat rakastat koko sydämestäsi, mutta ikävä kyllä epämiellyttävät tunteet ovat myös voimakkaita, niinä hetkinä vihaat koko sydämeltäsi tätä rakasta ja hän on paha ja todennäköisesti haluat hänestä eron. Tämä kaava johtunee liian intiimistä/tiiviistä suhteesta toiseen ihmiseen, johon epävakaa ankkuroituu. Epävakaa haluaa epätoivoisesti saada rakastettunsa pysymään hänen rinnallaa ikuisesti, mutta samalla käytöksellään ajaa toista kuin riivattu yhä kauemmaksi itsestä. Jos epävakaa ei opi kasvattamaan tilaa itsensä ja toisen väliin käy toisen kanssa oleminen aina vain tukalammaksi.

Parisuhteessa epävakaan kanssa olevan on ehdottoman tärkeää pitää kiinni omista rajoista ja epävakaan on löydettävä omansa.

Miten onnistua parisuhteessa?

Olen epävakaa ja parisuhde on hankala, vaikka ollaan oltu jo yli kymmenen vuotta yhdessä. Tunnen suurta häpeää, vaikka ollaan me eteenpäinkin menty. Osaan nykyään tunnistaa ajoissa, että alkaa keittää yli ja kerron sen puolisolle, joten hän osaa antaa tilaa. En halua olla paha, mutta jos se pahuus pääsee valloille niin mikään ei estä minua. Lähetän solvauksia vaikka viestillä. Yleensä tilanteen aiheuttaa joku kriisi tai paha olo, tunnen että mut on ajettu nurkkaan ja menetän täysin kontrollini kaikkeen. En missään nimessä halua toimia näin, mistä löydän itsehillinnän vaikealla hetkellä? En halua satuttaa rakkainta ihmistä, joka on kaikki nämä vuodet jaksanut ja yhä jaksaa olla rakastava ja hellä?

Todella rankkaa. Ensin kurja lapsuus kaltoinkohdeltuna ja nyt pitää vielä elää tällaista aikuiselämää. Tuntuu, että mitään hyötyä ei ollut minun syntymästäni.

Mielenkiintoista. Kuulostaa ihan kuin kuvailisitte eksääni.. Olenkin usein miettinyt mikä hänessä oikein oli "vialla".

Minulla on diagnosoitu epävakaapersoonallisuushäiriö 12/18, ja asiaan tutustumisen kautta olen oppinut ymmärtämään itseäni paremmin. Tunteeni vaihtelevat nopealla temmolla laidasta laitaan pienistäkin ärsykkeistä. Olen koko ajan kuin myrskyn vietävissä, ja en koe hallitsevani itseäni ja elämääni. Tunnereaktoni ovat monesti kohtuuttoman isot suhteutettuna asiaan. Kärsin myös masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Jatkuva yksinäisyys ja tyhjyyden tunne näyttelevät myös isoa osaa elämässä. Itken paljon ja koen toivottomuutta. Olen henkisesti todella riippuvainen exästäni. Huono itsetunto lannistaa ja on kuin pallo jalassa. Itsemurha-ajatukset ovat monesti mielessä, vaikka en itsemurhaa tekisikään. 

Vierailija kirjoitti:

Miten onnistua parisuhteessa?

Olen epävakaa ja parisuhde on hankala, vaikka ollaan oltu jo yli kymmenen vuotta yhdessä. Tunnen suurta häpeää, vaikka ollaan me eteenpäinkin menty. Osaan nykyään tunnistaa ajoissa, että alkaa keittää yli ja kerron sen puolisolle, joten hän osaa antaa tilaa. En halua olla paha, mutta jos se pahuus pääsee valloille niin mikään ei estä minua. Lähetän solvauksia vaikka viestillä. Yleensä tilanteen aiheuttaa joku kriisi tai paha olo, tunnen että mut on ajettu nurkkaan ja menetän täysin kontrollini kaikkeen. En missään nimessä halua toimia näin, mistä löydän itsehillinnän vaikealla hetkellä? En halua satuttaa rakkainta ihmistä, joka on kaikki nämä vuodet jaksanut ja yhä jaksaa olla rakastava ja hellä?

Todella rankkaa. Ensin kurja lapsuus kaltoinkohdeltuna ja nyt pitää vielä elää tällaista aikuiselämää. Tuntuu, että mitään hyötyä ei ollut minun syntymästäni.

