Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Kappas, täällähän oli koulukiusaaja vöyhkäämässä jo ketjun alkupäässä.

Kiusaaamistakin on erilaista ja toiset ovat herkempiä kuin toiset. Itse olin kiusattu, mutta myös paksunahkainen. Kiusaaminen oli rajua ja jatkui koko kouluajan massakiusaamisena, mutta en kertaakaan itkenyt sen takia, enkä oikeastaan edes miettinyt asiaa vapaa-ajalla. Mulla on vähän kai jopa jotain psyykkisesti vialla, kun jätin ne asiat vain kouluun. Minulla ne syyt olivat 90 % ympäristötekijöistä, joihin en voinut vaikuttaa ja loput 10 % itsestäni johtuvia, mutta ei missään tapauksessa sellaisia, mitä pitäisi hävetä, vaan ihan hyviä ominaisuuksia. Oikeastaan olin vuosikymmenet puhumatta asiasta, mutta jotenkin tämä on tullut taas pinnalle, en osaa sanoa miksi olen alkanut asiaa pohtia. En sillä tavalla, että se olisi pilannut elämääni, vaan on tullut joku tarve analysoida asiaa. Ehkä siksi, kun siitä on kulunut niin paljon aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Mulla oli lasinen lapsuus, koulukiusattu monia vuosia ja väkivaltainen narsisti eksä. Ei paljo naurata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Kappas, täällähän oli koulukiusaaja vöyhkäämässä jo ketjun alkupäässä.

Hyi, sinä koulukiusaaja!

Olen 54v ja koulukiusaamisen takia olen Saksan Kolmannen Valtakunnan Valtakunnankansleri.

Terv. A. H.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Tämä juuri. Jos ihminen on selvinnyt traumoistaan, häntä pidetään automaattisesti kovana ja empatiakyvyttömänä. Osa selviämistä on kuitenkin se, että laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin kun on itse selvinnyt jostain todella rankoista kokemuksista, on vaikea tuntea empatiaa ihmistä kohtaan, joka ei suostu päästämään irti traumastaan, vaan hakee loputonta huomiota ja ymmärrystä uhriutumisellaan.

Olet vahva ja ole ylpeä itsestäsi, sinusta voisi moni ottaa mallia ❤

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Tämä juuri. Jos ihminen on selvinnyt traumoistaan, häntä pidetään automaattisesti kovana ja empatiakyvyttömänä. Osa selviämistä on kuitenkin se, että laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin kun on itse selvinnyt jostain todella rankoista kokemuksista, on vaikea tuntea empatiaa ihmistä kohtaan, joka ei suostu päästämään irti traumastaan, vaan hakee loputonta huomiota ja ymmärrystä uhriutumisellaan.

Olet vahva ja ole ylpeä itsestäsi, sinusta voisi moni ottaa mallia ❤

Näkisin asian ihan toisinpäin. Monet traumoihinsa kiinni jääneet ovat hyvinkin empatiakyvyttömiä. kapasiteettia ei riitä toisten murheiden ymmärtämiseen kun ollaan jumissa jossain omissa kokemuksissa. Tulee tätä puhetta, että toinen ei ymmärrä mistään mitään vaikka olisi kokenut ihan mitä tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Sääli, että olet hölmö!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Tämä juuri. Jos ihminen on selvinnyt traumoistaan, häntä pidetään automaattisesti kovana ja empatiakyvyttömänä. Osa selviämistä on kuitenkin se, että laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin kun on itse selvinnyt jostain todella rankoista kokemuksista, on vaikea tuntea empatiaa ihmistä kohtaan, joka ei suostu päästämään irti traumastaan, vaan hakee loputonta huomiota ja ymmärrystä uhriutumisellaan.

Olet vahva ja ole ylpeä itsestäsi, sinusta voisi moni ottaa mallia ❤

Jos toinen on päässyt pitkiin terapioihin ja toinen ei ole saanut tukea mistään, niin ei oikein voida verrata toipumista jostain vaikeasta asiasta silloin näillä kahdella ihmisellä toisiinsa.

Moni menee vasta sikuisiällä terapiaan ja terapeutti siellä selittää, mikä käytös tulee koulukiusaamisesta. Ei sillä iällä ole mitään väliä. Toiset ovat oppineet muuttamaan kaavoja kiusaamisen jälkeen, jolloin kiusaamisesta ei ole jäänyt seuraamuksia ja toisille tulee yllätyksenä vielä keski-ikäisenä, että asioilla on suora linkki koulukiusaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Tämä juuri. Jos ihminen on selvinnyt traumoistaan, häntä pidetään automaattisesti kovana ja empatiakyvyttömänä. Osa selviämistä on kuitenkin se, että laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin kun on itse selvinnyt jostain todella rankoista kokemuksista, on vaikea tuntea empatiaa ihmistä kohtaan, joka ei suostu päästämään irti traumastaan, vaan hakee loputonta huomiota ja ymmärrystä uhriutumisellaan.

