Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Juu, tukkapöllyllä ja luunapeilla oon minäkin kasvatettu. Ja mitätöity. Herkästä tytöstä tehtiin kaikesta vinkuja ja turhasta marisija, itkeminen oli kiellettyä ja muutenkin vanhempien tyyli aivan mielivaltaista.

T:1988

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

TRAUMA, sivuston lempiaihe ja muutama jäänyt sairaalloisesti ja ikuisesti jankkaamaan aihetta.

Se tunne kun lähetät pitkän tekstin trauma-lapsuudestasi vauva-foorumille ja sitä ei julkaista syystä x. Eihän siihen onneksi mennytkään kovin montaa kymmentä minuuttia.

Mutta joo, traumoja saattaa syntyä pienemmistäkin asioista ja varsinkin useasti toistuvista, jotka vaikuttaa turvallisuuden tunteeseen ja siihen että lapsi kokee ettei hän kelpaa omana itsenään ja ettei hänestä edes välitetä. Näin oli minulla, lisäksi siihen päälle fyysinen ja henkinen väkivalta ja tietysti alkoholismi. Vanhemmat vm-57 ja -60. 

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Lapsesi on kokenut ehkä jotain mistä sinä et ole tietoinen. Tai kokenut asiat toisin. Ehkä hän on jossain vaiheessa valmis kertomaan.

Olen syntynyt 80-luvulla ja traumatisoitunut.

Isäni oli väkivaltainen ja olen sen takia nähnyt hänen rais.kaavan äitiäni, pieksevän äitini veriseksi soseeksi ja yrittävän hukuttaa veljeni uima-altaaseemme. Isä myös pakotti minut tekemään itselleen seksuaalisia asioita, kun olin 3-10 -vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Lapsesi on kokenut ehkä jotain mistä sinä et ole tietoinen. Tai kokenut asiat toisin. Ehkä hän on jossain vaiheessa valmis kertomaan.

Mullekin tulee mieleen, että onko joutunut kokemaan jotain, mitä et tiedä? Nyt syyttää sinua, äitiä joka ei pelastanutkaan tilanteesta?

Toinen mikä tulee mieleen on tyttäresi puoliso. Onko hän tasapainoinen? On voinut kääntää tyttärenne teitä vastaan?

Kolmas, onko psykoterapeutti käskenyt hajottamaan välit? Tätäkin on nähty.

Tsiisus, traumalapset mitä paskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla. 

Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi? 

Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.

Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä. 

Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti. 

"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."

Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään. 

Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?

Narsisti, persoonallisuushäiröinen vanhempi vain puolustautuu juuri noin, ettei ole tehnyt fyysisesti rajuinta lapselleen, henkinen väkivallan aste onkin sitten toista luokkaa. Moni lapsi ei edes havannoi sitä henkisen kaltoihkohtelun = pahoinpitelyn seurauksena, että kaiken takana voi olla toinen vanhempi. Liittyy myös lasten eripuraisuuteen, tai heidän väliseen tunnekylmyyteen, jota toinen hallitseva, sairas vanhempi luo.

Ajoittain kajahtanut kirjoitti:

Tälle palstalle on varmaan kertynyt suhteellisen paljon traumatisoitunutta porukkaa.

Terveet ei täällä viihdy. Tuskin edes tietävät koko palstaa :D

Heitä linkki aiheeseen, jossa vanhemmat ovat sitä mieltä että tekivät oikein  lapsia kaltoinkohdellessaan. Varmaan lyhyt ketju, tai kannabis tms., tai oma lehmä ojassa ottaa valtaa. Tottakai ketjuun kerääntyy traumatisoitunutta porukkaa. Mitä kuvitellet, että pionin istuttamisestako täällä puhutaan. Kokeneilla paras tieto. So?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla. 

Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi? 

Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.

Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä. 

Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti. 

"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."

Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään. 

Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?

Narsisti, persoonallisuushäiröinen vanhempi vain puolustautuu juuri noin, ettei ole tehnyt fyysisesti rajuinta lapselleen, henkinen väkivallan aste onkin sitten toista luokkaa. Moni lapsi ei edes havannoi sitä henkisen kaltoihkohtelun = pahoinpitelyn seurauksena, että kaiken takana voi olla toinen vanhempi. Liittyy myös lasten eripuraisuuteen, tai heidän väliseen tunnekylmyyteen, jota toinen hallitseva, sairas vanhempi luo.

Sairaassa perheessä kaikki oireilevat ja henkinen ja fyysinen väkivalta kietoutuu monin tavoin yhteen. Henkisesti sairaat vanhemmat pyörittävät kuviota yhdessä ja erikseen pelaten hyvä poliisi ja poliisi -tyylisiä pelejään lasten ihmetellessä mitä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Lapsesi on kokenut ehkä jotain mistä sinä et ole tietoinen. Tai kokenut asiat toisin. Ehkä hän on jossain vaiheessa valmis kertomaan.