Tää on itselläkin mielessä, että kyllä on kohtuuttoman paljon kärsimystä annettu yhdelle ihmiselle kestettäväksi. Ensin henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen lapsuus, ja sitten aikuisuudessa vakava masennus, ahdistus, itsemurha-ajatukset, selittämättömät fyysiset kivut... Milloin helpottaa?

Olen keski-ikäinen nainen, tehnyt suuria virheitä elämässäni. Lapsuuteni altisti traumoille, isäni pieksi äitiä ja koiraa (huvikseen eläintä), oli alkoholisti, alkoi lyödä myös minua, kun tulin murrosikään ja silloin alkoi myös haukkua minua lehmäksi kohtalaisen usein. Epäilen, että oli naistenvihaaja. Myös veljeäni lyötiin. Toisaalta äitini ja isoisäni ovat olleet hyviä ihmisiä ja tukeneet minua. Koin avioliitossa varsinkin henkistä väkivaltaa.

Erosin miehestäni ja seuraavat suhteet olivat lähinnä minua n. 10 vuotta nuorempiin miehiin, jotka eivät arvostaneet minua, kuten olisin halunnut. Eräs heistä puhui päin naamaani siitä, kuinka naamani roikkuu, kuinka olen rumalla tavalla lihava (olen lihonut osittain psyykenlääkkeitten takia ja mahani on iso. Haluisin kovasti laihtua, jonkin verran olen onnistunutkin laihtumaan), toinen vihjaili selvästi, ettei pidä minua kauniina, vertasi muihin. Itsetuntoni aleni entisestään. Lapseni joutui murrosiässä huostaanotetuksi, koska ajauduin itsekin alkoholistiksi (väärää seuraa, mutta itsepä juomat kaadoin kurkustani alas). Kun lapset olivat pienempiä ja elämäni oli tasaisempaa avioliiton hankaluuksista huolimatta, en ollut alkoholisti.

Yksi koulu on jäänyt kesken masennuksen takia. Luottotiedot ovat menneet. Minulla on kaksi ammattia, joihin työllistyminen on haastavaa, olen työtön. Tällä hetkellä käytän alkoholia paljon vähemmän, saatan olla kaksi viikkoa selvinpäin ja sitten juoda yhtenä iltana, kun olen yksin. En juo joka viikko ollenkaan. Tunnen oloni tyhjäksi ja surulliseksi, väkisin yritän löytää positiivisia asioita elämääni ja välillä niitä löydänkin. Välini lapsiini ovat kohtalaisen hyvät. Haluaisin pystyä keskittymään kirjoihin paremmin, yksinäisyys vähenisi. On mulla joitakin ystäviä, mutta parisuhdetta kaipaisin. Mulla on ollut paljon ongelmia parisuhteissa ja tuntuu, että ainoa mies, joka kelpuutti minut, oli ex-aviomieheni. En usko minulle kovin helposti kumppania löytyvän, se ei tunnu enää realistiselta. Eniten kadun vuosien takaista juopottelua, jonka vuoksi lapseni joutui huostaanotetuksi.

Olen tuntenut 4 eritasoista epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saanutta elämäni aikana. Kaikilla toistuu mustavalkoinen ajattelu, tunteiden heittely laidasta laitaan, impulsiivien huono kontrolli ja muiden jatkuva demonisointi. Yhtenä päivänä saatat olla epävakaan mielestä ihanin, mahtavin ihminen jota maa päällään kantaa, toisena päivänä taas joutaisit syvälle helvettiin palamaan. Ja tämä tuodaan esille todella selkeästi. Anteeksi ei voi pyytää, vaan syytä aletaan etsimään kaikkialta muualta tai sitten heittäydytään itsesäälin syövereihin ja uhkaillaan itsemurhalla tai itsensä muulla vahingoittamisella. Vaativat jatkuvasti kehuja ja validaatiota, ihmissuhteet eivät ole vuorovaikutteisia. Sillat saatetaan polttaa hetkessä ja vanhoissa, epämukavissa muistoissa vellotaan ikuisuuksia. Pienikin pettymys laukaisee raivokohtauksen.

Ihan sama ovatko vain sairauden uhreja, en enää jaksa tuollaisia ihmisiä elämässäni. Sairastuin itse masennukseen ja katkeroiduin epävakaiden kanssa toimiessani. 

Mitä eroa on kaksisuuntaisella ja epävakaalla?

