Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Kynnys katkaista välit omaan vanhempaan on usein mielettömän korkea, vaikka tämä ihmissuhde olisi todella vahingollinen. Sitä niin kovasti toivoo, että suhde jollain tavalla parantuisi.

Mitä muutakaan voi tehdä, kun loppujenlopuksi voi olla kynnys  -elääkö itse vai kitkutteleeko paskojen vanhmien kanssa, välit katkoen. Välien katkominen ei itseasiassa muuta mitään, sama paska tulee leijumaa lapselle koko ikänsä ja lapsi edelleen odottaa, että viimeistään kuolinvuoteellaan tuo selittäisi jotain ihmistajuntaista , ei tule ikinä tapahtumaan. Paha sielu on paha, sitä ei mikään muuta!

Ulkopuoliset eivät yleensä edes tajua miksi välit vanhempiin ovat poikki tai huonot... Tuo on raskas taakka loppuun asti.

Oma lapsuus ei kai ollut ketjun pahimmasta päästä mutta paskan maku on silti jäänyt suuhun. Olen vieläkin katkera vanhemmilleni siitä että he eivät ole olleet luottamuksen arvoisia, helposti lähestyttäviä vanhempia. Olen jäänyt vaille tukea silloin kun olin koulukiusattu ja yksin. Sain ruokaa ja katon pään päälle, mutta en koskaan luonut ihmissuhdetta lapsuudessa joka olisi antanut varmuutta tulevaisuuteen. En voinut luottaa vanhempiini, joten en saanut kavereita niinkuin muut.

Äitini penkoi järjestelmällisesti tavaroitani lapsena ja vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja kertoi kaikki asiani sisaruksilleni. Ihan kaikki päiväkirjamerkinät sun muut. Koskaan en muista puhuneeni mistään tulevaisuudensuunnitelmista tai muusta luottamukselisesta. Koulussa mulla oli läheisemmät välit opettajien kanssa kuin äitini. Enkä edes koskaan ollut vaikea lapsi, harrastuksiin ei tarvinnut kuskata (koska en saanut lupaa mihinkään.) enkä käynyt koskaan oikeastaan muualla kuin koulussa (koska koin syyllisyyttä äitini voivottelusta kuinka pitää kuskata väsyneenä).

Muistan olleeni joskus shokissa siitä miten kaverini tulivat juttuun omien vanhempiensa kanssa. Olin kateellinen. Pahimpienkaan ajatusten kanssa en voinut puhua äidilleni, joka olisi ilkkunut ja varmasti kertonut asiani eteenpäin.

Isäni taas... täysi narsisti. Kaikki on aina ollut lasten tai äitini vika. Väkivaltaa on ollut. Alkoholismia on ollut, mutta se on peitelty. Mitään virheitään hän ei ole koskaan myöntänyt. Sama kommunikointitapa kuin äidilläni, jossain kohtaa aina alkaa mollaaminen ja vittuilu. En ikinä ole halunnut pyytää häneltä mitään, koska tiedän että tarpeen tullen hän kääntää oman avuliaisuutensa ja aikansa uhraamisen minua/toisia vastaan ja nousee pyhimykseksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Noin 30 vuotta painajaisia äidistä. 75-vuotias joka tekee tasan taasusti kaikille pelkkää saatanaa.

-veeruska- kirjoitti:

Itse koen kärsiväni vieläkin lapsuudestani. Meillä oli kyllä vaatteet, ruoka ym. asiat kunnossa, mutta vuorovaikutus vanhempiin oli kylmää. En muista olleeni vanhempieni sylissä, saaneeni haleja, suukkoja tai kehuja. Ruumiillista kuritusta harrastettiin ja muistan sen erityisen nöyryyttävänä. Vanhempani kannattavat vauvanhoidossakin metodia, ettei vauvaa sovi sylitellä liikaa ettei se totu siihen, eivätkä ainakaan lasten nähden osoittaneet hellyyttä myöskään toisiaan kohtaan.

Vielä nykyäänkin minun on vaikea halata ja koskettaa ihmisiä. Parisuhteessakin kosketus tuntuu vähän oudolta ja kiusalliselta. Tavallaan tahdon iholle mutta en viihdy siinä, uskoisin tämän olevan peruja lapsuudesta. Asiassa on hiukan auttanut ongelman tiedostaminen ja olen koittanut työstää asiaa. Tuntuu vain, että syvälle juurtuneista tavoista on vaikea oppia pois.