Mullekin tulee mieleen, että onko joutunut kokemaan jotain, mitä et tiedä? Nyt syyttää sinua, äitiä joka ei pelastanutkaan tilanteesta?

Toinen mikä tulee mieleen on tyttäresi puoliso. Onko hän tasapainoinen? On voinut kääntää tyttärenne teitä vastaan?

Kolmas, onko psykoterapeutti käskenyt hajottamaan välit? Tätäkin on nähty.

Eivät terapeutit tuollaista yleensä suosittele, ellei potilas kerro itse pohtineensa yhteydenpidon lopettamista. Silloinkin saatetaan kehottaa vielä miettimään tilannetta yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paradoksaalista. Peräänkuulutat vastuun kantamista omista tunteista, mutta haluat kaataa oman arjessa uupumuksesi aiheuttaman ahdistuksen virheellisesti vanhempiesi syyksi, etsien heistä vikaa. Kanna vastuu omista tunteistasi ja jos on tarvetta, anna vanhempiesi olla tukenasi ja lohtunasi vaikeassa elämänvaiheessasi heitä syyllistämättä. Kerro heille, kuinka ruuhkavuosien vaatimukset ja suoriutumisen pakko ovat väsyttäneet sinut. He kyllä lohduttavat ja kenties jopa voivat auttaa sinua jotenkin arjessa pahimman yli. Jos sen sijaan lähdet etsimään syytä vanhemmistasi, jotka eivät kenties puhuneet mielestäsi tarpeeksi tunteista lapsuudessasi tai pitäneet riittävästi sylissä tai jotain muuta ei-todellista laiminlyöntiä, niin teet vahinkoa sekä itsellesi että muille. Samalla näytät lapsillesi mallia, miten ratkotaan oman elämän ongelmia, he tietävät aikaan vuorostaan pistää sinun syyksesi uupumuksensa arjen taakkojen alla. 

Olen hieman hämmentynyt kommentistasi, koska en puhunut mitään uupumuksesta, en puhunut myöskään mitään vanhemmistani tai väleistäni heihin ja ylipäänsä puhuin yleisellä tasolla. En siis ymmärrä, että mistä vedit nuo johtopäätöksesi? 

Mutta jos lähdetään tälle henkilökohtaiselle linjalle niin ei, vanhempani eivät todellakaan lohduta tai auta arjessa. Eivät ole koskaan sitä tehneetkään. En tiedä, että millaisessa kuplassa elät, jos kuvittelet, että kaikki vanhemmat on ns. hyviä ja välittäviä. Mielestäni ensinnäkään kukaan ei pysty sanomaan toiselle, että onko hän kokenut todellista laiminlyöntiä vai ei, mutta oman lapsuuteni ongelmat ovat ihan jotain muuta kuin sitä, ettei puhuttu tai sylitelty. Jopa me 80-luvun "pullamössönuoret" ollaan koettu henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.

Vanhempien vastuulla on AINA pitää huolta lapsistaan. On täysin inhimillistä, että jossain vaiheessa terapiaa haluaa syyttää vanhempiaan. Vihata, raivota, kapinoida. Kaikkea sitä, mitä lapsena ei saanut tehdä. Muuten nämä tukahdutetut tunteet näkyvät arjessa ja yleensä niistä kärsii muut. Mutta niistä tunteista on myös osattava päästää irti. Jos lapsuudessa ei ole saanut ns. mitään niin terapiassa voi joutua rakentamaan identiteettinsä kokonaan uusiksi. Terapiassa käyminen on nimenomaan vastuun kantamista. On tärkeää löytää syy oireilulle, usein se nyt lähtee jo sieltä lapsuudesta. Vasta, kun tiedostaa oireilun lähteen, voi käsitellä sen ja jatkaa elämää. Oppia keinoja hillitsemään ja hallitsemaan omia olojaan. Siihen asti voi olla selittämätöntä ahdistusta, masennusta, loppuun palamista jne. Näistä oireista kärsii eniten itse. Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta oman elämänsä kipupisteitä ja siitä kärsii usein juuri ne muut. Empatiakyvyttömyys, kovuus, vittumaisuus jne. Ja usein tällainen ihminen kokee itse selvinneensä hyvin. Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan. Tai no, ymmärränhän minä. 

Olen pahoillani, käytin harhaanjohtavasti nykyisin yleistä ilmaisua "jos sä haluat jne.", jossa tarkoitetaan puhua jos haluaa jne. En tarkoittanut sinua henkilökohtaisesti. 

"Uupuminen arjessa on jotain ihan muuta kuin lapsuuden pitkäkestoiset traumat. En oikein edes ymmärrä, että miksi niputat niitä samaan."

Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Olen ilmeisesti ilmaissut itseäni huonosti, koska olen tarkoittanut nimenomaan sitä, että ihmiset kykenisivät erottamaan nuo toisistaan ja jättäisivät vanhempansa rauhaan menneiden vatvomiselta ja syyllistämiseltä, elleivät nämä ole kohdelleet oikeasti häntä kaltoin, vaan ovat tehneet parhaansa omana vajavaisina itsenään. 