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa on kaksisuuntaisella ja epävakaalla?

Karkeasti jaoteltuna kaksisuuntaisella manian- ja depression jaksot vaihtelevat selkeämmin, joten erot käytöksessä ovat ulkopuoliselle helpommin havaittavissa. Epävakaalla muutokset ovat nopeampia ja ei niinkään jaksottaisia, vaan mieliala ja tunnetilat vaihtelevat enemmänkin päivän mittaan eli on tavallaan epävakaudessaan tasaisempi ulkopuolisen silmään.

Mulla on diagnoosi vuodelta 2011. En ole täysin varma, onko tuo diagnoosi oikea, koska elin tuolloin hyvin traumaattista aikaa, mutta tällä mennään.

Olen 30-vuotias ikuinen opiskelija. Haen tällä hetkellä opinto-oikeuteni jatkoa, koska olen maleksinut yliopistolla liian kauan. Ala ei kuitenkaan tunnu omalta, eikä minulle sovi yliopisto-opiskelun "akateeminen vapaus". Teen jo oman alani töitä, joskin koen jatkuvaa epävarmuutta osaamisestani, koska en ole valmistunut. Alani ei ole mitenkään suojeltu, tai vaadi muuten koulutuksen tuomaa laillista pätevyyttä, joten sinänsä ongelmaa ei pitäisi olla. Toivoisin, että en olisi koskaan edes aloittanut näitä opintoja.

Teen projektiluonteisesti töitä. Toimistoympäristö ja sen sitovuus ei sovi minulle, koska rutiinit ja sitoutuminen ahdistavat minua. En halua tehdä tätä lopun ikääni, joten joudun todennäköisesti kouluttautumaan uudelleen. Sitoutuminen pitkään koulutukseen ahdistaa minua, mutta en koe pätkäkoulutusten vievän minua haluamalleni tielle. Jonka pää vaihtelee päivän mukaan. 

Minulla on vahva taipumus wanderlustiin. Saatan muuttaa maasta hetken mielijohteesta. Koskaan en ole näitä päätöksiä katunut, koska olen saanut niistä kokemuksista enemmän, kuin ne ovat ottaneet. Nämä ulkomaanpyrähdykset tosin pitkittävät tätä akateemista tarpomistani turhaan, mutta koen saavani niistä mielihyvää.

Rakkauselämäni on myrskyinen. Hyvässä suhteessa kaikki elämäni osa-alueet ovat balanssissa, huonossa eivät. Eniten nautin ryyppäämisestä ja maleksimisesta kivan miehen kanssa, mutta koska tämä ei ole minulle hyväksi eikä mitenkään tervettä, hakeudun seuraan, jossa ollaan aktiivisia ja intohimoisia ilman alkoholia. Ahdistaa, jos joku joskus arvaa, millainen olen oikeasti. Koen vetäväni roolia, koska en tiedä onko minussa mitään todellista.

Eniten ahdistaa päämäärättömyys. Tämän hetkinen "uraputkeni" on viestinnän ja markkinoinnin parissa, mutta tämä työ on merkityksetöntä. Haluaisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä joko tarinankerronnan tai jonkin konkreettisen työkalun, esimerkiksi terapeutin työn, kautta. En siis tähänkään ikään mennessä ole keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Kaikki päätökset, jotka sitouttavat minut johonkin toimintaan, josta en ole täysin varma, ahdistavat. Paradoksaalisesti olen kuitenkin roikkunut tuon tutkinnon kasaamisen kanssa viimeiset 7 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen nainen, tehnyt suuria virheitä elämässäni. Lapsuuteni altisti traumoille, isäni pieksi äitiä ja koiraa (huvikseen eläintä), oli alkoholisti, alkoi lyödä myös minua, kun tulin murrosikään ja silloin alkoi myös haukkua minua lehmäksi kohtalaisen usein. Epäilen, että oli naistenvihaaja. Myös veljeäni lyötiin. Toisaalta äitini ja isoisäni ovat olleet hyviä ihmisiä ja tukeneet minua. Koin avioliitossa varsinkin henkistä väkivaltaa.