Olen syntynyt 1984 ja tämän olen myös kokenut lapsuudessani. Ulkoisesti kaikki oli hyvin mutta muuten oli tunnekylmää. Ei koskaan halittu yms. Ei kannustettu tai kiitetty tai puhuttu henkilö kohtaisista asioista. Ja huomaan että nämä lapsuuden kokemukset vaikuttavat edelleenkin hyvin vahvasti. Omista tunteista puhuminen on vaikeaa, kosketuksen olen tietoisesti opetellut.

Täällä on onneksi ollut onnellinen, jännittävä ja turvallinen lapsuus ja nuoruus. Mulla 2 sisarusta, synnytty -94, -96 ja -99 ja kaikki tuntuu olevan tervepäisiä ja läheisiä perheen kanssa. Onnekseni perheeni on myös ollut suht hyvässä asemassa taloudellisesti, joten on saatu matkustaa ja harrastaa. 3 parasta ystävääni tulevat suht samanlaisista perheistä, enkä ole heidönkään kuullut oikeastaan ikinä sanovan oikeasti pahaa perheestään tai lapsuudestaan.

Jotkut osaa kyllä olla katkeria vanhemmilleen ihan kummallista asioista. Ymmärrän sen että ollaan vihaisia jos on ollut väkivaltaa, henkistä alistusta tai kiusaamista, mutta oikeesti, se ettei teidän perheessä ole kaikki puhuneet tunteistaan todella avoimesti, tai ette saaneet harrastaa tiettyä lajia, se EI OLE syy katkeruuteen.

Siis ette te helvetti kaikki voi jotain traumatisoituneita olla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Kynnys katkaista välit omaan vanhempaan on usein mielettömän korkea, vaikka tämä ihmissuhde olisi todella vahingollinen. Sitä niin kovasti toivoo, että suhde jollain tavalla parantuisi.

Mitä muutakaan voi tehdä, kun loppujenlopuksi voi olla kynnys  -elääkö itse vai kitkutteleeko paskojen vanhmien kanssa, välit katkoen. Välien katkominen ei itseasiassa muuta mitään, sama paska tulee leijumaa lapselle koko ikänsä ja lapsi edelleen odottaa, että viimeistään kuolinvuoteellaan tuo selittäisi jotain ihmistajuntaista , ei tule ikinä tapahtumaan. Paha sielu on paha, sitä ei mikään muuta!

Ulkopuoliset eivät yleensä edes tajua miksi välit vanhempiin ovat poikki tai huonot... Tuo on raskas taakka loppuun asti.

Todellakin. Lapsi ymmärtää että kyse on elämästä tai kuolemsta, lapsi valitsee aina elämän, vaikka silloin tulisi vanhempien persoonallisuus esiin. Sairaat vanhemmat eivät ole samalla viivalla kuoleman ja elämän suhteen, mietitäänpäs hetki tätä, mikä sija lapsilla on maassa tässä.  Vinks, meitä ei kuunneltu 70- luvulta lähtien. Kyllä oli normaalia että sukulaismiehet normaalisti kourivat nännejä yms. Väitän, että meitä on paljon muitakin, jotka olimme  vain tottuneet siihen. Kun sukulaiset tekivät sitä- yöaikaan raiskausta- niin kaikki on  siten ok, koska vanhemmat omalla toiminnoillaan luovat vahva kuvaa lapselle, ettei ole mitään kuvaa.

Taitaa olla enemmän 80-luvulla syntyneiden heiniä tämä.

Meillä vanhemmat olivat sentään osin töissä koko lama-ajan, mutta se raha-ahdistus on mulla takaraivossa vieläkin.

Toisaalta on läheiset välit vanhempiin jotka tukevat vaikeuksissa, mutta toisaalta vaikeuteni pohjaavat tapaani olla ihmisten seurassa ylipäätään, jonka taas olen oppinut vanhemmiltani.

Näistä ei helposti voi heidän kanssaan puhua ilman että etenkin äiti loukkaantuu.