Olet vahva ja ole ylpeä itsestäsi, sinusta voisi moni ottaa mallia ❤

Näkisin asian ihan toisinpäin. Monet traumoihinsa kiinni jääneet ovat hyvinkin empatiakyvyttömiä. kapasiteettia ei riitä toisten murheiden ymmärtämiseen kun ollaan jumissa jossain omissa kokemuksissa. Tulee tätä puhetta, että toinen ei ymmärrä mistään mitään vaikka olisi kokenut ihan mitä tahansa. 

Niin, traumoihinsa kiinni jääneet ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

En nyt niinkään sanoisi. Mutta jos ihminen on niin kiinni monta vuosikymmentä sitten tapahtuneessa traumassaan, niin kyllä minä säälin häntä.

Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, herkkyytensä menettäneen rikkinäisen ihmisen niin tehköön. En ala väittelemään asiasta. Tiedän vain sen, että itse voin hyvin kun olen osannut jättää asiat taakseni.

-31, 37 & 45

Ymmärrän hyvin että kiusaaminen jättää traumat, mutta sitä ihmettelen että monen tuntuu olevan vaikea hahmottaa niitä kiusaajiakin tavallaan kokonaisina ihmisinä, he ovat jääneet jonkinlaisiksi elokuvan pahiksiksi joita ei edes oikeassa elämässä ole olemassa.

Minun kiusaamismuistoja lieventää ainakin ymmärrys siitä että lapsia siinä kaikki oltiin, ja harjoiteltiin olemaan ja elämään. Oletan että nuo lapsina kiusanneet ovat aikuisina ihan fiksuja ihmisiä, kuten suurin osa meistä.

Kerran yksi minua kiusannut osui samaan leikkipaikkaan lapsiensa kanssa ja ihan normaalisti moikattiin, en minä enää ajatellut häntä sinä kiusaajana joka hän oli 14-vuotiaana.

Aikuinen ihminen on ihan eri asia kuin lapsi, niitä kiusaajia ei ole tavallaan enää olemassa. Tätä moni ei tunnu käsittävän vaan pitää noita ihmisinä edelleen vihollisinaan.

Lapselle ei voi aikuinen kantaa kaunaa, ja ne kiusaajat olivat tapahtumahetkellä lapsia, joten kiusatulla aikuisella ei tavallaan ole ketään jota hän voisi perustellusti syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

En nyt niinkään sanoisi. Mutta jos ihminen on niin kiinni monta vuosikymmentä sitten tapahtuneessa traumassaan, niin kyllä minä säälin häntä.

Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, herkkyytensä menettäneen rikkinäisen ihmisen niin tehköön. En ala väittelemään asiasta. Tiedän vain sen, että itse voin hyvin kun olen osannut jättää asiat taakseni.

-31, 37 & 45

Ja olet saanut monta vuotta terapiaa, mikä ei jollekin toiselle ole ollut mahdollista. Minkä painoarvon annat tälle saamallesi avulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

En nyt niinkään sanoisi. Mutta jos ihminen on niin kiinni monta vuosikymmentä sitten tapahtuneessa traumassaan, niin kyllä minä säälin häntä.

Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, herkkyytensä menettäneen rikkinäisen ihmisen niin tehköön. En ala väittelemään asiasta. Tiedän vain sen, että itse voin hyvin kun olen osannut jättää asiat taakseni.

-31, 37 & 45

Ja olet saanut monta vuotta terapiaa, mikä ei jollekin toiselle ole ollut mahdollista. Minkä painoarvon annat tälle saamallesi avulle?

Kaikilla on Suomessa mahdollisuus hakea terapiaa. Maksoin itse omani.

-31 jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

En nyt niinkään sanoisi. Mutta jos ihminen on niin kiinni monta vuosikymmentä sitten tapahtuneessa traumassaan, niin kyllä minä säälin häntä.

Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, herkkyytensä menettäneen rikkinäisen ihmisen niin tehköön. En ala väittelemään asiasta. Tiedän vain sen, että itse voin hyvin kun olen osannut jättää asiat taakseni.

-31, 37 & 45

Ja olet saanut monta vuotta terapiaa, mikä ei jollekin toiselle ole ollut mahdollista. Minkä painoarvon annat tälle saamallesi avulle?

Kaikilla on Suomessa mahdollisuus hakea terapiaa. Maksoin itse omani.

-31 jne.

Kaikki eivät saa terapiaan yhteiskunnan rahoitusta eikä kaikilla ole mahdollisuutta maksaa sitä itse.

Mua kiusattiin 80- luvulla niin paljon ettei kukaan pysty kuvittelemaan. En silti syytä vastoinkäymisistä näitä menneitä vuosia. Jokainen ihminen tekee elämästään mitä haluaa. On ok sanoa, että joo se vaikutti muhun ihmisenä. Mutta vastuuntunnotonta sanoa, että mun elämä meni pilalle sen takia. Kyllä mä muistan jokaisen jutun, mutta uskon että karma tulee vastaan jossain vaiheessa. Ja mä porskutan eteenpäin positiivisuudella.