Erosin miehestäni ja seuraavat suhteet olivat lähinnä minua n. 10 vuotta nuorempiin miehiin, jotka eivät arvostaneet minua, kuten olisin halunnut. Eräs heistä puhui päin naamaani siitä, kuinka naamani roikkuu, kuinka olen rumalla tavalla lihava (olen lihonut osittain psyykenlääkkeitten takia ja mahani on iso. Haluisin kovasti laihtua, jonkin verran olen onnistunutkin laihtumaan), toinen vihjaili selvästi, ettei pidä minua kauniina, vertasi muihin. Itsetuntoni aleni entisestään. Lapseni joutui murrosiässä huostaanotetuksi, koska ajauduin itsekin alkoholistiksi (väärää seuraa, mutta itsepä juomat kaadoin kurkustani alas). Kun lapset olivat pienempiä ja elämäni oli tasaisempaa avioliiton hankaluuksista huolimatta, en ollut alkoholisti.

Yksi koulu on jäänyt kesken masennuksen takia. Luottotiedot ovat menneet. Minulla on kaksi ammattia, joihin työllistyminen on haastavaa, olen työtön. Tällä hetkellä käytän alkoholia paljon vähemmän, saatan olla kaksi viikkoa selvinpäin ja sitten juoda yhtenä iltana, kun olen yksin. En juo joka viikko ollenkaan. Tunnen oloni tyhjäksi ja surulliseksi, väkisin yritän löytää positiivisia asioita elämääni ja välillä niitä löydänkin. Välini lapsiini ovat kohtalaisen hyvät. Haluaisin pystyä keskittymään kirjoihin paremmin, yksinäisyys vähenisi. On mulla joitakin ystäviä, mutta parisuhdetta kaipaisin. Mulla on ollut paljon ongelmia parisuhteissa ja tuntuu, että ainoa mies, joka kelpuutti minut, oli ex-aviomieheni. En usko minulle kovin helposti kumppania löytyvän, se ei tunnu enää realistiselta. Eniten kadun vuosien takaista juopottelua, jonka vuoksi lapseni joutui huostaanotetuksi.

Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää jatkoon. <3 Paljon olet sinäkin joutunut kestämään. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on diagnoosi vuodelta 2011. En ole täysin varma, onko tuo diagnoosi oikea, koska elin tuolloin hyvin traumaattista aikaa, mutta tällä mennään.

Olen 30-vuotias ikuinen opiskelija. Haen tällä hetkellä opinto-oikeuteni jatkoa, koska olen maleksinut yliopistolla liian kauan. Ala ei kuitenkaan tunnu omalta, eikä minulle sovi yliopisto-opiskelun "akateeminen vapaus". Teen jo oman alani töitä, joskin koen jatkuvaa epävarmuutta osaamisestani, koska en ole valmistunut. Alani ei ole mitenkään suojeltu, tai vaadi muuten koulutuksen tuomaa laillista pätevyyttä, joten sinänsä ongelmaa ei pitäisi olla. Toivoisin, että en olisi koskaan edes aloittanut näitä opintoja.

Teen projektiluonteisesti töitä. Toimistoympäristö ja sen sitovuus ei sovi minulle, koska rutiinit ja sitoutuminen ahdistavat minua. En halua tehdä tätä lopun ikääni, joten joudun todennäköisesti kouluttautumaan uudelleen. Sitoutuminen pitkään koulutukseen ahdistaa minua, mutta en koe pätkäkoulutusten vievän minua haluamalleni tielle. Jonka pää vaihtelee päivän mukaan. 

Minulla on vahva taipumus wanderlustiin. Saatan muuttaa maasta hetken mielijohteesta. Koskaan en ole näitä päätöksiä katunut, koska olen saanut niistä kokemuksista enemmän, kuin ne ovat ottaneet. Nämä ulkomaanpyrähdykset tosin pitkittävät tätä akateemista tarpomistani turhaan, mutta koen saavani niistä mielihyvää.

Rakkauselämäni on myrskyinen. Hyvässä suhteessa kaikki elämäni osa-alueet ovat balanssissa, huonossa eivät. Eniten nautin ryyppäämisestä ja maleksimisesta kivan miehen kanssa, mutta koska tämä ei ole minulle hyväksi eikä mitenkään tervettä, hakeudun seuraan, jossa ollaan aktiivisia ja intohimoisia ilman alkoholia. Ahdistaa, jos joku joskus arvaa, millainen olen oikeasti. Koen vetäväni roolia, koska en tiedä onko minussa mitään todellista.