Vanhempani eivät koskaan ole kaivelleet tavaroitani tai vastaavaa, mutta eipä meillä myöskään esimerkiksi keskusteltu kiinnostuksenkohteista tai opiskelupaikoista. Halvat harrastukset mahdollistettiin mutta nyt ihmettelen omien lasten kanssa miten vanhempani ovat suhtautuneet puuhiini viilipyttymäisellä kiinnostuksen puutteella. En osaisi itse vaikka yrittäisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin.  Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.

Niin, sinä koet perheenne menneisyyden noin. Äitini sanoisi/kirjoittaisi suurin piirtein samoin, sillä hänestä heidän alkoholinkäytössä ja isän käytöksessä ei ollut mitään ongelmallista, etenkään kun perhe menestyi muuten todella hyvin: rahaa, ruokaa, vaatteita ja harrastuksia oli, lapset menestyi koulussa ja vanhemmat oli työssä käyviä arvostettuja toimijoita paikallisessa yhteisössä. KUKAAN perheen ulkopuolinen aikuinen, jolle kerroin, ei uskonut, mitä kotimme seinien sisäpuolella tapahtui. Sain vain nuhteluita, että miten kehtasin puhua vanhemmistani siihen tapaan. Ehkä sinulta on jäänyt jotain oikeasti huomaamatta tai sitten et äitini tavoin pysty alitajuisesti myöntämään itsellesi, mikä meni pieleen. Jotain siellä selvästi kuitenkin on mennyt pieleen, kun lapsi on hakeutunut terapiaan ja laittanut välit poikki. Kuten tuossa toinen kirjoittaja sanoikin, lapsilla on yleensä hyvin korkea kynnys katkaista välit omiin vanhempiin, sillä he roikkuvat viimeiseen asti epätoivoisesti kiinni siinä tuskallisen pienessä toivon kipinässä, että vielä jonakin päivänä vanhempien silmät avautuvat. Itsekin elätän vielä toivoa, ja saattaisin hyvinkin kehua vanhempiani samaan tapaan kuin sinun lapsesi on kehunut teitä, koska jostain järjettömästä syystä yritän edelleen pysyä väleissä heidän kanssa. Sinun lapsesi näyttää toivosta kuitenkin luopuneen. Se, ettet tunnu huomaavan mikä osa alkuperäisestä kirjoituksestasi syyllistää lastasi ja vähättelee hänen ratkaisua, kertoo jo jotain.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut osaa kyllä olla katkeria vanhemmilleen ihan kummallista asioista. Ymmärrän sen että ollaan vihaisia jos on ollut väkivaltaa, henkistä alistusta tai kiusaamista, mutta oikeesti, se ettei teidän perheessä ole kaikki puhuneet tunteistaan todella avoimesti, tai ette saaneet harrastaa tiettyä lajia, se EI OLE syy katkeruuteen.

No älä viitsi siitä toisesta puolesta. Kyse ei niinkään ole katruudesta, daiju.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut osaa kyllä olla katkeria vanhemmilleen ihan kummallista asioista. Ymmärrän sen että ollaan vihaisia jos on ollut väkivaltaa, henkistä alistusta tai kiusaamista, mutta oikeesti, se ettei teidän perheessä ole kaikki puhuneet tunteistaan todella avoimesti, tai ette saaneet harrastaa tiettyä lajia, se EI OLE syy katkeruuteen.

Miksi tunnet tarvetta määrittää mitä ja miten toiset ihmiset tuntevat?

Olemme erilaisia, mikä rikkoo yhden vain vahvistaa toista. Tämän lisäksi herkkyyskaudet ovat kullakin omanlaisiaan.

Toisten kokemuksia ei kannata väheksyä. Itse kukin on itsensä paras erikoisasiantuntija.

Vierailija kirjoitti:

Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.

Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).

Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.

Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).

Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.

Onko muilla näin messed up lapsuus?

