Menisitkö luokkakokoukseen vaikka sinua kiusattiin?

En menisi. Ja tuskin tietäisinkään koko luokkakokouksesta, kun en ole koulukavereihini ollut minkäänlaisissa yhteyksissä.

En menisi, vaikka mua ei paljoa kiusattu - hyljeksittiin kyllä aina. Arvelen että moni heistä ei tänä päivänäkään tajua miten inhottavia he olivat mua kohtaan, ja miten syvästi se kaikki vaikutti minuun. En usko että heillä on edes kapasiteettia tajuta sitä.

Minua kiusattiin koko yläaste niin että harkitsin vakavasti its aria.

Sittemmin, 19 vuotta myöhemmin, tuli sähköpostissa niin pirtsakka kutsu luokkakokoukseen yhdeltä luokan bi tch queeneista. En ollut nähnyt äm mää peruskoulun viimeisen päivän jälkeen mutta sai osoitteeni sisareltani, kun niitten kersat kävivät jossain yhteisessä tanssiryhmässä.

Koko kutsu lamautti minut enkä vastannut mitään ja noin viikon parin päästä tuli karhu että tuletko nyt vai et, häh? Merkkasin mailin roskapostiksi, mutta sisko sittemmin kertoi tuon ak an soittaneen hänelle kotiin ja valittaneen että ihan ihme meininkiä tommonen ettei kutsuun vastata..

Sisareni ei kyllä, sen enempää kuin muukaan perheeni, tiennyt kiusaamisesta koska salaisin sen ja kärsin hiljaa. Kärsin yhä tänä päivänä.

Olen miettinyt että olisiko sille akalle pitänyt antaa tulla kaikki mikä jäi aikoinaan sanomatta, siinä olis saanut vastausta, mutta ajattelin että oli arvokkaampaa pysyä vaiti.

Mies82222 kirjoitti:

Ei kai luokkakokouksen tarkoitus olekaan sopia vanhoja riitoja, vaan mennä esittämään muille kuinka hyvin nyt itse kullakin menee?

Minua kiusattiin koulussa jatkuvasti, olen kuitenkin edennyt elämässä mukavasti. Perhe, vaimo ja lapsia, autot koirat talot prätkät ja duuni johtoportaassa kansainvälisessä firmassa.

Silti ei kiinnosta pätkän vertaa nähdä vanhoja naamoja, ne keneen haluan olla yhteydessä, olen muuta kautta.

Höpöhöpö. ehkä mä olen tässä erilainen, mutten ymmärrä tuommoista retostelua, kellä on mitenkin mennyt. Kenellä on suurin pankkitili.

En menisi, en koskaan kuulunut porukkaan eikä oo mitään mielenkiintoa nähdä kyseisiä ihmisiä. Ja eihän tuota tiedä vaikka olisivatkin pitäneet jo pippalot minua kutsumatta.

Miksi haaskata elämästä aikaa sellaisten ihmisten kanssa? Ties vaikka paluumatkalla tulis vielä kolari ja siinä ne viime hetket sitten meni, idioottien kanssa. No thanks.

Minulle pitäisi maksaa AIKA paljon että menisin johonkin luokkakokoukseen.

Todennäköisesti kiusaajat pyytäisivät anteeksi vain sen takia, että saisivat omatuntonsa puhtaaksi, eikä sen että olisivat oikeasti pahoillaan. Jos olet valmis olemaan egon pönköttäjä, mene, muuten älä.

Mä oon miettinyt asiaa, että pian alkaa varmaan olemaan sen aika, kun joku alkaa sitä järjestää. Toisaalta haluaisin tietää, miten kiusaajillani menee. En haluaisi myöskään elää katkeruudessa: oikeastihan kiusaaminen on niiden vanhempien ja opettajien vika, jotka eivät puuttuneet lapsen tekemisiin. Tämän takia haluaisin tietää, katuvatko he kiusaamistaan ja pyytäisivätkö kenties sitä jopa anteeksi.

Toisaalta tilanne voisi olla edelleen se sama, että kun menisin paikalle, alettaisiin haukkumaan minua. Haluan uskoa, että hekin ovat aikuistuneet, mutta ei sitä koskaan tiedä ja en todellakaan haluaisi enää aikuisena kuunnella sellaista.

Ihan hirvittävän vaikea ajatusleikki ja oikeastaan toivon, että koko kokousta ei järjestetä - tai sitten sellainen on järjestetty, mutta en ole vain tietoinen siitä.

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti kiusaajat pyytäisivät anteeksi vain sen takia, että saisivat omatuntonsa puhtaaksi, eikä sen että olisivat oikeasti pahoillaan. Jos olet valmis olemaan egon pönköttäjä, mene, muuten älä.

Mutta entä jos vaan menisi paikalle, ja sanoisi ihan reilusti: "en anna sinulle anteeksi, pilasit lapsuuteni ja nuoruutena, ja kärsin edelleen siitä".

Omat kiusaajani tuskin pyytäisivät anteeksi, mutta olisi kiva sanoa tuolla tavalla heille päin naamaa. Tottahan se on ja miksi sitä pitäisi minun hävetä?

Kävin yläastetta 80-luvulla. Luokkakokous oli 10 vuoden päästä peruskoulun päättymisestä. Menin. Sinne ei tullut ketään niistä kolmesta, jotka minua kiusasivat. Pari kiusaajaa oli ihan toiselta luokalta. 