Eniten ahdistaa päämäärättömyys. Tämän hetkinen "uraputkeni" on viestinnän ja markkinoinnin parissa, mutta tämä työ on merkityksetöntä. Haluaisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä joko tarinankerronnan tai jonkin konkreettisen työkalun, esimerkiksi terapeutin työn, kautta. En siis tähänkään ikään mennessä ole keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Kaikki päätökset, jotka sitouttavat minut johonkin toimintaan, josta en ole täysin varma, ahdistavat. Paradoksaalisesti olen kuitenkin roikkunut tuon tutkinnon kasaamisen kanssa viimeiset 7 vuotta.

Mielestäni ei kuulosta epävakaalta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on diagnoosi vuodelta 2011. En ole täysin varma, onko tuo diagnoosi oikea, koska elin tuolloin hyvin traumaattista aikaa, mutta tällä mennään.

Olen 30-vuotias ikuinen opiskelija. Haen tällä hetkellä opinto-oikeuteni jatkoa, koska olen maleksinut yliopistolla liian kauan. Ala ei kuitenkaan tunnu omalta, eikä minulle sovi yliopisto-opiskelun "akateeminen vapaus". Teen jo oman alani töitä, joskin koen jatkuvaa epävarmuutta osaamisestani, koska en ole valmistunut. Alani ei ole mitenkään suojeltu, tai vaadi muuten koulutuksen tuomaa laillista pätevyyttä, joten sinänsä ongelmaa ei pitäisi olla. Toivoisin, että en olisi koskaan edes aloittanut näitä opintoja.

Teen projektiluonteisesti töitä. Toimistoympäristö ja sen sitovuus ei sovi minulle, koska rutiinit ja sitoutuminen ahdistavat minua. En halua tehdä tätä lopun ikääni, joten joudun todennäköisesti kouluttautumaan uudelleen. Sitoutuminen pitkään koulutukseen ahdistaa minua, mutta en koe pätkäkoulutusten vievän minua haluamalleni tielle. Jonka pää vaihtelee päivän mukaan. 

Minulla on vahva taipumus wanderlustiin. Saatan muuttaa maasta hetken mielijohteesta. Koskaan en ole näitä päätöksiä katunut, koska olen saanut niistä kokemuksista enemmän, kuin ne ovat ottaneet. Nämä ulkomaanpyrähdykset tosin pitkittävät tätä akateemista tarpomistani turhaan, mutta koen saavani niistä mielihyvää.

Rakkauselämäni on myrskyinen. Hyvässä suhteessa kaikki elämäni osa-alueet ovat balanssissa, huonossa eivät. Eniten nautin ryyppäämisestä ja maleksimisesta kivan miehen kanssa, mutta koska tämä ei ole minulle hyväksi eikä mitenkään tervettä, hakeudun seuraan, jossa ollaan aktiivisia ja intohimoisia ilman alkoholia. Ahdistaa, jos joku joskus arvaa, millainen olen oikeasti. Koen vetäväni roolia, koska en tiedä onko minussa mitään todellista.

Eniten ahdistaa päämäärättömyys. Tämän hetkinen "uraputkeni" on viestinnän ja markkinoinnin parissa, mutta tämä työ on merkityksetöntä. Haluaisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä joko tarinankerronnan tai jonkin konkreettisen työkalun, esimerkiksi terapeutin työn, kautta. En siis tähänkään ikään mennessä ole keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Kaikki päätökset, jotka sitouttavat minut johonkin toimintaan, josta en ole täysin varma, ahdistavat. Paradoksaalisesti olen kuitenkin roikkunut tuon tutkinnon kasaamisen kanssa viimeiset 7 vuotta.

Mielestäni ei kuulosta epävakaalta?

No ei minustakaan. Kävin silloin läpi todella vaikeaa aikaa elämässä, joten mielestäni diagnoosin ajankohta oli outo.

Diagnoosin saadessani, ollessani 23, toki ryyppäsin holtittomasti, olin itsetuhoinen ja myin itseäni. Tuota aikaa kesti kolmisen vuotta. En ole enää vuosiin ollut itsetuhoinen, saati sitten myynyt itseäni. Juodessani lähtee joskus lapasesta, mutta aiemman kaltaista häiriökäyttäytymistä ei kyllä enää ole. Petin myös kaikkia silloisia seurustelukumppaneitani. Nykyään kärsin hirveää häpeää noista vuosista. Luulen, että mikäli diagnoosi pitää paikkaansa, se liittyy enemmän tähän päämäärättömyyteen ja tyhjyyden tunteeseen.