Ei. Minun kavereista lähes kaikilla on normaali lapsuus. Tottakai sisarusten välisiä riitoja ja välillä kinaa vanhempien kanssa, mutta pääosin oikein mukavaa elämää. Lomilla yhdessä mökillä tai etelässä. Luontoretkiä ja tavallista hyvää arkea. Melko vapaata olemista kavereiden kanssa jne. Ehkä yhdellä kolmestakymmenestä jotain traumatisoivaa. Oman kokemuksen mukaan lapsuus oli paljon helpompaa, vapaampaa ja stressittömämpää 90 -luvulla kuin nyt. Vanhemmatkin olivat paaaaljon relampia kuin heidän omat vanhempansa. Ehkä saimme kasvaa lapsuutemme kaikkein vapaimmin, edellisen sukupolven elämä oli kontrolloidumpaa ja nykyiset vanhemmat liian varovaisia lastensa suhteen. Monesti olemme kavereiden kanssa puhuneet, kuinka saimme elää upeaa aikaa lapsena. Asuin lapsuuteni keskisuurella paikkakunnalla, jossa oli vielä turvallista lastenkin liikkua keskenään ja yksin. 

Sota jättää jäljet tutkimusten mukaan vähintään 5 tulevaan sukupolveen.

Pitää täysin paikkaansa.

Ukissa tunnistin sen erittäin selvästi, räjähdysherkkä alkoholisti, isässäni se näkyi tavallaan välillisesti siten että itsetunto aika huono johtuen saamastaan kohtelusta lapsena.

Itse olen ensimmäinen suvussani joka tunnistaa tuon sukupolvien ketjun ja koetan katkaista kierrettä.

Ihan täysin ei heti onnistunut kun lapset oli pieniä.

Tällä hetkellä ei ole enää tippaakaan noita traumoja minun käyttäytymisessä, olen tietoisesti saanut putsattua niistä itseni puhtaaksi. Poikiini nyt täysin erilainen suhde kuin edellisillä isä-poika sukupolvilla suvussani. Vuosiin edes riidelty, jutellaan asiat ja kannustetaan toisiamme.

En tiedä onko tytöillläInaisilla jäänyt sodasta vastaavaa..

Joo niillä on trauma, jos täytyy ennen 30v alkaa huolehtia asumisestaan ja toimeentulostaan. Mopot ja autot ollu aina pyllyn alla. Mihinkään ei ilman pääse. Ja työt pitää olla just sitä mikä itselle sopii ja palkka oltava käytettävissä uusiin leluihin.

Vierailija kirjoitti:

Joo niillä on trauma, jos täytyy ennen 30v alkaa huolehtia asumisestaan ja toimeentulostaan. Mopot ja autot ollu aina pyllyn alla. Mihinkään ei ilman pääse. Ja työt pitää olla just sitä mikä itselle sopii ja palkka oltava käytettävissä uusiin leluihin.

Mitä hyvää saavutit kommentillasi?

Vierailija kirjoitti:

Se tunne kun lähetät pitkän tekstin trauma-lapsuudestasi vauva-foorumille ja sitä ei julkaista syystä x. Eihän siihen onneksi mennytkään kovin montaa kymmentä minuuttia.

Mutta joo, traumoja saattaa syntyä pienemmistäkin asioista ja varsinkin useasti toistuvista, jotka vaikuttaa turvallisuuden tunteeseen ja siihen että lapsi kokee ettei hän kelpaa omana itsenään ja ettei hänestä edes välitetä. Näin oli minulla, lisäksi siihen päälle fyysinen ja henkinen väkivalta ja tietysti alkoholismi. Vanhemmat vm-57 ja -60. 

Mene takaisin nuolella taaksepäin ja muokkaa tekstiäsi. Sitten se luultavasti julkaistaan.

Siis hetkinen trauma siitä ettei osteta vaatekaappia täyteen rytkyjä joita ei edes ikinä käytetä, vaan vaate hankitaan vasta sitten kun tarvitaan...?

Okei... Mun elämä on sitte ilmeisesti aina traumaa, vielä näin aikuisenakin:D

Provot täällä sormi liipasimella odottamassa että palsta aukeaa? Hyvä ketju joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Joo niillä on trauma, jos täytyy ennen 30v alkaa huolehtia asumisestaan ja toimeentulostaan. Mopot ja autot ollu aina pyllyn alla. Mihinkään ei ilman pääse. Ja työt pitää olla just sitä mikä itselle sopii ja palkka oltava käytettävissä uusiin leluihin.

Puhut nyt nuoremmista ikäluokista. Meidän nuoruudessamme oli lama. Itse en saanut tarpeeksi edes vaatteita, saati että mopoja ja autoja. Nuo on ollut niillä jotka ovat olleet nuoria 2000-luvulla. Toki materiallakaan ei voi vanhempien henkistä terveyttä korvata.