Meillä oli 30 hengen luokka, ja osa oli oikeita kavereitani, kaikki eivät siis kiusanneet.  Kahdeksannella luokalla keväällä äitini puuttui asiaan melkoisella metelillä, kun aloin olla haluton menemään kouluun juuri koulumatkoilla tapahtuneen kiusaamisen vuoksi. Luokassa ja koulun pihalla sain olla ihan rauhassa, pientä vittuilua kuulin näiltä kolmelta, mutta kaverini sanoivat takaisin näille samalla mitalla ja aloin itsekin aukoa päätäni. Isä vei mut judoon, ja sain siellä itsevarmuutta. Ysin sain olla rauhassa koulumatkoilla, kiitos raivokkaiden vanhempieni.

Tapaamiseen tuli puolet luokasta. Kiusaajista kyllä kuulin, että niillä ei mennyt hyvin, yksi oli jo haudattukin. En ilakoinut, en surrutkaan. Tuli vähän lähinnä sääli. Tapaaminen oli ihan mukava, kun paikalla oli vain järkipäistä porukkaa. Pidetään yhteyttä nykyisin facebookin ja instan kautta ja tavataan parin vuoden välein.

Elämässä olen päässyt eteenpäin, ja menee hyvin. En ole katkera kiusaajilleni, sillä ajattelin jo silloin, että jos ihminen kohtelee toista niin, se on surkea luuseri, jolla on itsellään mennyt jotain pahasti pieleen ja purkavat omaa huonoa oloaan minuun. Joskus on parempi antaa anteeksi, koska katkeruus ei vie eteenpäin ja kaikki olivat pelkkiä typeriä lapsia tuolloin..

Saattaisin mennä. Vähän riippuen, en ehkä johonkin ala-asteen luokkakokoukseen koska rehellisesti en edes muista enää kuin pahimmat kiusaajatyypit ja homma tuntuu tosi turhalta muutenkin, mutta yläasteen tai lukion ehkä vaikka olinkin syrjitty ja nälvitty ja minusta juoruiltiin paljon. Olisi ihan mukava nähdä että ne tyypit ovat voineet hyvin muuttua, saisin sovitettua kiusaamisen lopullisesti itseni kanssa, ja toisaalta jos eivät ole, voisin jatkaa elämää ja todeta että jotkut on vaan sellaisia.

Mutta jos en olisi kovinkaan sinut kiusaamisasian kanssa tai päässyt näin hyvin jaloilleni, tuskin menisin. Siis jos riskinä on, että tulee vaan paha mieli.

En mennyt. Koulussa olin syrjitty ja nälvitty, enkä kiusaajien kanssa ollut myöhemmin tekemisissä. Vuosikymmenten jälkeen seurani on alkanut kiinnostaa, tai siis raha ja maine. Toivon heille vain hyvää jatkoa, ei kiinnosta enempää.

Ei minulla ole aikaa käyttää siinä seurassa enää tuntiakaan. Olen jo nähnyt ne tyypit.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ole aikaa käyttää siinä seurassa enää tuntiakaan. Olen jo nähnyt ne tyypit.

Juu nähty on, eikä kiinnosta enää tavata.

Viime vuonna porukka yritti järkätä jotain. Kävivät ryhmässä keskustelua, milloin järjestäisivät ja missä, mutta tietojeni mukaan mitään ei oikeasti järkätty, tai sitten minulta estettiin näkymä. Ehkä olen vainoharhainen, mutta olisi oikeasti aika naurettavaa jos olisikin näin. Menisin, jos sattuisi sopivaan ajankohtaan ja olisin paikkakunnalla. Nykyisin asun 700 km päässä. Menisin nokka pystyssä halveksuen noita ihmissurkimuksia, joista ei tullut mitään. Minä sentään olen suht menestynyt.

Tahditonta laittaa kutsu?? Minusta olisi tuhat kertaa törkeämpää jättää yksi kutsumatta.

En mennyt. Ei ole/ollut mitään mielenkiintoa nähdä vanhoja luokka"kavereita".

Pahin kiusaaja on nykyään varavaltuutettu ja toimii kasvatus- ja opetuslautakunnassa (tms). Toivon että on sitä kautta "korvannut" kaikki ikävät asiat mitä teki kiusaamilleen henkilöille.

Meillähän tulee tämä vuonna 20 vuotta, ehkä joku järkkää jotain? Ei mua siis enää lukiossa kiusattu, mutta samoja tyyppejä luokalla kuitenkin oli. Toki mulla oli paljon kavereitakin ja moni oli ihan kiva, vaikkei niin läheisiä oltukaan. Ja mä olen 39, aikuinen. En kehtaisi sanoa, että joku lapsuuden aikainen asia vaivaisi mua. Silti jos menen, menen kännissä.

Riippuu millaista kiusaaminen olisi ollut, millaisia muut ihmiset luokalla olivat olleet, millainen tapaaminen olisi ja paljonko tapahtumista olisi aikaa. Yläasteluokan mökkiviikonloppuun en osallistunut vuosikymmen myöhemmin, koska inhosin niin syvästi koko tuota ajanjaksoa elämästäni. Mökkiviikonloppu olisi ollut aivan liian intensiivinen paluu sinne takaisin.