Itse sain diagnosin tunneperäisestä epävakaudesta vähän päälle kolmekymppisenä, kun ahdistus lisääntyi ja aloin ryssimään omaa elämääni kiihtyvään tahtiin.  Joskus nuorempana epäiltiin myös masennusta, mutta koska mielialani ovat olleet aina vähän ailahtelevia, enkä samaistunut masennuspotilaisiin, niin annoin koko asian olla. Epävakauden diagnoosi ja 1,5v terapia antoivat kuitenkin paljon  mahdollisuuksia käsitellä omia ongelmia ja syitä, miksi elämä tuntuu välillä niin vaikealta.

 

Epävakaana persoonana ehkä isoin tekijä on se, etten tiedä kuka minä olen. Tai oikeastaan tiedän sen varmuudella tänään, mutta huomenna se ajatus ja tunne on kadonnut, ylihuomenna ole sitten taas jotain muuta. Etsin itseäni kirjoista, taiteesta, yhteiskunnallisista suuntauksista, elämänkatsomuksista, selfhelpistä, kaveriporukoista, musiikista, äärikokemuksista ja ihmisistä, mutta mikään niistä ei anna pysyvää tyydytystä, jotain johon voisi jäädä. Olen ihminen joka elää maailmojen välissä.

Vaikeaksi tämä muodostuu, kun pitäisi rakentaa pysyviä urasuunnitelmia tai parisuhteita. Uraa ei voi vaihtaa vuoden välein, eikä ihmisiä kuin sukkia. Voin rakastua tulisesti, jolloin kaikki muu maailmassa katoaa tai kiinnostua jostain aiheesta, niin etten muista syödä. Mutta niin nopeasti kuin nämä liekit syttyvät, niin ne myös hiipuvat ja jäljelle jää vain tyhjyys.  Tämä tyyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemuksen voi työntää hetkeksi sivuun jollain uudella asialla, mutta se on ollut aina taustalla ja varmasti aina tulee olemaan.

Epävakaille on yleistä toisten ihmisten tekojen ylitulkitseminen. Itsekin olen jossain vaiheessa pelännyt puolison hylkäämistä yli kaiken, mutta jostain syystä olen päässyt siitä eroon. Huomaan kuitenkin olevani äärimmäisen herkkä ihmisten sanoille ja teoille, jotka voisi tulkita millään tavalla negatiivisessa mielessä. Nämä tulkinnat, usein alitajuisesti, saavat aikaan mielialan heittelyitä päivän mittaan.

Itselläni menee tällä hetkellä melko hyvin. Sisäisesti paketti pysyy kassassa ja ulkoisesti elämä on sitä suomalaista unelmaa omakotitaloineen, farmariautoineen ja lapsineen. Diagnoosin saaminen oli ratkaisevaa tekojen ja tunteiden tunnistamisessa. Sairauden negatiivisia puolia on helpottanut sen ajatuksen sisäistäminen, että minä en ole tunteeni, eikä minun tarvitse tehdä niin kuin ne sanovat. Jos kaiken ohimenevyys ja merkityksettömyys on ongelmieni syitä, niin tässä tapauksessa se voi olla myös ratkaisu.

Voisin antaa mitä vain, jotta saisin elää kuin normaali Virtanen; purnata veroista ja asuntojen hinnoista, keskustella tyhjänpäiväisestä urheilusta naapurin kanssa ja käydä perheen kanssa Mallorcalla all inclusive lomalla.  Pyrin elämään mahdollisimman normaalia elämään, mutta sisällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, että tämä ei tule päättymään hyvin.

 

Mulla on vahva lääkitys joka latistaa tunteita, joten siinä mielessä pärjään erittäin hyvin nykyään. 

Mutta viimeksi eilen oli aamu, jolloin heräsin ja ajattelin, että pitäisikö ruveta huoraamaan että saisi vähän ekstrarahaa. Olen siis onnellisesti naimisissa pitkässä liitossa, enkä mitenkään nälkään kuolemassa tms. Menin sitten takaisin nukkumaan jossain vaiheessa, ja kun heräsin, huorausajatukset olivat poissa. 

Sellaisen olen huomannut, että tunteet nousevat pintaan ja vaikeuttavat oloa, jos heittäydyn niiden vietäväksi esim. musiikin mukana. Siksipä en tällä hetkellä harrasta mitään tunteisiin vetoavaa; luen ainoastaan tietokirjallisuutta, en kuuntele juuri musiikkia vaikka rakastankin sitä jne. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on diagnoosi vuodelta 2011. En ole täysin varma, onko tuo diagnoosi oikea, koska elin tuolloin hyvin traumaattista aikaa, mutta tällä mennään.