Entä tilanne, jossa vanhempi kokee tehneensä parhaansa vajavaisena itsenään, mutta lapsi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi tai pahoinpidellyksi? Vanhempi esimerkiksi on toistuvasti pahoinpidellyt lastaan vuoden 1984 jälkeen (mikä on laitonta touhua), mutta puolustautuu ettei sentään ole ruoskinut lasta, vaikka itse ruoskasta aikoinaan sai? Mitä tällaisesta ajattelet? Tarvitseeko silloin enemmän ymmärrystä lapsi vai tämän vanhempi?

Narsisti, persoonallisuushäiröinen vanhempi vain puolustautuu juuri noin, ettei ole tehnyt fyysisesti rajuinta lapselleen, henkinen väkivallan aste onkin sitten toista luokkaa. Moni lapsi ei edes havannoi sitä henkisen kaltoihkohtelun = pahoinpitelyn seurauksena, että kaiken takana voi olla toinen vanhempi. Liittyy myös lasten eripuraisuuteen, tai heidän väliseen tunnekylmyyteen, jota toinen hallitseva, sairas vanhempi luo.

Sairaassa perheessä kaikki oireilevat ja henkinen ja fyysinen väkivalta kietoutuu monin tavoin yhteen. Henkisesti sairaat vanhemmat pyörittävät kuviota yhdessä ja erikseen pelaten hyvä poliisi ja poliisi -tyylisiä pelejään lasten ihmetellessä mitä tapahtuu.

Juuri näin. Karuinta on että toimivat kaikinpuolin niin, että ulkopuolelta katsottaessa et ikinä aiheesta tuntematta voisi uskoa, että se niin mukava mumakas olikin toisenlainen. Lapset aina ihmettelee ja lapset ovat aina pelinappuloina näillä ihmisillä. Surullisinta etteivät jatkeet, eivätkä tukijat näe. Jos mietitään, missä tuetaan jatkaite, jatkuvutta, niin eikö se ole nimenomaan siinä, että ei puhuta asioita oikiella nimillä.

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Ajoittain kajahtanut kirjoitti:

Tälle palstalle on varmaan kertynyt suhteellisen paljon traumatisoitunutta porukkaa.

Terveet ei täällä viihdy. Tuskin edes tietävät koko palstaa :D

Olen diagnisoitu täysin terveeksi. Olen terve ja mielestäni palstalla kommentoivat varsin terveesti. Mielenterveysogelmalliset eivät täällä kommentoi, paits on ollut mm. aloitettuja ketjua, joissa äiti haluaa tukea omalle sariaallle käytökselleen, liittyen murrosikäiseen tyttäreensä. Lyhyeen niiden ketjujen käsittelyt ovat aina jääneet, kun ko- äiiti aina häipyy siinä vaiheessa, kun alkaa tulemaan järkitekstitä lasta ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin.  Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Kynnys katkaista välit omaan vanhempaan on usein mielettömän korkea, vaikka tämä ihmissuhde olisi todella vahingollinen. Sitä niin kovasti toivoo, että suhde jollain tavalla parantuisi.

Minulla oli oikein hyvä ja tasapainoinen lapsuus, ihanat vanhemmat. Synnyin 80-luvulla.

Oli lama kyllä, mutta meillä oli talous kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Ajoittain kajahtanut kirjoitti:

Tälle palstalle on varmaan kertynyt suhteellisen paljon traumatisoitunutta porukkaa.

Terveet ei täällä viihdy. Tuskin edes tietävät koko palstaa :D

Olen diagnisoitu täysin terveeksi. Olen terve ja mielestäni palstalla kommentoivat varsin terveesti. Mielenterveysogelmalliset eivät täällä kommentoi, paits on ollut mm. aloitettuja ketjua, joissa äiti haluaa tukea omalle sariaallle käytökselleen, liittyen murrosikäiseen tyttäreensä. Lyhyeen niiden ketjujen käsittelyt ovat aina jääneet, kun ko- äiiti aina häipyy siinä vaiheessa, kun alkaa tulemaan järkitekstitä lasta ajatellen.

Täällä on kaikenlaista porukkaa. Minulla esimerkiksi on masennus, mutta olen silti täysin oikeustoimikelpoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Kynnys katkaista välit omaan vanhempaan on usein mielettömän korkea, vaikka tämä ihmissuhde olisi todella vahingollinen. Sitä niin kovasti toivoo, että suhde jollain tavalla parantuisi.

Mitä muutakaan voi tehdä, kun loppujenlopuksi voi olla kynnys  -elääkö itse vai kitkutteleeko paskojen vanhmien kanssa, välit katkoen. Välien katkominen ei itseasiassa muuta mitään, sama paska tulee leijumaa lapselle koko ikänsä ja lapsi edelleen odottaa, että viimeistään kuolinvuoteellaan tuo selittäisi jotain ihmistajuntaista , ei tule ikinä tapahtumaan. Paha sielu on paha, sitä ei mikään muuta!