Olen 30-vuotias ikuinen opiskelija. Haen tällä hetkellä opinto-oikeuteni jatkoa, koska olen maleksinut yliopistolla liian kauan. Ala ei kuitenkaan tunnu omalta, eikä minulle sovi yliopisto-opiskelun "akateeminen vapaus". Teen jo oman alani töitä, joskin koen jatkuvaa epävarmuutta osaamisestani, koska en ole valmistunut. Alani ei ole mitenkään suojeltu, tai vaadi muuten koulutuksen tuomaa laillista pätevyyttä, joten sinänsä ongelmaa ei pitäisi olla. Toivoisin, että en olisi koskaan edes aloittanut näitä opintoja.

Teen projektiluonteisesti töitä. Toimistoympäristö ja sen sitovuus ei sovi minulle, koska rutiinit ja sitoutuminen ahdistavat minua. En halua tehdä tätä lopun ikääni, joten joudun todennäköisesti kouluttautumaan uudelleen. Sitoutuminen pitkään koulutukseen ahdistaa minua, mutta en koe pätkäkoulutusten vievän minua haluamalleni tielle. Jonka pää vaihtelee päivän mukaan. 

Minulla on vahva taipumus wanderlustiin. Saatan muuttaa maasta hetken mielijohteesta. Koskaan en ole näitä päätöksiä katunut, koska olen saanut niistä kokemuksista enemmän, kuin ne ovat ottaneet. Nämä ulkomaanpyrähdykset tosin pitkittävät tätä akateemista tarpomistani turhaan, mutta koen saavani niistä mielihyvää.

Rakkauselämäni on myrskyinen. Hyvässä suhteessa kaikki elämäni osa-alueet ovat balanssissa, huonossa eivät. Eniten nautin ryyppäämisestä ja maleksimisesta kivan miehen kanssa, mutta koska tämä ei ole minulle hyväksi eikä mitenkään tervettä, hakeudun seuraan, jossa ollaan aktiivisia ja intohimoisia ilman alkoholia. Ahdistaa, jos joku joskus arvaa, millainen olen oikeasti. Koen vetäväni roolia, koska en tiedä onko minussa mitään todellista.

Eniten ahdistaa päämäärättömyys. Tämän hetkinen "uraputkeni" on viestinnän ja markkinoinnin parissa, mutta tämä työ on merkityksetöntä. Haluaisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä joko tarinankerronnan tai jonkin konkreettisen työkalun, esimerkiksi terapeutin työn, kautta. En siis tähänkään ikään mennessä ole keksinyt, mitä haluan tehdä isona. Kaikki päätökset, jotka sitouttavat minut johonkin toimintaan, josta en ole täysin varma, ahdistavat. Paradoksaalisesti olen kuitenkin roikkunut tuon tutkinnon kasaamisen kanssa viimeiset 7 vuotta.

Kuulostaa normaalilta ihmiseltä. Aiotko tarkistaa diagnoosia? Jos sinulla on ollut kymmenen vuotta sitten esimerkiksi posttraumaattista stressiä ja identiteetin hakemista, mikä on diagnosoitu liian hätäisesti persoonallisuushäiriöksi.

Vierailija kirjoitti:

Sellaisen olen huomannut, että tunteet nousevat pintaan ja vaikeuttavat oloa, jos heittäydyn niiden vietäväksi esim. musiikin mukana. Siksipä en tällä hetkellä harrasta mitään tunteisiin vetoavaa; luen ainoastaan tietokirjallisuutta, en kuuntele juuri musiikkia vaikka rakastankin sitä jne. 

Tämä itsekontrolli auttaa selvitymään päivästä toiseen, mutta samalla ainakin oma elämäni muuttuu päivä päivältä harmaammaksi ja latteammaksi, joka itsessään houkuttelee kokemaan jotain elämisen arvoista.

 

Hei, (osa1)

Nostan nyt tätä ketjua, jottei tarvitse aloittaa uutta. Anteeksi pitkä teksti etukäteen. Tarvitsisin mielipiteitä teiltä, joilla on epävakaa persoonallisuus ja ymmärrätte enemmän tällaisen henkilön ajatusmaailmaa. Missä kohtaa minun kumppanina pitäisi tietää, että olen enemmän haitaksi kuin tueksi miehelleni, jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö? Yritän selittää tilanteen tarkkaan, jotta saisi mahdollisimman hyvän käsityksen siitä millainen mies minulla on ja mitä meidän parisuhde on ollut, mutta teksti on pitkä, vaikka yrittäisi karsia osan pois. (ehkä pieni tarve myös saada vähän avautua).

Hieman taustaa, olemme seurustelleet kolme vuotta, asumme edelleen erillään ja diagnoosi on tuore, vasta puolisen vuotta vanha.

Heti seurustelun alkuvaiheessa pelästyin poikkeuksellisen kovaa raivokohtausta, joka oli minulle täysin epänormaalia. Hyvin voimakas raivo hyvin pienestä (omasta mielestäni) asiasta. Väkivaltainen hän ei ole, mutta hyvin paha suustaan ja minulla meni hetki tokeentua tästä. Pelästyin, mutta puhuimme asian läpi. Tässä vaiheessa kumpikaan meistä ei tiennyt tästä diagnoosista mitään. Minä pyöritin mielessäni uudestaan ja uudestaan tuota riitaa ja lopulta käänsin sen niin, että eihän minulla lopulta ollut siinä tilanteessa mitään pelättävää. En mene rikki kovaäänisestä huudosta. Sitä paitsi, samalla kun hän raivosi ja haukkui, laittoi silti päälleni omaa takkiaan, koska oli kylmä, antoi halata, kun yritin sopia. Alkoholilla oli osuutta sinä iltana ja tästä kaikki lähti.

Jatkuu...

(osa 2)

Ajan myötä sovittiin aina riita kerrallaan. Toisinaan hän loukkasi minua niin kovasti, että päätin suhteen siihen, hän tuli itkien pyytämään anteeksi. Tätä toistui useasti, mutta suurimmaksi osaksi suhteemme oli muilta osin hyvä. "kohtausten" välillä olimme kuin mikä tahansa muukin pariskunta, nautimme toistemme seurasta, nauramme yhdessä paljon, seksi on aivan loistavaa, lisäksi lapsemme (molemmilla kaksi aiemmasta liitosta) tulivat hyvin toimeen keskenään. Puhuimme paljon. Myös vaikeista aiheista ja hän avautui minulle kaikesta lapsuuden jutuistaan, mitä on kokenut ja minä kuuntelin.

Hyvinä päivinä olemme toimiva pariskunta, jolla on edelleen suuri intohimo vieläkin toisiaan kohtaan, eikä se ole laimennut. Huonoina hetkinä mieheni menettää malttinsa ja lopulta se syyllisyys, jonka hän kantoi sen jälkeen siitä, miten oli minua kohdellut, meni liian pitkälle. Hänestä tuli iloton, hermostui useammin ja uskotteli itselleen, että ansaitsen paremman. Meillä meni hyvin huonosti, minä pidin kynsin ja hampain kiinni suhteesta ja vakuuttelin, että tästä selvitään. Tämä tapahtui vuosi sitten. Silloin jo pohdin mielessäni, että mikä saa niin sydämellisen ihmisen muuttumaan aivan toisenlaiseksi sekunnissa, ja miksi se triggeröityy niin pienistä asioista. Hyvinä päivinä vitsailimme jopa tästä. Huomautin, että on outoa, että mieheni suuttumuksen määrä on vakio, ei ole väliä tipahtiko maitoa lattialle vai tapahtuiko jotain oikeasti vakavaa, suuttumus oli yhtä paha aina.

Vuosi sitten mieheni sanoi, ettei tiedä rakastaako minua. En vieläkään tiedä, olenko täysin tyhmä, kun jäin, mutta sanoin ymmärtäväni, että jos hän ei pysty edes rakastamaan itseänsä, niin miten pystyisi myöskään minua ja että rakastan häntä silti. Saman kesän lopussa kävimme lomamatkalla ja se oli loistava. Seksiä joka päivä, olimme iloisia, ei yhtäkään tappelua ja olimme onnellisempia kuin koskaan. Ainakin luulin niin. Kun palasimme hän halasi minua lähtiessään lujasti kyyneleet silmissä ja sanoi, että palaillaan. Hiukan myöhemmin löysin asuntoni avaimen pöydältä, jonka hän oli palauttanut.